Onhan noita tapauksia varmaan joka vuosi aiemminkin löytynyt Junior-Pelicansissa ja edeltävissä seuroissa alueella kun jostain syystä valmennus tai lapsen rooli joukkueessa ei vanhempia miellytä ja lähdetään sitten katsomaan kauemmas, että onko ruoho siellä vihreämpää. Sama juttu sitten on ollut, että tänne tulee junnuja muista seuroista ihan samoista syistä. Useimmiten käy niin, että se uusikaan seura ei sitten vanhempien mielestä ole yhtään sen parempi ja sitten joko palataan takaisin häntä koipien välissä tai jatketaan taas uuteen seuraan ja sieltä taas eteenpäin.
Yhden "vähän hankalat" vanhemmat omaavan junnun historiaa kun tuossa mielenkiinnosta vilkaisin, niin on pelannut viiden kauden aikana kahdeksassa eri seurassa, jonka jälkeen sitten on ilmeisesti laittanut hokkarit naulaan. Ongelma oli siinä, että vanhempien mielestä poika oli suurikin "NHL-talentti", mitä kukaan muu ei ilmeisesti missään seurassa kyennyt huomaamaan. Rooli joukkueissa jäi sitten liian pieneksi tai joutui alempaan tasoryhmään, mihin toiveet olisi ollut päästä. Sitten vedettiin herneet nenään ja vaihdettiin seuraa.
Meitä on moneen lähtöön ja jokainen varmaan haluaa lapselleen parasta. Kyllä silti järjen vanhemman päässä pitäisi sanoa, että esimerkiksi lapsen kyörääminen 100 kilometrin päässä oleviin treeneihin neljä kertaa viikossa ei välttämättä ole lapsen edun mukaista, jos vaihtoehtona olisi viedä lapsi lähihallille treenaamaan.
Toinen juttu on se, että pettymyksiinkin pitää pystyä oppia. Elämässä ei useimmiten asiat mene ihan suunniteltua polkua pitkin. Sama juttuhan se on sitten myöhemmin opiskelupaikkojen ja työtehtävien kanssa, että suosituimpiin hommiin on enemmän halukkaita kuin mitä sinne pääsee. Herneiden nenään vetäminen ei auta, eikä oikotietä onneen ole, vaan päästäkseen eteenpäin on vaan tehtävä entistä enemmän hommia, eikä sekään takaa sitä, että pääsee haluamaansa tavoitteeseen. Pettymyksiä väistämättä joskus tulee ja se tulisi pystyä hyväksymään. Aika karhunpalveluksen siinä tekee lapselleen, jos jokainen pettymys pistetään aina jonkun toisen syyksi, eikä mitään vastoinkäymisiä opeteta hyväksymään. Vielä suuremman karhunpalveluksen vanhemmat tekevät, jos odotukset lapsen menestyksestä ovat enemmän vanhempien omassa mielessä ja sen takia lasta riepotellaan seurasta toiseen ja kärrätään pitkin Suomea paremman rooliin perässä, vaikka lapsi ei sitä itse haluaisi. Elämässä yleensäkin menestyy paremmin tekemällä yhteistyötä ja rakentamalla hyvää sosiaalista verkostoa kuin riitelemällä ja polttamalla siltoja takanaan. Sikälikin vanhemmat antavat tuolla toimintamallilla käsitämättömän huonoa esimerkkiä lapsilleen.
www.ess.fi