Ensimmäiset kisat, joita seurasin olivat Espanja 1982. Kisojen alussa hauskinta antia oli Unkarin ja El Salvadorin kohtaaminen, joka päättyi Unkarin 10-1 voittoon. Kesämökillä 14 tuuman mustavalkotelkusta tuli todistettua tämä. Muutama päivä myöhemmin nukahdin kesken Brasilia-Skotlanti -ottelun. Sen jälkeen myöhäisottelujen katsomiselle meillä asetettiin rajoituksia.
Tapahtuihan noissa kisoissa sitten vaikka mitä. Espanja sai Jugoslaviaa vastaan köykäisen pilkun ja vielä uusia sen kun ensimmäinen veto epäonnistui. Länsi-Saksa ja Itävalta taktikoivat keskenään molemmat jatkoon. Paolo Rossi ja kolme maalia Brasilian verkkoon. Muistan miten naapurin penskat hourivat Brasilian perään, mutta minusta tuo samba-porukka alkoi alusta alkaen tuntumaan jotenkin vastenmieliseltä. Se jäi kyllä harmittamaan, kun minulla oli mahdollisuus katsoa Länsi-Saksan ja Ranskan välieräottelu, mutta väsy iski ennen ottelun alkua ja ajattelin, ettei se kuitenkaan mikään erikoinen ottelu ole. No olihan se lopulta yksi kaikkien aikojen klassikoista. Finaali sentään tuli katseltua.
Mutta sitten vasta tulivat henk.koht The Kisat, eli Meksiko 1986. Avauspeli pelattiin samana päivänä kuin oli koulujen päätöspäivä ja ala-aste loppui osaltani. Likimain kaikki pelit tuli katseltua ja pihapelejä tahkottiin enemmän kuin koskaan ennen. Aivan huippumatseja oli useita, ja taso tuntui paranevan loppua kohti. Juhannuksen tienoilla kuuntelin mökillä Brasilian ja Ranskan ottelua radiosta ja juoksin aina sisälle sen samaisen mustavalko-tv:n ääreen mistä edellisiäkin kisoja katsottiin, kun jotain kiinnostavaa tapahtui. Seuraavan päivän Englanti-Argentiina on tietysti yksi maailmanhistorian puhutuimpia otteluja, joten ei siitä enempää. Näihin aikoihin lähdettiin Mallorcalle ja siellä seurasin mitalipelit. Harmi, että jäi näkemättä paikallinen temperamentti. Siellä nimittäin Espanjan hävittyä oman puolivälieränsä Belgialle, alkoi kuulemma hotellin baarimikko heittelemään tarjoittimia ja ajoi kaikki asiakkaat ulos baarista. Vastaavasti ennen tuota tappiomatsia, siellä oli veivattu kymmeniä kertoja uusintana edellistä Tanskan ja Espanjan ottelua, eli 1-5 päättynyttä kamppailua.
No vaikka Espanja ei enää mitalipeleissä ollutkaan niin tunnelmaa silti edelleen riitti. Jos halusi finaalin nähdä hotellin telkusta, niin oli haettava tuoli jo tuntia ennen ottelua. Baari oli tupaten täynnä porukkaa ja ihmettelin suuresti, miksi kaikki muut olivat Argentiinan puolella. Minähän tuuletin villisti molempia Länsi-Saksan maaleja, siihen ei sentään kukaan puuttunut. Saksa nousi juuri näiden kisojen aikaan suosikikseni.
Italia 1990 tuli myös tarkkaan katseltua, mutta jotenkin väljähtynyt olo vain jäi. Oliko edelliset kisat vaan niin paljon paremmat, tai omat odotukset liian korkealla, en tiedä. Toki Länsi-Saksan mestaruus maistui hyvältä. Herkullisin hetki taisi kuitenkin olla se, kun suuresti inhoamani Hollanti osui Länsi-Saksan vastustajaksi jatkopeleissä ja Saksa tuon voitti. Olin mökillä, ja siellä oli myös yksi Hollantia kannattanut kaverini mukana juuri silloin. Hyvä ettei tullut keskinäinen lyöminen tuon ottelun aikana. Nyt oli muuten jo värit tv-kuvassa tuollakin, tosin kuva ei muuten ollut ihan täydellinen.
USA 1994 meni alkulohkojen osalta armeijassa, joten niistä ei jäänyt paljon paskaakaan mieleen. Jonkun pelin kävin katsomassa yksinäni kun olin yöpäivystäjänä. Finaalissa mulla oli rahaa kiinni ja hilloa olisi tullut jopa muutama saturainen, jos Italia olisi hoitanut, mutta kun ei niin ei. Kyllä vitutti.
Sitten nää uudemmat kisat alkaa menemään jo ihan ohi. Olen mä niitä seurannut paljonkin, mutta ei samanlaista fiilistä voi enää kokea mitä silloin, kun elämässä ei ollut oikein muuta kuin urheilu.
