Itelleni kitaransoitossa on tunne tärkeämpää kuin tekniikka. Ja jos nämä molemmat ovat huipputasoa, niin arvostus on taattu. Pelkkä päätön tilutus ei riitä nostamaan kiinnostusta. Tämän vuoksi ykköseni on John Petrucci.
Toki miehellä on hypernopeita sooloja, kuten Stream of Consciousness ja Erotomanian kolmas, mutta nekään eivät kuulosta pelkästään biisin täytteeltä, etenkin SOC suorastaan räjähtää silmille upean nostatuksen jälkeen. Mutta vielä enemmän pidän tyylikkäämistä sooloista, kuten Lines in the Sand-, Scarred-, The Great Debate- ja Breaking All Illusions-biiseissä olevat. Oikeastaan miehen ainoa huono soolo löytyy The Dark Eternal Night-kappaleesta, jossa mennään pöpelikköön ja pahasti.
Teknisesti esimerkiksi Michael Romeo on taitavampi kuin JP, mutta en pidä Symphony X:n musiikista niin paljon kuin Dream Theaterista.
Tyylitajun mestareita ovat myös Brian May, David Gilmour ja Adrian Smith, joiden soitto on erittäin nautittavaa. Myöskin Animal Alpha-yhtyeen Christian Wiben omaperäiset melodiat ja voimakkaat riffit iskevät, vaikka hän ei häikäiseviä tilusooloja koskaan soittanutkaan.
Pakko on myös mainita Ministry-yhtyeessä soittanut Mike Scaccia, joka menehtyi viime joulukuussa. Hänellä oli sekä tyyli että tilu hallussa paremmin kuin monella muulla. No W-kappaleen editoitussa versiossa oleva soolo on aivan uskomaton ja Hero on loksauttanut monien industrial-fanien leuat lattiaa kohti.
