7-vuotiaana ekan kerran seisomakatsomossa. Pieni poika ymmällään kaikesta metelistä, nakkikioskin hajuista, parin huurteisen rohkaisemien vanhempien miesten ärräpäiden katkuisista kommenteista. Pieni poika sen verran lyhyt ettei seisomakatsomossa nähnyt vastustajan maalia, vaan jokainen veto jännitti että joko juhlitaan. Rakkaus keltamustaa kohtaan syttyi.
Pieni poika kasvoi vanhemmaksi, muutti pois kotipaikkakunnalta, mutta silti keltamustan pelejä tuli tiivisti seurattua tv:n välityksellä jokainen peli, tulipa jopa uskallettua muutaman kerran vierasmatsiinkin mentyä kun paikkakunnalla asui. Työpaikalla puhelin taskussa suoratoistolähetys käynnissä kun rakas keltamusta pelaa säälipleijareita, pomoilta noottia siitä mutta poika ei välittänyt.
Mutta sitten tapahtui asioita, pandemia-aika, seuran taloushuolet, pelillinen surkeus, toimiston hölmöilyt. Poika ei lakannut rakastamasta seuraa, joskus se jopa poikaa hävetti että edelleen keltamusta sydän sykki. Ikävä myöntää mutta niin kävi, vaikka koskaan, ei koskaan sitä pitäisi hävetä että jotain seuraa kohtaan näin tuntee, koskee jokaisen joukkueen fania.
Poikaa harmitti joukkueen tila. Pelaajilla ei tunnetta, Kisapuisto tyhjänä, rahat loppu, mediasta pelkkää lokaa (ansaitusti) ja kaiken tämän lisäksi kausi ohi jo ennen marraskuuta. Kaiken tämän lisäksi pelko ja suru hiipi pojan puseroon siitä, että onko kyseistä, pojalle niin rakasta seuraa enää seuraavana syksynä olemassa kun kiekon pitäisi jäähän tippua, pelonsekaisia tunteita.
Nyt poika on iloinen ja jopa hieman liikuttunut. Useaan vuoteen ei ole nähty tälläistä joukkuetta, jossa riittää tunnetta ja sitä kuuluisaa keltamustaa sydäntä. Iso kiitos siitä uudelle omistajaportaalle, Harri Aholle ja Raimo Helmiselle. Kiitos ja taistele RaiPa!