Kanada pelaa kuin ämmät. Naisissahan ne tuulettaa 21-0 maaliakin, kuin jotain Stanley Cupin seiskapelin kolmannen jatkoajan osumaa.
Minulle on taas aina tullut Kanadan maajoukkueesta mieleen öykkärimäinen koulukiusaaja. Iso ja vahva kaveri, jolla on lahjakkuutta ja joka pärjäisi vaikkapa liikunnassa puhtainkin keinoin, mutta joka erityisesti nauttii pienempiensä kiusaamisesta ja satuttamisesta. Jos joku pistää kampoihin, niin sitten kannellaan ja valitetaan opettajalle (tuomarit), ja pyritään saamaan tämä "pojat on poikia"-mielentilaan, jotta kampoihin pistävällä ei olisi sitä vähääkään mahdollisuutta. Jos vastus on liian kova, jotta sen voittaisi taidollisesti, sitten voidaankin iskeä pysyvässä vahingoittamistarkoituksessa. Tämän pelitavan paras symboli on Summit seriesin kuudes peli 1972, jolloin Kanadan apuvalmentaja käskytti Bobby Clarkea, joka murskasi mailallaan taidollisesti ylivoimaisen Valeri Harlamovin nilkan (
http://en.wikipedia.org/wiki/Summit_Series#Game_6). Tuosta on toki aikaa, mutta tuo teko kiteyttää pitkälti kanadalaisen pelitavan ytimen.
Sitten kun tuleekin sellainen "uhri", joka vetääkin altavastaajan asemasta huolimatta koulukiusaajaa oikein kunnolla turpaan, niin tämän jälkeen itketään vähän aikaa äitiä ja lopulta kostetaan kärsitty nöyryytys seuraavalle eteen tulevalle pienelle ja heikolle.
Samasta syystä Kanadan naiset juhlivat villisti häpäistyään itku kurkussa seuraavaa takaiskua odottavaa naisjääkiekon kehitysmaata kerta toisensa perään. On se hienoa, kun voi nöyryyttää, se on sitä olympiahenkeä.
