Ghost Reveries
Eilen tuli ostettu tämä kauan odotettu albumi. Ei muutakun kaupasta suoraan himaan (kävin kylläkin noutamassa uusimman Opeth-kannella varustetun Infernon), levy soittimeen ja kuulokkeet korville.
Ensimmäiset kaksi biisiä (Ghost of Perdition ja Baying of the hounds) olin jo aikaisemmin kuullutkin. Kuten täällä taisin aikaisemmin jo hehkuttaa, on tuo GoP ehdottomasti Opethin parhaimpia biisjeä. Hieno ralli kerrassaan. Baying of the Hounds ei ole mielestäni mikään suurteos, mutta kelpo biisi kuitenkin.
Albumin kolmantena kappaleena on Beneath the Mire joka selvästikin vaatii kuuntelua ennen kuin koko biisi aukeaa. Hienoja ja tarttuvia ratkaisuja tuostakin biisistä on jo jäänyt mieleen.
Nelosbiisi Atonement on rauhallisempi kipale josta ei näin parin kuuntelukerran jälkeen muista muutakun että kyseessä oli hieman erilainen Opeth-biisi. Taisi olla juuri aika 70-lukulainen kipale jossa ei paljoa lauleta....
Sitten räjähtääkin pankki!
Harlequin Forest, jota edeltää minuutin mittainen intro Reverie, hyppää heti Opethin kautta-aikojen biisien kärkikymppiin, ja se on kova saavutus! Mielettömän "in your face"-tyylinen alku, mutta tällä kertaa Opethille harvinaisessa duurissa soitettuna. HF luikertelee monessa eri musiikkityylissä piipahtamisen kautta infernaalisen ihanaan, Åkerfeldtille tyypilliseen loppukikkailuun, jota kestää pari minuuttia. Hyvin samantyyppinen ratkaisu kuin Deliverance-biisin lopussa. Tällä hetkellä HF on GoP:n kanssa suosikkibiisini tuolta levyltä, mutta nämähän tulevat vielä moneen kertaan vaihtumaan!
Seuraavaksi edetään rauhallisemman Hours of Wealthin kautta levyn jytkyimpään biisiin, The Grand Conjurationiin. Kyseessä on harvinainen tapaus Opethin biisihistoriassa; koko biisi seuraa lähes poikkeuksetta samaa teemaa. Osoitus Åkerfeldtin kyvystä tehdä "helpompaa" ja maanläheistä musiikkia. TGC:stä on muuten tehty musiikkivideokin. En halua nähdä sitä koskaan, koska nuo jutut eivät Opethille sovi!
Viimeisenä kappaleen tulee kaunis Isolation years, jonka sanat ovat aika epä-Åkerfeldt tyyliset. No, ottakaa itse selvää. Ihan ok biisi, mutta loppuu jotenkin hieman kesken.
Antaisin tälle levylle muutaman kuuntelukerran perusteella ysin. Paljon on Ghost Reveriesille otettu vaikutteita 70-luvun progeilusta ja jopa Led Zeppelinmäistä meininkiä on ajoittain luvassa. Ja mitä olisi Opeth ilman niitä lukuisia raskaan riffin saattelemia murinakohtia? No, olisi se helvetinmoinen bändi silloinkin, mutta GR:llä raskautta löytyy vähintään yhtä paljon kuin esim. Deliverancella tai BWP:lla.
Åkerfeldt on tehnyt sen taas. Asettanut riman sinne mistä muut voivat vain haaveilla.