Olinpa tässä pyöräilemässä. Pyöräilin erään Tampereen lähiön läpi kevyen liikenteen väylää, jossa vasemmalla puolella oli pyöräilykaista ja oikealla puolen jalankulkijoiden kaista. Minulla oli vauhtia ehkä sellainen hieman alle 20km/h. Edessäni menee samaan suuntaan ehkä 7-8 -vuotias poika potkulaudalla kevyen liikenteen väylän vasenta laitaa. Vauhtia hänellä on hyvin vähän, miltei kävelyvauhdin verran. Koska kävelykaista on tyhjä, päätän ohittaa hänet reilusti oikealta puolen. Kun minulla on matkaa häneen ehkä 5 metriä, poika tekee yhtäkkiä 90 asteen käännöksen suoraan eteeni. En ehdi ajattelemaan oikein mitään, painan vaan jarrut pohjaan. Takapyörä nousee reilusti ilmaan ja meinaan kaatua. Etupyörä pysähtyy ehkä noin kymmenen sentin päähän pojan potkulaudasta. Melkein kaadun pojan päälle, mutta saan pidettyä itseni pystyssä. Pyöräni satula lyö selkääni.
Poika sanoo: "Oho". Minä sanon: "Ei onneksi käynyt mitään".
Mitä tästä opimme? Minä opin, että lapset saattavat olla hyvinkin arvaamattomia ja heitä pitää varoa vieläkin enemmän. Poika toivottavasti oppi, että katsoo aina taakseen ennen kuin tekee noin yllättäviä käännöksiä.
Niin, olen onnellinen että tuosta vakavalta vaikuttaneesta tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Jos joku sanoo, että "soittokello on keksitty", niin hän on oikeassa. Olen tähän mennessä käyttänyt sitä silloin tällöin. En ole varma käytinkö tuossa tilanteessa. Loppumatkasta käytinkin sitten hyvinkin herkästi ja sain välillä närkästyneitä katseita. Sou not.