MustatKortit
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Joel Pohjanpalo ja Aleksi Mustonen
Missään nimessä ei ole kielletty puheenaihe, en minä sitä.
Jatkakaa siis minun puolestani :)
Pyydän anteeksi, en tiennyt, että USA on kielletty puheenaihe tässä ketjussa. Myönnän myös, etten ole lukenut kaikkia muita viestiketjuja läpi ja tarkastanut, onko asiasta puhunut. Puolustan kuitenkin sen verran itseäni, että USA-kortti käy aika hyvin Venäjä-kortin päälle.
Toinen tunne on se, että keskustelua viedään tarkoituksellisesti tähän suuntaan, joku mainitsee Venäjän, niin ei kulu kauaa ja puhutaan Yhdysvalloista ja Irakin sodasta.
Heh. Minusta tuntuu, että sama toimii myös päinvastaisesti, ja vielä helvetin paljon paremmin. Joku voisi huvikseen selata Jatkoajan USA-aiheisen ketjun läpi ja katsoa, että kuinka monta "entäs Venäjä" -viestiä ketjusta löytyy. Jos en väärin muista, niin heti ketjun eka viesti aloituksen jälkeen on jo tuollainen.
Ansiokas näkökulma, mutta et kuitenkaan vastannut vielä kysymykseen väkivallan motiivien hyväksyttävyydestä. Vai onko väkivallan hyväksyttävyyden mittari se, että se ylläpitää järjestystä yhteiskunnassa, so. väkivaltamonopoli?Itse asiassa fyysisen väkivallan monopolin käsite ei millään lailla suoraan vaadi taakseen valtiota (tai politiikkaa), vaan kyse voi olla jostain ihan muusta. Esimerkiksi varhaiskeskiaikaisessa Euroopassa poliittinen järjestelmä oli heikko, mutta fyysisen väkivallan monopoli muodostui silti erilaisten linnojen ja kartanoiden ympärille: tarjotkaa meille suojaa ulkoisilta vihollisilta, niin maksamme siitä työllä ja tavaroilla!
Fyysisen väkivallan monopoli syntyy joka tapauksessa jollekin taholle riippumatta politiikasta ja harjoitetusta hallintomuodosta. Tämä monopoli ei siis varsinaisesti ole mitään sellaista, johon itseisarvoisesti pyritään, vaan ikään kuin järjestäytyneen elämän sivutuote.
Asiasta ovat puhuneet mm. niin eliittiteoreetikko Michel Foucault kuin myös mainitsemani Norbert Elias.
Maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä siitä, mitä järjestäytyneessä yhteiskunnassa tapahtuu ilman fyysisen väkivallan monopolia: seurauksena on kaaosta ja anarkiaa.
Laitaoikealta ja laitavasemmalta - tai mistä tahansa suunnasta - tuleva väkivalta on yhtä tuomittavaa ja vastenmielistä, kun tätä tapahtuu ns. länsimaisessa demokratiassa, joka kohtuudella täyttää oikeusvaltion määritelmän. Noin karkeasti ottaen, läntisen Euroopan maissa homma toimii enemmistön ehdoilla, mutta vähemmistön lakiin perustuvia oikeuksia polkematta. Enemmistöt verifioidaan vaaliuurnilla, ja jos touhu ei miellytä, niin silloin valtasuhteisiin on mahdollisuus vaikuttaa äänestyskopissa. Kun riittävän suuri osa kansalaisista haluaa muutosta, niin joitakin muutoksia tapahtuu.
On ihan turha valittaa siitä, että muka "vain raha puhuu vaaleissa". Suomen kokoisessa maassa oman sanoman saa nykyisillä välineillä melko helposti ja halvalla läpi, jos on oikeasti jotain sellaista sanottavaa, jolle löytyy riittävästi kaikupohjaa. Jos maltti ei riitä oman sanoman levittämiseen rauhanomaisin keinoin, niin oikea askel ei silloinkaan ole käydä jääkiekkomailat tanassa barrikadeille hevosia ja poliiseja mätkimään. Esimerkiksi Susanna Kaukinen sai äskeisissä eurovaaleissa yhteensä 308 ääntä, ja hänen edustamansa Itsenäisyyspuolue noin 0,3 % kannatuksen, ja tällä äänimäärällä tulee tasan tämän verran vaikutusvaltaa.
Itsenäisyyspuolueen lukemilla ei vielä mennä kuuhun eikä vielä pedata kovin ihmeellisiä asetelmia seuraavia eduskuntavaaleja ajatellen, mutta politiikka onkin kestävyyslaji. Kyllä joku Timo Soinikin sai kulkea autolla ympäri Suomea jokusen kilometrin ja puhua eräissäkin tilaisuuksissa, ennen kuin Perussuomalaista alkoi kehkeytyä varteenotettava poliittinen voima. Sitä ennen oli täpärällä, ettei koko puolue olisi hävinnyt kokonaan poliittiselta kartalta. Enkä muista, että Timo tai kukaan Timon kavereista olisi matkan varrella pieksänyt hevosta jääkiekkomailalla kommandopipoon sonnustautuneena, oman sanomansa perillemenon vauhdittamiseksi. Tuskinpa Susanna Kaukisen kannatus tulee suorastaan räjähtämään rosvoparonipuheilla ja avoimeen väkivaltaan yllyttämisellä, vaikka muutaman talipään tällaisilla jutuilla saa aina innostumaan. Anarkialla ja sekamelskalla pitäisi olla tarjottavana tilalle jotain muutakin kuin anarkiaa ja sekamelskaa.
Näin siis Suomessa vuonna 2014. Aina olosuhteet eivät mahdollista rauhanomaista poliittista vaikuttamista, jos poliittinen järjestelmä ja yhteiskunnan olosuhteet eivät luo tällaiselle edellytyksiä. Useimmat varmasti hyväksyvät, että jossakin pisteessä väkivaltaan ryhtyminen voi olla ainoa tie vastustaa sellaista valtaa, joka toimii räikeästi kansan tahtoa vastaan. Vuoden 2014 Suomessa tällaisesta puhuminen on kovin puusilmäistä, sillä meillä aidot vaikutuskanavat ovat olemassa. Historiassa on aina nykyhetkeen saakka lukemattomia esimerkkejä yhteiskunnista, joissa kansalla ei ole juuri poliittista vaikutusvaltaa. Tällainen valtakoneisto ei aina edes pyri toteuttamaan kansan enemmistön tahtoa, tai jos pyrkii, niin esimerkiksi kansallisia vähemmistöjä voidaan sorsia kohtuuttomuuksiin asti. Ei ole mikään ihme, jos tämän polun päästä löytyy lopulta väkivaltaa.
Vaikka hyvä pointti onkin, on (ainakin ketjun hengessä) paikallaan todeta, ettei väkivallan merkitystä järjestyksemme taustalla tule myöskään painaa unholaan. Aika lailla kaikki inhimillinen vuorovaikutus voi halutessaan palautua kysymykseen: "Entä jos en?"Mutta totuus on se, että elämme äärimmäisen suojatussa yhteiskunnassa noin historiallisessa perspektiivissä ja erittäin harva ihminen rutiininomaisesti joutuu väkivaltaisiin tilanteisiin. Meidän ei tulisi siis fetisisoida (onkohan tuo sana?) väkivaltaa ja nähdä sitä yhteiskunnallisen järjestyksen perustana - koska se ei ole meidän yhteiskunnallisen järjestyksemme perusta.
Nämä viestit piti nostaa esille, koska ne ovat hienoja kannanottoja kysymyksenasettelun ytimeen. Katson tämän oikeudekseni ketjun pystyynpanijan ominaisuudessa.
Vaikka hyvä pointti onkin, on (ainakin ketjun hengessä) paikallaan todeta, ettei väkivallan merkitystä järjestyksemme taustalla tule myöskään painaa unholaan. Aika lailla kaikki inhimillinen vuorovaikutus voi halutessaan palautua kysymykseen: "Entä jos en?"