Mielestäni koko SM-liigalla on jotain perustavaa laatua kuralla. Yleisömäärät putoavat tasaiseen tahtiin ja tunnelmat katoavat (ehken vuodet kultaavat muistot, mitä kyllä epäilen) halleista. Sen sentään SM-liigan johtoporras on laskenut, että ei ne yritykset ole loppujen lopuksi niitä, jotka kausikorteillaan hommaa pyörittää. Kyllä ne on ne perheet, jotka kuluttavat huomattavat summat rahaa muuhun oheismyyntiin ja innostavat uusia junnuja urheilijan uralle ja maksavat aivan mielettömästi Tepon ja Jennin harrastuksesta. Jos ei muuten, niin vapaaehtoistyöllä ainakin.
Kovasti kohistaan CHL peleistä ja uusista upeista Euroopan liigajärjestelmistä kun nyt yhden kauden CHL pelit vetivät ihan kiitettävästi väkeä. Totta mooses taalan kuvat SM-liigan kravatti osasto on liikenteessä kehittelemässä uutta. Ja mikseivät olisi. Kaikki tuotteet ja yritykset näivettyvät ja lopulta kuolevat jollei mikään kehity. Tämä on talouden perusopetuksia. Mutta ongelma on mielestäni muualla. CHL on kokonaan uusi tuote. Vanhaakin pitäisi jollain höystää, niin menisi edelleen kaupaksi. Hyvä uudistus oli sarjan avaaminen, mutta pitääkö tähänkin nyt soveltaa Nuoren Suomen periaatetta: "Kaikki pelaa"? Ei mielestäni.
Ehkä haen kaukaa, mutta suomalaiseen jääkiekkoiluun on istutettu mielestäni tsekkiläisen 10 vuotta sitten toiminut pelijärjestelmä jota voitaisiin kutsua telaketjujääkiekoksi. Tässä järjestelmässä ei ole mitään muuta ideaa kuin kaikki kentälliset ja jokainen yksilö tekee vain ja ainoastaan mitä suunnitelmassa lukee. Ideoida ei saa. Sooloilla ei saa. Poiketa ei saa. Taklata ei saa. Pitää noudattaa nöyrästi suunnitelmaa. Toki tällainen toimii, kuten esim. Kärpissä toimi Kari Jalosen johtamana useamman vuoden. Tulosta tulee, mutta Kärppäläiset voisivat kertoa onko hallissa tunnelmaa? Itse en ole käynyt Oulun pelejä katsomassa kuin kotihallissa ja kerran Lukon männävuosina melkein menestyessä Oulussa. Mutta tunnelma? Kertokaa mielipuolia.
Toki tähän älähtävät useat pelien seuraajat, ainakin Lukko osiossa aktiivit. Lätkä on tulosurheilua, joten pelillä ei väliä kunhan voitto tulee. Itse olen ollut aina eri mieltä ja edelleen olen. Kyllä tappio ketuttaa (hih mielikuva...) mutta jos tunnelmaa, yrittämistä ja hienoja suorituksia on ollut tappion myötä, ei harmita ollenkaan niin paljon kuin häviäminen telaketjujääkiekolla kun jokin pieni yksityiskohta ei ole toiminutkaan ja telaketjuista on tappi poikki. Näenneäistä hallintaa, ei yhtään todellista tilannetta. Todella tylsää hokia, saati jos toinenkin joukkue on samaa taktiikkaa noudattanut.
Tällaisella pelaamisella ollaan täysin virkamieskiekossa ja ei edes hiukan vertaa kiinnostuta lajin muistakin hienouksista kuin telaketjumaisesti etenevästä hyökkäyksestä, karvauksesta tai puolustamisesta. Mielestäni ollaan liigakiekon kanssa samassa tilanteessa kuin F1 maailmassa. Pitää koko ajan keksiä jotain pikku jippoja millä saadaan lajiin lisää kiinnostusta. Tähän mennessä on kisat olleet aika puuduttavia rinkulan ajamista.
Konkreettisimmin telaketjupeluuttaminen ajaa seuroja todella suuriin vaikeuksiin tai sitten fanien turhautumiseen. Tästä on useita esimerkkejä tältäkin kaudelta. Jopa sellaisistakin tilanteista joissa menestystä on tullut. Esim. Jokerit. Toisaalta taas alisuorittajat HIFK, Tappara, alkukauden TPS ja täydellinen kriisijoukkue Lukko. Ei Jokereiden pelityyliä juuri kukaan fani arvosta tai ylistä, vaikka pisteitä rapisi hyvin. Kriisijoukkueilla tuntuu olevan järjestäen muitakin ongelmia, mutta yksi iso on mielestäni telaketjun istuttaminen persoonia vilisevään joukkueeseen. Konkreettisimmin mielestäni tämä tulee esille HIFKin toiminnassa. Kari Jalonen ajaa telaketjua sisään lähes kokonaan persoonista koostuvaan yhteisöön ja erityisesti seurakulttuuriin. Onko tästä kyse myös muissa alisuorittajissa, mahdollisesti.
Persoonat turhautuvat ja menettävät kiinnostuksen lajiin. Peli-ilme ja erityisesti hauskuus häviää koko hommasta. Tätä mm. Matti Mölli Keinonen peräänkuuluttaa. Hauskuutta pukukopissa ja tekemisessä. Se on iso osa toimintaa. Monet noista persoonapelaajista on kuitenkin lähtenyt tekemään hommaa työn vapaudesta ja erilaisuudesta eri työpäivinä. Kun huomaakin joutuneensa telaketjun osaksi joka vain pyörii ja pyörii päivästä päivään samalla tavalla on hauskuus vaihtunut harmaaksi arjeksi. Kun peli-ilme häviää, häviää tunne ja kun tunne häviää häviää kiinnostus. Niin kentällä kuin katsomossa.
Viimeiset kappaleet voidaan tietenkin laittaa kiukuttelevan Lukkokannattajan piikkiin, kun ei miljoonajoukkueella pärjätty. No ei pärjätty, mutta oliko syytä myös muuallakin?
Summa summarum. Mielestäni SM-liiga on tiukan paikan edessä, miten löytää tekemiseen ja peliin jotain jotta tunne ja palo käynnistyvät sekä kentällä, että katsomossa. Puitteet on osapuilleen lähes loistavassa kunnossa, mutta tuote ei. Jotain tarttis tehrä.