Muutama sana viesteihin liittyvästä kielteisestä kansallismielisyydestä.
Kestävyysurheilussa urheilijan suoritus on varsin helppo ennustaa. Hiihdossa kaava on suunnilleen tämä: kauden perussuoritustaso + palautumistilanne + sairaustilanne + keli (sopiiko urheilijalle vai ei) + kaluston toimivuus + tarjolla oleva peesi (jotkut ovat hyviä roikkujia) + kiriherkkyys (jotkut roikkujat ovat loistavia loppukirissä) = lopputulos.
On kummallista, kuinka kokeneille penkkiurheilijoille tulee kerta toisensa perään yllätyksenä, että urheilija hiihtää ennustettavasti oman tuloksensa yllä mainitut muuttujat huomioiden. Tosiasiassa penkkiurheilijaa ei edes kiinnosta urheilijan suoritus vaan ainoastaan suoritus suhteessa muihin. Vaikka urheilijan suoritus olisi huono, sitä voidaan kiittää, jos muutkin suoriutuvat kehnosti.
Kun urheilijan tulos on huono, ollaan pettyneitä. Petti kansan ja petti joukkueen. Tosiasiassa urheilija kuitenkin aniharvoin lyö hanskat tiskiin. Hän yrittää sen, minkä pystyy. Hyvin harvoin urheilijan suoritus on yllätyksellinen suoritukseen vaikuttavat muuttujat huomioiden. Tosiasiassa moni vetää itsensä niin äärirajoille, ettei se ole terveydelle hyväksi. Huippu-urheilu on terveyden ja sairauden rajalla horjumista, koska siinä kulkee paras suoritustaso.
Kielteisesti kansallismieliset kuitenkin odottavat, että urheilija pystyy kovalla asenteellaan ylittämään itsensä, vaikka kansallisuudesta riippumatta urheilija voi tehdä vain oman suorituksensa. Se ei kovalla asenteella parane.
Jos urheilija suoriutuu huonosti suhteessa muihin, hän ei petä eikä hänen tarvitse hävetä. Hän ei ole velkaa joukkueelleen eikä kansalle. Jokaisen elämän reaaliteetit kohdanneen pitäisi tämä ymmärtää, mutta silti vielä 2022 luvulla monet yrittävät vaalia häpeäkulttuuria, jossa urheilijaa syyllistetään siitä, että hän ei pysty sellaiseen, johon hänellä ei ole mahdollisuutta.
Jos jotain tahtoo kritisoida, voi kritisoida sitä, millaisin perustein urheilijoita arvokilpailuihin valitaan, mutta urheilijaa on turha syyttää omasta tasostaan.
Toinen kielteiseen kansallismielisyyteen liittyvä ilmiö on suoraan puhuvien ihannointi. Kun joku kertoo, kuinka paskoja olemme, häntä kiitellään. Uskalsi sanoa. Tunnusti tosiasiat. Päitä pölkylle.
Mikä on urheilijoiden, valmentajien ja joukkueiden asema tällaisessa kulttuurissa? Moni urheilija on opiskelija, joka elää opintotuella ja hiluilla. Ennen jokaista kautta hän joutuu pohtimaan, miten tulisi toimeen. Urheilija ei myöskään välttämättä kuulu kansainvälisesti mitaten suuriin lahjakkuuksiin, vaan hän nyt vain sattuu olemaan se, joka on työtä tekemällä ja sitkeydellä päässyt kansainvälisiin kilpailuihin. Hänen lahjakkuutensa ei välttämättä mahdollista nousua kansainväliselle huipulle koskaan.
Kielteisesti kansallismielisten mielestä on hienoa, kun joku valmentaja, toimittaja tai entinen huippu kertoo sinnikkäille yrittäjille, että kyllä te olette huonoja ja kyllä te teette väärin ja kyllä teidän pitäisi pystyä parempaan.
Monien kansallismielisyys näyttää olevan lähinnä suomalaisten lyttäämistä, mitätöintiä ja häpeän alaiseksi saattamista. Sitä on vaikea ymmärtää.