Onko kansallismielisen urheilun aika ohi?

[Byvajet]

Pidän itseäni hyvin suomalaisena, mihin osaltaan vaikuttanee se, että olen asunut ulkomailla ja tunnistan muualla asumiseen liittyvän vierauden. Olen syntynyt Suomeen, kasvanut Suomessa ja oppinut suomalaiseksi. Muualla olen vieras. Suomi on ainoa kotimaani. Muuta maailman kolkkaa en pysty kodikseni valitsemaan. Yksi perustunteistani on kokemus suomalaisuudesta. Se on tärkeä osa identiteettiäni, suuri osa olemiseni perustaa.

Minulla ei ole myöskään kykyä kokea itseäni kokonaisvaltaisesti muulla kuin suomen kielellä. Pidän kielten opiskelusta ja opiskelen ainakin yhtä kieltä päivittäin, mutta kuitenkin suomi on ainoa kieleni, jonka piirissä koen kodinomaista tuttuutta ja turvallisuutta.

Silti tänään Iivo Niskasen hiihtoa katsellessani napsautin television äänettömälle. Tuli ällötyksen tunne. En pystynyt ymmärtämään, mikä selostajan sai tunteensa valtaan ja miksi minun olisi pitänyt liittyä tunteeseen. Perusateistiseen kokemukseeni uskonnollinen hurmos ei sopinut, ei myöskään tunteen jälkilämmittely.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Olen kokenut kansallisuuteen perustuvan innostuksen vaivaannuttavaksi aikaisemminkin. Tällä kertaa kysymys oli kuitenkin jostain syvemmästä, suoranaisesta inhosta.

Penkkiurheilu on minulle ensisijaisesti viihdettä. Katselen sitä silloin, kun tarjolla ei ole viihdyttävämpiä tarinoita. Mutta kun viihdettä ei tunnusteta viihteeksi vaan sille aletaan rakentaa uskonnollisia merkityksiä, en pysty enää kulkemaan mukana. Lienenkö sitten kokemuksineni harvinaisuus, mutta minusta Ylen toiminta kaikkinensa Niskasen hiihtoon liittyen oli jotakuinkin noloa. Ymmärrän Ylen yhteiskunnallisen uskonnollisen tehtävän ja jumalanpalvelusten lähettämisen, mutta urheilulähetyksen ja kilpailun jälkilähetysten takominen kiihkoisänmaalliseksi saarnaksi oli minulle liikaa, kun Niskanen ei kuitenkaan edustanut minua eikä minun suomalaisuuttani. Hän edusti itseään. Kun Niskanen saa mitalinsa, en koe, että minäkin saan sen. Se ei ole suomalaisten mitali. Se on Niskasen mitali.

Minusta on aina mukavaa, kun suomalaisia on mukana. Tunnen mielihyvää suomalaisten suorituksista, vaikka niillä jäisi kauas kärjestä. Minulle toiselle kierrokselle pääsevä suomalainen alppihiihtäjä tai mäkihyppääjä on ilo. Hänen ei tarvitse olla paras ollakseen kiinnostava.

Urheilijoiden käyttäminen koko kansan henkiseen yhdistämiseen on minusta kuitenkin taakse jäänyttä aikaa. Omalta osaltani kansallismielisen urheilun aika on ohi. Minua kiinnostavat urheilussa tarinat, urheilijoiden urakertomukset, kehityskertomukset ja henkilökohtaisten elämien kertomukset, mutta kansallisuuteen perustuvasta hurmoksellisesta suhtautumistavasta on tullut minulle vieras.

Urheilun varjolla harjoitettu uskonnollinen kansallismielisyys ei kuulu omaan suomalaisuuteeni, vaikka suomalaisuus muuten on minulle hyvin rakasta.

 

[BitterX]

Oikein hyvä ja mielenkiintoinen avaus.

Näin nopeasti:

Itse urheilun ympärillä oleva kansallismielisyys on kuitenkin pääpiirteittäin kevyttä ja leikillistä, ja se on enemmän asia joka yhdistää ihmisiä maailmalla. Omien maiden urheilijoista puhuminen reissussa vaikkapa pubissa olutlasin äärellä uusien tuttavuuksien kanssa ei ole ahdasmielistä kansallismielisyyttä vaan ihmisiä yhdistävä leppoisa puheenaihe.

Edes jalkapallossa arvokisaturismi ei enää nykyään juurikaan sisällä ahdasmielisten huligaanien perseilyä, vaan ne ovat monikansallisia karnevaaleja, jossa eri maiden kannattajat juhlivat ja pitävät hauskaa yhdessä.

Joten olen eri mieltä. Uskonnollisen kansallismielisyyden harjoittaminen urheilun varjolla ei ole enää minkäänlainen teema vaan päinvastoin, trendi vie aivan päinvastaiseen suuntaan.

***

Eri asia sitten taas on urheilun käyttäminen kansallisen propagandan välineenä, jota diktatuurit harrastavat vaikkapa suurkisoja järjestämällä. Se on ongelma, mutta nähdäkseni ehkä hieman eri keskustelun aihe.

 

[Outsider]

Lyhyesti ja ytimekkäästi: ei ole.

Olen täysin eri mieltä kaikesta avauksessa mainitusta.

 

[Radiopää]

Kansallismielinen urheilu on kuin joulu. Jotkut ovat jouluihmisiä päästä varpaisiin ja toiset eivät voi sietää sitä yhtään.

Minä kuulun siihen väliin eli pidän joulusta ja urheilun katsomisesta, mutta tunnelman kannalta on yhdentekevää, onko pöydässä kinkkua vai seitania tai voittaako suomalainen vai norjalainen. Pääasia on, että lapsilla on kivaa ja maan päällä rauha.

 

[Zolomy]

Mielenkiintoinen aihe ja hyvä aloitusviesti. Itse olin Iivon kultahiihdon ajan etäkokouksessa, joten taustalla päällä ollut televisio oli enimmäkseen mutella ja kuuntelin vain hiihtäjien haastattelut sekä Porilaisten marssin. En siis tiedä millaisilla sanoilla Iivoa hehkutettiin Ylen studiossa, mutta mielestäni viime vuosina suomalaisten urheilijoiden kohdalla on painotettu myös nimenomaan tuota avausviestissä mainittua henkilökohtaista ura- ja kehityskertomusta.

Ketjun avaajan tavoin iloitsen myös pienemmistä suomalaissaavutuksista, enkä yleensä ota tappioita tai epäonnistumisia yhtä raskaasti kuin monet esimerkiksi jatkoajan liveseurantaketjuissa. Itselleni urheilijan suomalaisuus merkitsee lähinnä samaistuttavuutta. Avausviestissä puhutaan viihteestä ja tarinoista, ja viihteellinen tarina tarvitsee yleensä päähenkilön, johon katsoja voi samaistua tai tuntea sympatiaa tätä kohtaan. Kansainvälisessä urheilussa jaettu kulttuuritausta on helppo samaistumisen kohde, ja kun tarpeeksi moni katsoja samaistuu yhteen urheilijaan ja kannustaa häntä, synnyttää se keskinäistä yhtenäisyyden tunnetta myös tämän kannustajajoukon keskuudessa.

En usko että Ylellä luullaan hiihdon olympiakullan yhdistävän kirjaimellisesti koko kansaa, vaan tästä yhdistävästä vaikutuksesta puhutaan nimenomaan tätä yhtä urheilusuoritusta seuranneen yleisön kontekstissa. Tähän yleisöön sitten sisältyy useita eri ryhmiä, aina kaikki urheilulähetykset katsovasta himoharrastajista niihin, jotka eivät tämän yhden kisan lisäksi ole kiinnostuneita urheilusta yleensä tai hiihdosta erityisesti. Näiden ryhmien välillä suomalaisuus on se yhdistävä tekijä, ja siksi juuri tätä suurta yleisöä yhdistävää tekijää korostetaan urheilustudion puheissa ja videopätkissä. Joillekin yksittäiselle katsojalle tämä saattaa sitten mennä yli sietokynnyksen.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Rehti urheilu on aina ok, ja kansallismielinenkin saa olla, jos vaan muistaa antaa myös muille näille kuuluvan arvon.

Menestykselle ja mahtavuudelle persot diktaattorit pitäisi laittaa saakeli itse suojuoksemaan peräsuolet suorana mitalien perässä. Oppisivat sitten ehkä olemaan nätimmin.

 

[finnjewel]

Suomalaisuus on ehdottomasti ensisijainen asia, jonka perusteella yksittäistä urheilijaa tai joukkuetta kannatan, kannustan.
Jos suomalaisia ei ole mukana, voin ehkä toivoa menestystä jollekin rheilijalle oman persoonansa perusteella. Tai sitten voin toivoa menestystä jollekin joukkueelle, jos on antipatioita vastustajaa kohtaan.

 

[Radiopää]

Suomalaisuus on ehdottomasti ensisijainen asia, jonka perusteella yksittäistä urheilijaa tai joukkuetta kannatan, kannustan.

Siinäkin tapauksessa, että se suomalainen on Elokapinaa symppaava vihervassari ja joku toinen ei ole? Tai jos kyseessä olisi entisen naapurin lapsi, ja naapuri olisi ollut naapurustoa terrorisoiva kusipää.

Mietin vain, että johtuukohan kansalaisuuden edelle laittaminen siitä, ettemme tiedä kyseistä urheilijoista mitään muuta kuin kansalaisuuden, ja jos tietäisimme, ei kansalaisuudella enää olisi niin suurta väliä.

 

[Barnes]

Meinasin sanoa heti että no ei vitussa. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen. Alati kehittyvässä ammattilaisurheilussa isot sarjat valtaavat tilaa maajoukkueurheilulta, vaikea uskoa että esimerkiksi NHL:ää oikeasti seuraavat katsovat Anaheimin sijaan tshekkiläispelaajia. Isot TV-sopimukset tulevat lajeihin, joissa maajoukkueet ovat alempi taso yms.

Kansallismielisyys ei koskaan katoa urheilusta, ihan jo siksi että koko nykyaikainen urheilu on sen tuotos, mutta ei se enää ole ainoa merkitsevä arvokaan. Joku Manchester United on kehittynyt kaupunginosajoukkueesta globaaliksi viihdeoperaattoriksi, jolle löytyy kotiyleisö käytännössä joka puolelta maailmaa. Tämähän on ongelma esimerkiksi Veikkausliigalle, kun on olemassa ylivertainen kilpailija jonka seuraaminen on helppoa.

 

[finnjewel]

Siinäkin tapauksessa, että se suomalainen on Elokapinaa symppaava vihervassari ja joku toinen ei ole? Tai jos kyseessä olisi entisen naapurin lapsi, ja naapuri olisi ollut naapurustoa terrorisoiva kusipää.

Mietin vain, että johtuukohan kansalaisuuden edelle laittaminen siitä, ettemme tiedä kyseistä urheilijoista mitään muuta kuin kansalaisuuden, ja jos tietäisimme, ei kansalaisuudella enää olisi niin suurta väliä.

Voi olla, että urheilufanitus on muuttumassa some- ja musiikkikulttuurin kaltaiseksi "seuraamiseksi". Ainakaan itse en ole koskaan"seurannut" ketään, enkä aio enää aloittaa.

 

[Cobol]

Urheilun varjolla harjoitettu uskonnollinen kansallismielisyys ei kuulu omaan suomalaisuuteeni, vaikka suomalaisuus muuten on minulle hyvin rakasta.

En seuraa Kiinan kisoja poliittista syistä, mutta jos tällaista urheilun varjolla harjoitettavaa uskonnollista kansallismielisyyttä on ollut Suomen osalta, eipä se tännekään maistu. Kisataan maassa, jossa ei pitäisi edes kisoja olla, ja jossa ihmisoikeuksien polkeminen on systemaattista.

 

[Outsider]

Tämähän on ongelma esimerkiksi Veikkausliigalle, kun on olemassa ylivertainen kilpailija jonka seuraaminen on helppoa.

Vähän sama kuin pitäisi pornhubia ylivertaisena vaihtoehtona panemiselle.

 

[BitterX]

Suomalaisuus on ehdottomasti ensisijainen asia, jonka perusteella yksittäistä urheilijaa tai joukkuetta kannatan, kannustan.
Jos suomalaisia ei ole mukana, voin ehkä toivoa menestystä jollekin rheilijalle oman persoonansa perusteella. Tai sitten voin toivoa menestystä jollekin joukkueelle, jos on antipatioita vastustajaa kohtaan.

Tästä tuli - ketjun aiheeseen liittyen - mieleeni suhtautumiseni Suomen maajoukkueisiin.

Se on aivan erilainen, kuin suhtautumiseni Kerhoon. Maajoukkueita voin seurata rennoin mielin ja vähän urheilukarnevaalihengessä: toivon menestystä ja jännitän matseja, mutta häviäminen ei erityisesti vituta. Toisaalta voitoistakaan ei saa lähellekään samoja fiiliksiä, kuin seurajoukkueiden puolella.

Joskus nuorempana maajoukkueisiin tuli suhtauduttua paljon vakavammin ja tappiot sekä epäonnistumiset menivät pahasti ihon alle (esim. Suomi-Unkari, useat jalkapallomaajoukkueen tappiot sekä jääkiekon kuuluisat Ruotsi-, Tshekki- ja Kanada-tappiot).

Futiksen EM-kisat viime kesänä olivat jossain määrin poikkeus yllä mainittuun. Ne olivat tavallaan "ikuisen" unelman täyttymys ja siksi matsien aiheuttamat fiilikset olivat myös erittäin poikkeuksellisia, eikä verrattavissa maajoukkuetapahtumiin noin yleisesti.

Kerhon kannattaminen on puolestaan edelleen yhtä hampaat irvessä -touhua, kuin aina ennenkin. Se aiheuttaa ajoittain valtavan upeita fiiliksiä, mutta usein myös pilaa hyvät fiilikset totaalisesti.

 

[El Gordo]

No siinä mielessä varmaan on ohi, että urheilussa menestymisen tulkitseminen osoituksena Suomen kansan ylivertaisista henkisistä ja fyysisistä ominaisuuksista on aika 1930-luvun Saksaa, eikä oikein muodissa.

Siinä mielessä ei ole ohi, että ylivoimainen enemmistö suomalaisista valitsee fanituksensa kohteeksi Vieremältä tulevat Iivon ja Kertun, sekä jääkiekossa leijonapaitaisen joukkueen.

Se yksi veijari joka kannustaa Johaugia, Kläboa ja Kanadaa, lienee ääriharvinainen poikkeustapaus tai trolli.

 

[Sanainen arkku]

Kyllä kansallistunteen merkitys on vähentynyt tai ainakin muuttanut muotoaan.
Nykyään toivon voimakkaammin venäläisten yms. paskamaiden edustajien floppaamista kuin Suomen menestymistä. Esimerkiksi oman lajini sählyn "MM-kisoissa" suurin toiveeni oli, että joku muukin maajoukkue kuin Suomi ja Ruotsi olisi päässyt finaaliin. Siis lajin etu oli itselle suurempi arvo kuin Suomen menestys (lajissa, jossa tällä hetkellä pronssi on arvoton saavutus).

Pitäisikö tsempata jotain suomalaista keihäänheittäjää, koska hän on suomalainen? Ei voisi vähempää kiinnostaa. Täysin järjettömien lajien kohdalla olisi parasta, jos kävisi kuten mäkihypylle on käymässä: viimeinen sammuttakoon valot.

Sen sijaan kun katsoin futsalin EM-turnausta, oli sydän tulla ulos rintakehästä kun jännitti alkusarjan viimeinen matsi niin paljon.

Eli kansallistunteella on merkitystä ja se antaa sisältöä urheilun seuraamiseen, mutta pelkkä Torille!-vöyhkäys ei saa itseltäni viisaria värähtämään. Esimerkiksi, vaikka sydämestäni Pukin ja Huuhkajien vuoksi, toivon Norwichin säilyttävän paikkansa valioliigassa, en yleensä jaksa katsoa niiden peliä, koska useimmiten tarjolla on parempaa futisviihdettä.

Ehkä yllättävimmin kansallistunne puskee jossain CHL:n tapauksessa, jossa aina toivoo jopa Kärpille voittoa ulkomaisista kilpailijoista. Toisaalta, ja tämä tietenkin liittyy terveeseen ryssävihaan, maanpetturille en toivo mitään hyvää.

Hyvä juttu, että Iivo voitti. Vielä hienompi juttu on se, että hän on urheilijana tyylikäs ja esikuvallinen jätkä (ainakin b-näytteen tuloksien varmistumiseen saakka).

 

[adolf]

No eihän se nyt ole. Muistelee, vaikka jotain viime kesän futiksen EM-kisoja, kun jokaisen valtion heimot olivat tuhatpäisinä laumoina kerääntyneet elämään omien joukkueidensa peliä joka soluillaan katsomoihin, niin eihän kansallismielisyys urheilukatsomoista mihinkään ole kadonnut. Eikä ole katoamassakaan.

Mutta sitä tervehdin ilolla, että löysemmin rantein urheiluun osataan kuitenkin suhtautua nykyään, kuin mitä aiemmin. Se on aivan kamalaa ja ala-arvoista törkyä, mitä urheilijat saivat joskus menneinä vuosikymmeninä epäonnistumisen hetkinä katsojilta niskaansa. Silloin kun kansakunnan kunnia tai kunniattomuus lepää vaikka jonkun yksittäisen hiihtäjän niskoilla, niin hommassa ollaan menty aivan helvetisti liian pitkälle.

Se on kuitenkin lopulta vaan urheilua.

 

[magnum37]

Miksi sen pitäisi olla? Maapalloistuminen? Ilmastonmuutos vai mikä tässä on takana, että tällaisia näkemyksiä kuuluu olevan enenevässä määrin?

Miksi kansallismielisyys olisi ongelma, varsinkaan urheilukisoissa joissa eri kansat kokoontuvat yhteen? Yhtälailla "uskonnollista paatoksellisuutta" voi pahimmillaan olla kansallismielisyyden demonisointi. Reviiritietoisia ovat monet nisäkkäät tällä pallolla.

Itse en ole koskaan ollut erityisen isänmaallinen, mutta kyllä aina lähtökohtaisesti suomalaisen puolella kaikissa urheilukisoissa.

Ei tämä elämä nyt NIIN vakavaa ole.

 

[Radiopää]

No eihän se nyt ole. Muistelee, vaikka jotain viime kesän futiksen EM-kisoja, kun jokaisen valtion heimot olivat tuhatpäisinä laumoina kerääntyneet elämään omien joukkueidensa peliä joka soluillaan katsomoihin, niin eihän kansallismielisyys urheilukatsomoista mihinkään ole kadonnut. Eikä ole katoamassakaan.

Asia ei ole näin yksinkertainen. Jalkapallon arvoturnaus on itsessään niin hieno tapahtuma, että sinne lähdetään vaikka oman maan maajoukkue ei ole mukana. Ja sitten kun mukana on se sama joukkue, jonka karsintapelejä on ollut katsomassa sateisessa syyssäässä, turnaus antaa paljon enemmän.

Ja mitä Suomen jalkapallomaajoukkuetta katsoo, ei se ole tainnut koskaan ennen olla yhtä kansainvälinen. Ehkä se on pärjännytkin juuri sen takia, että pelaajat tuntevat enemmän ylpeyttä päästä pelaamaan maaotteluita kuin edustamaan Suomea.

Tästä tuli - ketjun aiheeseen liittyen - mieleeni suhtautumiseni Suomen maajoukkueisiin.

Se on aivan erilainen, kuin suhtautumiseni Kerhoon. Maajoukkueita voin seurata rennoin mielin ja vähän urheilukarnevaalihengessä: toivon menestystä ja jännitän matseja, mutta häviäminen ei erityisesti vituta. Toisaalta voitoistakaan ei saa lähellekään samoja fiiliksiä, kuin seurajoukkueiden puolella.

Tunnen samoin. Tasan yhdeksän kuukautta sitten koin suurimman hetkeni urheilunseuraajana. Lukon mestaruus toi pintaan sellaisia asioita, joita vain EHT- ja MM-turnauksia seuraavan kiekkokatsojan on mahdotonta ymmärtää, koska kyseessä ei ole kansallistunteesta tai edes kotiseuturakkaudesta, vaan kiintymyksestä seuraa kohtaan.

Tuskin olen ainoa, joka oli viime keväänä erittäin iloinen Kanadan voittamasta maailmanmestaruudesta Justin Danforthin takia. Koin että Danforth, joka ei saanut keskeytetyn kauden takia mahdollisuutta voittaa suomenmestaruutta Lukossa, sai ansaitsemansa kultamitalin MM-kisoissa. Kanadan voitto sopi Lukon tarinaan paremmin kuin Suomen voitto, eikä tätä tajua kuin sellainen, jolle yksi seura merkitsee maajoukkuetta enemmän.

 

[Ollakseni]

Onhan tätä suhdetta maajoukkueisiin ja kansalliseen urheiluun tullut joskus mietittyä. Eli onko siinä mitään järkeä kannattaa samasta maasta tulevaa ihmistä vain sen takia, että jakaa saman kielen ja syntymämaan? Eihän siinä järjellisesti oikein olekaan syitä. Ei ole väliä silläkään onko kyseessä saman kaupungin kasvatti. Eihän heitä välttämättä tunne ollenkaan. Ei ehkä ole edes nähnyt kertaakaan tai jos on niin ei välttämättä ole tullut sanottua mitään. En näe siinä mitään järkeä.

Mutta urheilussa ei olekaan kyse järjestä vaan tunteesta. Tulee se tunne sitten siitä, että oma suosikki voittaa, vedonlyönti osuu kohdilleen tai siitä että näkee hyvän suorituksen. 2011 maailmanmestaruuden seuraaminen oli yksi hienoimpia asioita mitä olen elämässäni kokenut tällä saralla. Elämä tuntui keveämmältä, askeleissa oli hieman enemmän iloa (kunhan krapula loppui) ja tunsi jakaneensa jonkun kokemuksen. Varmaan 95 (nevöfoget) antoi samanlaisen tunteen vielä suuremmalle joukolle. Tai kun suomalainen heittää keihäässä kultaa niin tuleehan siitä hyvä fiilis. Se on alkukantainen tribalistinen tunne, joka tulee pintaan noissa tilanteissa.

Nyt en ole Olympialaisia seurannut erinäisistä syistä, mutta on se hauskaa seurata vähän sivumpaa tätä.

 

[Reverent]

Hyvin viisaana miehenä pitämäni Markku Jokisipilä tekee parhaillaan tutkimusta huippu-urheilun yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta merkityksestä nykypäivän Suomessa. Selvityksessä käsitellään varmaan myös ketjun otsikon aihetta ainakin jollain tasolla. Mielenkiintoinen tutkimus tulossa.

 

[rpeez]

Ei ole ohi, mutta vähän yli menee kun jokaisen median ykkösuutisena on nyt Iivon mestaruus, Iivo sitä, Iivo tätä vaikka muutaman sadan kilometrin päässä melkein aletaan sotimaan.

Hieno suoritus, ei siinä mitään, mutta jotain rajaa nyt asian merkitykselle.

 

[El Gordo]

Pitäisikö tsempata jotain suomalaista keihäänheittäjää, koska hän on suomalainen? Ei voisi vähempää kiinnostaa. Täysin järjettömien lajien kohdalla olisi parasta, jos kävisi kuten mäkihypylle on käymässä: viimeinen sammuttakoon valot.

Sen sijaan kun katsoin futsalin EM-turnausta, oli sydän tulla ulos rintakehästä kun jännitti alkusarjan viimeinen matsi niin paljon.

Itsellä taas täysin toisinpäin. Suomalaiskansalliset keihäänheitto ja mäkihyppy ovat tarjonneet penkkiurheilu-uran hienoimpia hetkiä, ja kovasti olisi vielä toiveissa että uusiakin suomalsmenestyjiä lajeihin ilmaantuisi.

Futsali taas on minulle mielenkiinnoton spin-off jalkapallosta, ja viimeinen sammuttakoon valot siitä lajista heti kun haluaa.

 

[finnjewel]

Ei ole ohi, mutta vähän yli menee kun jokaisen median ykkösuutisena on nyt Iivon mestaruus, Iivo sitä, Iivo tätä vaikka muutaman sadan kilometrin päässä melkein aletaan sotimaan.

Hieno suoritus, ei siinä mitään, mutta jotain rajaa nyt asian merkitykselle.

Juuri näin. Media tässä luo harhaa, eivät tolkun ihmiset enää vaivaudu karnevaalitunnelmiin kuin hetkellisesti. Torille kokoontuminen oli ihan okei silloin -95, mutta aikansa kutakin. Ei mitään pois Vieremän (Iivon kotipitäjä) kyläkokouksen kisariehalta.

 

[Sanainen arkku]

Itsellä taas täysin toisinpäin. Suomalaiskansalliset keihäänheitto ja mäkihyppy ovat tarjonneet penkkiurheilu-uran hienoimpia hetkiä, ja kovasti olisi vielä toiveissa että uusiakin suomalsmenestyjiä lajeihin ilmaantuisi.

Futsali taas on minulle mielenkiinnoton spin-off jalkapallosta, ja viimeinen sammuttakoon valot siitä lajista heti kun haluaa.

Futsal on globaalisti todella iso laji, keihään epätarkkuusheitto taas todella kehoepäterveellistä pienten piirien puuhastelua. Mäkihyppy on laji, jolla on kunniakas historia. Nykyään se on typerää liitovarjoilua jossa tulokset lasketaan tuulikompensaatiopelleilyn kautta.
Kerran olen Salppurin kisoissa käynyt mäkikisaa katsomassa. Valjuin penkkiurheilukokemus ikinä. Aloin seurata yleisln joukossa olevien lasten mäenlaskuleikkiä, ja lopulta lähdin kesken pois. Ei siis edes näkemättä, vaan ihan omin silmin nähtynä paskaa.

 

[Byvajet]

Muutama sana viesteihin liittyvästä kielteisestä kansallismielisyydestä.

Kestävyysurheilussa urheilijan suoritus on varsin helppo ennustaa. Hiihdossa kaava on suunnilleen tämä: kauden perussuoritustaso + palautumistilanne + sairaustilanne + keli (sopiiko urheilijalle vai ei) + kaluston toimivuus + tarjolla oleva peesi (jotkut ovat hyviä roikkujia) + kiriherkkyys (jotkut roikkujat ovat loistavia loppukirissä) = lopputulos.

On kummallista, kuinka kokeneille penkkiurheilijoille tulee kerta toisensa perään yllätyksenä, että urheilija hiihtää ennustettavasti oman tuloksensa yllä mainitut muuttujat huomioiden. Tosiasiassa penkkiurheilijaa ei edes kiinnosta urheilijan suoritus vaan ainoastaan suoritus suhteessa muihin. Vaikka urheilijan suoritus olisi huono, sitä voidaan kiittää, jos muutkin suoriutuvat kehnosti.

Kun urheilijan tulos on huono, ollaan pettyneitä. Petti kansan ja petti joukkueen. Tosiasiassa urheilija kuitenkin aniharvoin lyö hanskat tiskiin. Hän yrittää sen, minkä pystyy. Hyvin harvoin urheilijan suoritus on yllätyksellinen suoritukseen vaikuttavat muuttujat huomioiden. Tosiasiassa moni vetää itsensä niin äärirajoille, ettei se ole terveydelle hyväksi. Huippu-urheilu on terveyden ja sairauden rajalla horjumista, koska siinä kulkee paras suoritustaso.

Kielteisesti kansallismieliset kuitenkin odottavat, että urheilija pystyy kovalla asenteellaan ylittämään itsensä, vaikka kansallisuudesta riippumatta urheilija voi tehdä vain oman suorituksensa. Se ei kovalla asenteella parane.

Jos urheilija suoriutuu huonosti suhteessa muihin, hän ei petä eikä hänen tarvitse hävetä. Hän ei ole velkaa joukkueelleen eikä kansalle. Jokaisen elämän reaaliteetit kohdanneen pitäisi tämä ymmärtää, mutta silti vielä 2022 luvulla monet yrittävät vaalia häpeäkulttuuria, jossa urheilijaa syyllistetään siitä, että hän ei pysty sellaiseen, johon hänellä ei ole mahdollisuutta.

Jos jotain tahtoo kritisoida, voi kritisoida sitä, millaisin perustein urheilijoita arvokilpailuihin valitaan, mutta urheilijaa on turha syyttää omasta tasostaan.

Toinen kielteiseen kansallismielisyyteen liittyvä ilmiö on suoraan puhuvien ihannointi. Kun joku kertoo, kuinka paskoja olemme, häntä kiitellään. Uskalsi sanoa. Tunnusti tosiasiat. Päitä pölkylle.

Mikä on urheilijoiden, valmentajien ja joukkueiden asema tällaisessa kulttuurissa? Moni urheilija on opiskelija, joka elää opintotuella ja hiluilla. Ennen jokaista kautta hän joutuu pohtimaan, miten tulisi toimeen. Urheilija ei myöskään välttämättä kuulu kansainvälisesti mitaten suuriin lahjakkuuksiin, vaan hän nyt vain sattuu olemaan se, joka on työtä tekemällä ja sitkeydellä päässyt kansainvälisiin kilpailuihin. Hänen lahjakkuutensa ei välttämättä mahdollista nousua kansainväliselle huipulle koskaan.

Kielteisesti kansallismielisten mielestä on hienoa, kun joku valmentaja, toimittaja tai entinen huippu kertoo sinnikkäille yrittäjille, että kyllä te olette huonoja ja kyllä te teette väärin ja kyllä teidän pitäisi pystyä parempaan.

Monien kansallismielisyys näyttää olevan lähinnä suomalaisten lyttäämistä, mitätöintiä ja häpeän alaiseksi saattamista. Sitä on vaikea ymmärtää.