Kansainvälinen jääkiekko otti askeleen eteenpäin vuonna 1998, kun Naganossa pelasivat jokaisen mukana olleen maan parhaat pelaajat. 20 vuotta myöhemmin koko laji otti sen saman askeleen taaksepäin. Siinä kaikki. Surettaa edelleenkin aivan helvetisti se, että itselle rakkaimmasta lajista tehdään tällaista. Kai olen harhainen romantikko, kun toivoisin maajoukkuepaidan olevan sellainen paita, jonka pukevat päällensä ainoastaan maansa 25 parasta pelaajaa.
Heille, jotka kisoista pitivät se suotakoon ilman muuta. Ihmettelen sitä, miten vähän kannanottoja tästä aiheesta on tullut ns.vaikutusvaltaisten ihmisten taholta, NHL-pelaajia lukuunottamatta. Suomessakin keskustelu on ollut lähinnä sitä tasoa, että "jeejee Suomi voi voittaa kultaa". Kai tästä touhusta on sitten tullut niin perin pohjin karjalalippistelyä, että absoluuttinen parhaimmuus ja parhaat pelaajat eivät enää kiinnosta. On toki myönnettävä, että ilman karjalalippiksiä jääkiekko ei olisi näin suurta asemaa saavuttanut. Enkä todellakaan tarkoita teitä muita kirjoittajia tällä, älkää loukkaantuko.
Sanottiin myös, että nyt kisoissa näkee mielenkiintoisia ja nälkäisiä pelaajia. Yritin mielessäni nähdä Jarno Koskirannan kiinnostavampana kuin Sasha Barkovin. En onnistunut, sori siitä.
Posia se, että moni pelaaja sai nyt pelata elämänsä merkittävimmät kisat. Kai siitä heille hyviä muistoja jäi. Saksan hopea toki myös ilahduttaa sillä toivon uusien maiden nousevan haastamaan nykyisiä huippumaita.
Nauttikaa te jotka kisoista piditte. Ehkä se minunkin aurinkoni vielä joskus nousee.