Oletko tunteellinen ihminen? Itketkö usein ja miksi?

[Untouchable]

Kun kerran muutkin keskustelevat vielä tuosta asiasta masennus, niin kommentoidaan vielä hieman, vaikka ketjun aihe oli alunperin aivan muu, se lähti hieman uusille poluille siitä.

Minä olen sillä kannalla, että pitäisi ehdottomasti keksiä uusi termi masennukselle, ja että tuo nykyinen termi viittaa liikaa aivoihin, ja siihen, että on mahdollisuus jopa helposti tehdä itse asioille jotain. Uskon myös, että kyseessä näissä pahoissa alamaissa olevissa tapauksissa on jokin muu sairaus kuin masennus, joka pitäisi uudelleen määritellä. Nuo lääkkeet, jotka vaikuttavat ihmisten kutsumaan masennukseen, ovat itselleni täysi myytti, ne vaikuttavat todistetusti ihmiseen, mutta en silti usko niihin lainkaan. Uskon, että ihmisen pitää käyttää lääkkeitä eri asioihin, mutta ei alakuloiseen ja maissa olevaan olemukseen ja tilanteeseen. (Minusta pitää muuttaa toimintatapoja ja ajatusmaailmaa, lopettaa työ, muuttaa, hankkia uusi harrastus, ottaa yhteys vanhaan ystävään, jne. vaihtoehtoja on ääretön kappaletta lisää.) Myös kaavamaiseen käyttäytymiseen ja tekemiseen on monilla ihmisillä ollut tapa vajota, näissäkin tapauksissa olen toitottanut, että kukaan ei pakota tekemään mitään päätöksiä tai siirtoja, ihminen kulkee ja saa tehdä mitä haluaa, eli muuttakaa rutiininne, itseasiassa tuhotkaa sana rutiinikin. Jos tekee mieli lähteä ajamaan autolla päättömästi vaikkapa kohti pohjoista, niin tee se, jos taas mielesi tekee mennä lätkämatsiin, niin mene. Jos mielesi tekee ottaa viinaa ja sihautella bluntti, niin tee se. Eli kun ihminen on vajonnut alakuloisuuteen pahastikin ja vaikka saatanallisen pahasti, niin pitää alkaa ajatella uudella tavalla ja eri asioita. Tämä saattaa kuullostaa sinulle yksinkertaiselta, mutta olen nähnyt itse monessa tapauksessa, että se tapa toimii. Ja en yritä tai halua missään tapauksessa loukata muita jatkoajan käyttäjiä, vaan antaa neuvoa mahdollisimman monille. Jos edes yksi ihminen ymmärtää ottaa kirjoituksistani oppia, niin hyvä hänelle ja läheisilleen. En ole muuten mikään ääriuskovainen, tuotakin sanaa muuten vihaan, koska minusta kaikki ihmiset uskovat Jumalaan, sanoivatpa he mitä tahansa.

 

[Uleåborgir]

Kun kerran muutkin keskustelevat vielä tuosta asiasta masennus, niin kommentoidaan vielä hieman, vaikka ketjun aihe oli alunperin aivan muu, se lähti hieman uusille poluille siitä.

Sinulla on hyviä pointteja tuossa kirjoituksessasi, mutta huomaan siinä yhden sellaisen seikan, joka kumoaa ne pointit.

Annat neuvon tarttua itseään niskasta ja alkaa kohottaa omaa mielialaansa oma-aloitteisesti. Ei siinä mitään, kyllä niinkin voi tehdä. Mutta ajattelepa sellaista ihmistä jolla ei ole voimia tilansa vuoksi edes esim. avata tietokonetta. Neuvosi eivät yllä sellaiseen ihmiseen.

Terapian keinot auttavat ihmistä nousemaan sieltä jostakin syvältä ylös. Tämä tepsii tuohon henkiseen puoleen tästä tilasta nimeltä masennus/depressio.

Lääkitys auttaa mahdolliseen fyysiseen/kemialliseen aiheuttajaan.

Terapia ja lääkitys yhdessä toimivat sekä fyysisellä että henkisellä tasolla ja monesti ovat apu tuskaan ja ehkäisykeino itsariin. Pelkkä lääkitys ei minunkaan mielestäni ole riittävä eikä tarkoituksenmukainen hoito.

 

[Untouchable]

Uleåborgir, kyllä minusta lääkkeitä pitääkin käyttää, ei minulla niitä vastaan mitään ole. Useiden henkilöiden kohdalla vaan järkevä ja positiivinen keskustelu, ja uudet ajattelutavat ja uudet toiminnat ovat heti avain nousuun. Lääkkeissä on haittavaikutuksia, joten sen takia muuta kauttakin kannattaa kulkea.

Ja muuten, terapiaa ja psykiatrejakaan ei maailmassa tarvittaisi, jos ihmiset omaksuisivat uuden selviytymiskeinon. Joku lähimmäinen tai uusi ihminen auttaisi aina ja muistuttaisi alamaissa olevaa henkilöä näistä yksinkertaisista asioista, eli muuta ajatusmaailmaa, jätä taaksesi kaikki, jos olet helvetillisessä rotkossa, lähde kohti auringonlaskua, ala pelata golfia, lopeta työnteko kokonaan, rahaa ei tarvita liikaa, vain ruokaa tarvitaan ja vettä, tuhoa (rutiini), naura sanalle masennus. Meidän pitää laukausta vyöryvän lumipallon efekti. Ja itseasiassa muita ihmisiäkään ei tarvita, jos ja kun jokainen meistä itse muistaa näitä teksteissäni mainitsemia ja toitottamiani neuvoja. Nauretaan yhdessä sanalla masennus, ei sellaista ole. Muita sairauksia kyllä on.

 

[tant gredulin]

Nuo lääkkeet, jotka vaikuttavat ihmisten kutsumaan masennukseen, ovat itselleni täysi myytti, ne vaikuttavat todistetusti ihmiseen, mutta en silti usko niihin lainkaan.

Skientologi?

(Minusta pitää muuttaa toimintatapoja ja ajatusmaailmaa, lopettaa työ, muuttaa, hankkia uusi harrastus, ottaa yhteys vanhaan ystävään, jne. vaihtoehtoja on ääretön kappaletta lisää.)

Ei huonoja neuvoja sinänsä. Yksi 'hulluuden' määritelmistähän on se, että tekee aina samoja asioita, mutta odottaa eri lopputulosta. Kaikkien elämäntilanne ei vain mahdollista noiden neuvojen käyttöönottoa - pienten lasten vanhemmat nyt vaikkapa ensi hätään tulevat mieleen.

 

[Untouchable]

tant gredulin kirjoitti: Kaikkien elämäntilanne ei vain mahdollista noiden neuvojen käyttöönottoa - pienten lasten vanhemmat nyt vaikkapa ensi hätään tulevat mieleen.

Aivan kaikkien ihmisten tilanne mahdollistaa muutokset parempaan ja erilaisiin ajattelutapoihin ja toimintamalleihin. Nyt muuten tunnen juuri erään pienen lapsosen vanhemmat, ja heille keksittiin erittäin yksinkertainen ratkaisu heti: He haalivat materiaa talonsa täyteen. Jatkuvasti ostavat jotain, johon mielensä ja ajatuksensa kohdistavat, ja hymyä riittää, viimeisimpänä hankintana kannettava tietokone. Liikuntarajoitteisille hankitaan väkisin apua, jotka vievät heitä minne henkilö sitten koskaan haluaakaan, jos avun saanti kestää, niin silti on jo luotu unelma ja toivoa. Rutiinit tuhotaan heti kättelyssä, sellaisia ei enää edes mietitä. Pienten lasten vanhempien tapaukset ovat itseasiassa helpoimpia, mahdollisuuksia on biljoonia. Jo pelkästään oikea ajatus kohdistettuna pieneen lapseen on niin suuria mahdollisuuksia sisältävä aihe, että siitä pitää kaivaa kaikki positiivinen irti.

 

[sampio]

Nyt muuten tunnen juuri erään pienen lapsosen vanhemmat, ja heille keksittiin erittäin yksinkertainen ratkaisu heti: He haalivat materiaa talonsa täyteen. Jatkuvasti ostavat jotain, johon mielensä ja ajatuksensa kohdistavat, ja hymyä riittää, viimeisimpänä hankintana kannettava tietokone.

Tässäpä oiva keino päästä masiksesta. Entä sitten, kun kulutusluotto erääntyy?

 

[scholl]

Yksi 'hulluuden' määritelmistähän on se, että tekee aina samoja asioita, mutta odottaa eri lopputulosta. Kaikkien elämäntilanne ei vain mahdollista noiden neuvojen käyttöönottoa - pienten lasten vanhemmat nyt vaikkapa ensi hätään tulevat mieleen.

Pienten lasten vanhemmat ovat kyllä yhteiskunnan ehkä pahimpia valittajia. Lapsethan eivät pienenä osaa valittaa, vaan ovat tyytyväisiä lähes mihin vain. Käsittääkseni pienten lasten vanhempien elämässä ei ole mitään hyvää. Yhteiskunta, hallitus, työnantajat, ystävät, tuttavat ja sukulaiset tönivät ja muutenkin kaikki on niin vittumaista. Eikä kukaan kuuntele heitä. No ehkä he eivät tajua, että ketään ei kiinnosta se, kun he jauhavat jostain lapsista. En tiedä hakevatko he joka kerta eri lopputulosta, mutta hulluja he varmasti ovat. Ja jos se vitutus ja narina ei johdu masennuksesta, vaan ilosella mielellä valittavat niin silloin heille tulisi ehkä määrätä lääkitys, jolla se masennuskin saataisiin aikaan. Tulee ihan mieleen se, kun asentaja Sörsselssön joutui yhdessä uunofilmissä juomaan lääkärin määräyksestä kossua, jotta selviää.

Ensi hätään voisi tulla mieleen, että unohdetaan ne pienten lasten vanhemmat. Urputusta tulee kuitenkin ja mikään ei ole koskaan hyvin tai mahdollista. Armeijan sanoin sanoisin niille luusereille vain siihen, että TE ETTE EDES YRITÄ!

 

[Uleåborgir]

Uleåborgir, kyllä minusta lääkkeitä pitääkin käyttää, ei minulla niitä vastaan mitään ole. Useiden henkilöiden kohdalla vaan järkevä ja positiivinen keskustelu, ja uudet ajattelutavat ja uudet toiminnat ovat heti avain nousuun. Lääkkeissä on haittavaikutuksia, joten sen takia muuta kauttakin kannattaa kulkea.

Eräs ystävälläni on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tiedän hänen tilansa, ja hänen mustat kautensa. Tiedän myös millainen hän on maanisen vaiheen aikana.

Yritin saada miestä mukaani ajelemaan autolla ja hörppäisemään nuotiokahvit. Ei lähtenyt mies sängystään mihinkään. Siellä makasi ja mutisi. Silmät olivat sameina päässä. Eikä ollut ryypännyt.

Siinä tinkasin ja pyytelin lähtemään messiin. Siinä vaiheessa kun alkoi pelottaa väkivaltainen reaktio tämän ystäväni tekemänä, päätin lopettaa suostuttelun.

Neuvosi ovat sinänsä hyviä, ja yritetykin on helvetin monesti vastaavia keinoja.

Mutta sinun asennoitumisesi tähän asiaan on sellainen, ettei sinulle välttämättä kannata enää asiasta inttää. Se on vähän sama kuin yrittäisi selittää sokealle värejä.

 

[tant gredulin]

Niinnoh. Itsehän ajattelin, että voisi olla perin hankalaa, jos jompi kumpi perheen vanhemmista toteaisi puolisolleen, että lähden tästä nyt autolla ajamaan kohti Pohjois-Suomea, enkä tiedä palaanko. Masennus siinä saattaa kyllä lähteä, mutta niin lähtee todennäköisesti puolisokin.

 

[sampio]

Pienten lasten vanhemmat ovat kyllä yhteiskunnan ehkä pahimpia valittajia. Lapsethan eivät pienenä osaa valittaa, vaan ovat tyytyväisiä lähes mihin vain. Käsittääkseni pienten lasten vanhempien elämässä ei ole mitään hyvää. Yhteiskunta, hallitus, työnantajat, ystävät, tuttavat ja sukulaiset tönivät ja muutenkin kaikki on niin vittumaista. Eikä kukaan kuuntele heitä. No ehkä he eivät tajua, että ketään ei kiinnosta se, kun he jauhavat jostain lapsista. En tiedä hakevatko he joka kerta eri lopputulosta, mutta hulluja he varmasti ovat. Ja jos se vitutus ja narina ei johdu masennuksesta, vaan ilosella mielellä valittavat niin silloin heille tulisi ehkä määrätä lääkitys, jolla se masennuskin saataisiin aikaan. Tulee ihan mieleen se, kun asentaja Sörsselssön joutui yhdessä uunofilmissä juomaan lääkärin määräyksestä kossua, jotta selviää.

Ensi hätään voisi tulla mieleen, että unohdetaan ne pienten lasten vanhemmat. Urputusta tulee kuitenkin ja mikään ei ole koskaan hyvin tai mahdollista. Armeijan sanoin sanoisin niille luusereille vain siihen, että TE ETTE EDES YRITÄ!

Onko sinun tuttavapiirissäsi pienten lasten vanhempia? Miksi et ole katkaissut välejäsi heihin, kyllähän mies paikkansa ja arvonsa tietää. Vai onko niin, että jauhat älyttömiä mielikuviasi faktoiksi ajattelematta asiaa sen kummemmin.

 

[Elrith]

En ole muuten mikään ääriuskovainen, tuotakin sanaa muuten vihaan, koska minusta kaikki ihmiset uskovat Jumalaan, sanoivatpa he mitä tahansa.

Nyt sivutaan aihetta ja kunnolla, mutta voiko ylimielisempää paskiaista olla? Tyyppi kertoo kaikille täällä sekä miten kaikki mielenterveysongelmat voi ratkaista, ja myös kertoo meille kaikille oman uskonnollisen kantamme. Enhän nyt minä voi mitenkään tietää, mikä minun päässäni on vikana, kun enhän minä edes tiedä että olen kristitty vaikka luulin ihan muuta.

Yritin suhtautua sinuun ihan positiivisesti, mutta valitettavasti nyt paloi pinna.

Huomaatteko, kuinka tämä liittyy ketjun aiheeseen lopulta? Olen selvästi tunteellinen ihminen, koska minua vituttaa aivan suunnattomasti tämä ylimielinen jeesuspaska.

 

[Maple Leaf]

Masennusta ei ole olemassakaan, olen yrittänyt opettaa sitä jo vuosia muille. On olemassa itsesääliä. Masennus on neroikkaimpia keksintöjä joita ihminen on luonut, se on pelkkää lumetta. Ihminen tekee halutessaan mitä tahtoo, ja nousee ylös, ihminen voittaa kaiken jos haluaa.

Internet on hieno keksintö, mutta sen kääntöpuoli on, että tänne voi pölläyttää myös henkisiä metaanipäästöjä asioista, joista ei selvästikään tiedä mitään.

Vammaisten ja lasten yli-inhimilliset teot ja suoritukset myos. Esim sokeiden, kuurojen, kehitysvammaisten, liikuntavammaisten positiivinen asenne ja hymy heittaa heti vedet silmille (malliin "Osaisinpa itsekin olla noin iloinen ja elamanmyonteinen"). Katson vesien lapi kateellisena heidan elamasta selviamista.

Vaikken ole suoranaisesti itkevää tyyppiä, olen minäkin usein (kunnioituksesta) pala kurkussa seuratessani esimerkiksi vammaisurheilua: kuinka monta estettä heidän onkaan ylitettävä kyetäkseen tekemään sitä, mitä tekevät. Joskus käy mielessä, ettei vammaisurheilua katsottuaan haluaisi enää kuulla sekuntiakaan terveiden urheilijoiden kitinää siitä, että harjoitusleirillä ei yhtenä aamuna ollutkaan juuri sitä oikeanlaatuista maitoa aamukahviin.

 

[Mats Bedö]

Belgiassa asuessani mulla oli ilo nahda BBCn kanavia ja BBC naytti aina paraolympialaiset oikeiden olympialaisten jalkeen. Niita tuli seurattua silma kovana, tippa linssissa ja respektilla.

Se oli (tai on kai edelleen) BBClta hieno veto!

 

[Untouchable]

No mitenkäs 1Timer on, laitatko koskaan elokuvaa pyörimään dvd-kotiteatteriisi, ja sitten alat alusta loppuun asti itkeä? Minä itken jo sitä, miten hienosti jokin elokuva on edes tehty, kun tähän yhdistetään mahdollisesti upea musiikki ja visuaalinen näyttävyys yms. elementit, saadaan aikaan erittäin hieno positiivista energiaa vapauttava elämys ja kokemus. Itkeminen ja kyyneleet aiheuttavat positiivisuutta maailmaan, jos se on ilon liikutusta ja muuta positiivista liikuttumista. On olemassa sellaisia elokuvia, jotka aloittaessani jo tiedän, että kohta vollotetaan oikein urakalla. Ja tulee itkettyä tosiaan myös urheilutapahtuminenkin yhteydessä. On hauskaa itkeä. Minä olen äijämäinen itkupilli, ja ylpeä siitä. On muuten ihan kivasti tullut kommentteja tänne tästä otsikon alla olevasta aiheestakin, hieno nähdä, että herrat antavat palaa ja kyynelten virrata.

 

[sampio]

No mitenkäs 1Timer on, laitatko koskaan elokuvaa pyörimään dvd-kotiteatteriisi, ja sitten alat alusta loppuun asti itkeä?

Ei venäjä sentään, taidan jättää varmuuden vuoksi leffat Plevnassa väliin.

 

[Mats Bedö]

En itke alusta loppuun. Joissakin leffoissa loput on tehty niin, etta juippi vetistelee. Hyvina esimerkkeina: Rudy, Pay It Forward ja Dead Poets Society.

On myos sellasia leffoja, jotka vetaa hiljaisiksi ja aatamin omenan hissi-liikkeelle, vaikka silmat ei vetisty. Yksi sellainen oli Rwanda.

 

[pettter]

Noh.. En mä oikein osaa sanoa olenko mä tunteellinen. Siis kyllä mä ihmisistä välitän melko paljonkin jne. Mun tunteet ei normaalielämässä muutu kovinkaan nopeasti, eli olisinkohan mä siten jollain tapaa melko vakaa luonteeltani. Mun on vaikea kuvitella että mä normaalielämässä kovinkaan nopeasti suuttuisin tai varsinkaan tuntisin vihaa tai muuta vastaavaa. Ja samaten oikeastaan rakastumisen suhteen. En mä osaa kuvitella että mä rakastuisin ihan tosta noin vaan, tai siis mitenkään ensi silmäyksellä. Ei mulla ole sellaisia tunteita tai ajatuksia mielessä ollut, joita en saisi mielestäni ainakaan liiallisesti häiritsemästä sillä hetkellä. Joskus esim naisia on hieman ärsyttänyt että mä olen sanonut jonkinlaisen kriisin tai erimielisyyden meitä kohdatessa, että mietitään asiaa vaikka ensi kerralla tai ensi viikolla. Tai monesti jos päivällä on sattunut jotain esimerkiksi nyt pientä kiistaa, niin mä olen sanonut että mietitään asiaa vaikka illalla viskilasin ääressä. Kyllä mä pystyn sen päivän ajattelemaan muita asioita, ja vaikka myöhemmin keskustella ja miettiä mitä tehdä jonkin tietyn asian suhteen.

Mutta toisaalta, urheilu. Monet noista asioista kääntyy päälailleen. Mä olen monesti miettinyt että jos mä pelaisin minulle tärkeässä joukkueessa ja esimerkiksi tekisin tärkeän maalin, niin miten siinä tilanteessa tekisin ja mitä tuntisin. Jäisinkö paikoilleni minuutiksi karjumaan ja irvistelemään? Luulisin näin. Onkohan nuo huippupelaajat niin tottuneet tilanteeseen, ettei jää pitkäksi aikaa tuulettemaan maalia. Tai toinen ajatus. Jos suuttuisin jostain syystä kesken pelin, niin pystyisinkö sen jälkeen jatkamaan peliä normaalisti tai varsinkaan keskittymällä tehokkaasti? Vaikeaa ainakin olisi. Äh, ei tässä ole mitään järkeä. Mutta mutta, mun on helpompi esimerkiksi katsoa urheilua yksin, tai sellaisessa porukassa joka on myöskin tunteella mukana edes jossain määrin.

Mistään masentumisjutuista mä en osaa sanoa mitään. Enkä tässä alkanut edes miettimään mitään sellaista, jos esimerkiksi jokin läheinen ihminen sairastuisi vakavasti tai kuolisi.

 

[masaman]

Uleåborgir, kyllä minusta lääkkeitä pitääkin käyttää, ei minulla niitä vastaan mitään ole. Useiden henkilöiden kohdalla vaan järkevä ja positiivinen keskustelu, ja uudet ajattelutavat ja uudet toiminnat ovat heti avain nousuun. Lääkkeissä on haittavaikutuksia, joten sen takia muuta kauttakin kannattaa kulkea.

Ja muuten, terapiaa ja psykiatrejakaan ei maailmassa tarvittaisi, jos ihmiset omaksuisivat uuden selviytymiskeinon. Joku lähimmäinen tai uusi ihminen auttaisi aina ja muistuttaisi alamaissa olevaa henkilöä näistä yksinkertaisista asioista, eli muuta ajatusmaailmaa, jätä taaksesi kaikki, jos olet helvetillisessä rotkossa, lähde kohti auringonlaskua, ala pelata golfia, lopeta työnteko kokonaan, rahaa ei tarvita liikaa, vain ruokaa tarvitaan ja vettä, tuhoa (rutiini), naura sanalle masennus. Meidän pitää laukausta vyöryvän lumipallon efekti. Ja itseasiassa muita ihmisiäkään ei tarvita, jos ja kun jokainen meistä itse muistaa näitä teksteissäni mainitsemia ja toitottamiani neuvoja. Nauretaan yhdessä sanalla masennus, ei sellaista ole. Muita sairauksia kyllä on.

Pakko kysyä, että oletko ollut psykiatrisella puolella ikinä visiteeraamassa? Ei perhana vieköön, poika! Nyt lusikka kauniiseen käteen ja vaikkap lähimpään mielisairaalaan näitä reseptejäsi suoltamaan.

Itse tiedän sen verran, että hoitopaikkoja on aivan liian vähän. Masennuspotilaille varsinkin. Mitä sanoisit tyttöselle joka vetää aina ranteet auki kun siihen on paikka? Kun käsi arpeutuu jo hieman niin repii heti ruvetkin pois?

Ei siinä mitään, ihan hienoja ajatuksia sinulla, mutta ovatko kovin realistisia? Uskonto on muuten hoitohenkilökunnan puolelta yleensä tabu, eli kielletty puheenaihe. Lisäksi potilaiden keskusteluihin puututaan, mikäli aiheesta joku höpöttää.

edit. itse ketjun aiheeseen. En itke kuin hautajaisissa, silloinkin tuntuu, että itku on enemmänkin tilanteeseen sidottu reagointi, kuin varsinaista surua.

Empatiaa ja sympatiaa sen sijaan riittää. Lisäksi silloin tällöin vihaa, mutta enemmänkin iloa. Mikäli voittaisin maailmanmestaruuden jossakin yksilölajissa ja tapittaisin siinä ykköspallilla maamme-laulun soidessa - purskahtaisin varmaankin kyyneliin.

 

[masaman]

Niin

Tässä kun ollaan porukalla globalisoitumassa niin pitänee nostaa esiin seikka, joka ainakin minua viehättää osassa tuntemastani ulkomaalaisesta. Jostain kumman syystä asioista keskusteleminen ja asioiden pohtiminen on näillä henkilöillä jotenkin niin helpompaa ja toisia huomioon ottavampaa. Suomessa pilkkaavat kommentit yleensä ovat ulkopuolisten helppo ratkaisu vältellä tällaisia emotionaalisia viestejä toisesta ihmisestä. Ihminen suojelee itseään, että minäkin voin sairastua vastaavaan.

Siksipä tunteiden purussa onkin parasta kääntyä ammattia-auttajan tai asioista tietävän puoleen, joka ei itse ole kykenemätön käsittelemään näitä tunteita ja asioita. Lienee turha sanoa, että MT-puolella sisäinen tuuletus on astetta hurjempaa ja tavallisen ihmisen kuullessa näitä asioita on ymmärrys kaukana. Yksi vaikea posti hoitaa tässä maassa on opettajan homma, kun juttua valuu oppilailta ja vanhemmilta ja kaikki pitää käsitellä joko työpaikalla tai omassa päässään. Siinä helposti miettii kaiket päivät työasioita ja oma elämä jää pitkäksi aikaa elämättä.

Keskustelutaito on hieno piirre ihmisessä ja muista, että mikäli joku sinun kanssasi keskustelee vaikeista asioista, hän myös samalla luottaa sinuun ja siksipä juttujen kertominen eteenpäin aiheuttaa todennäköisesti ystävyyden menetyksen. Paljolti kyseessä on se, että et itse pysty käsittelemään asiaa ja jaat sen sitten eteenpäin. Tässä asiassa toimiva parisuhde on mitä mainioin, koska siinä te kaksi saatte tuulettaa ja puhua asiat halki, mikä tässä maailmassa mättää ja mieltä painaa.

Iso asia on siis kasvatuksella, joka määrittää suurilta osin sen, pystytkö puhumaan vaikeista asioista toisen ihmisen kanssa. Mikäli perheessä ei puhuta yhtikäs mitään asioista jotka painavat mieltä, ei sitä varmaan tapahdu jatkossakaan kovin helposti. Siinä taas nostaa päätään kuningas alkoholi, joka nautittuna päästää helposti tunteet pintaan ja ne tulee pöhnäpäissään sitten toisille kerrottua.

Henkilökohtaisesti suutun helposti silloin kun oikeudenmukaisuus on uhattuna. Lisäksi musta-valko -ajattelu aiheuttaa epäuskoisen tunteen. Tällöin monesti pyrin rauhallisesti esittämään puhujalle, että "mitäs se toinen sitten miettii ja onko välimaastoa mahdotonta tarkastella." Kannattaa miettiä vaikkapa siten, että mitä toinen teki ja mitä taas toinen. Miksi toinen sanoi sitä ja toinen tätä.

Tunteellisuus on ihmistä ja hän käsittelee sitä omalla tavallaan, ääripäissä taas asiat menevät helposti yli ja itse asia jää käsittelemättä. Yleensäkin jonkin mieltä painavan asian käsittelemättä jättäminen jää hyvinkin todennäköisesti painamaan mieltä alitajuisesti siten, että sama kaava jatkuu aina vaan. Toista ovat sitten mieleltään sairaat, joille tätä kykyä ei ole välttämättä suotu: sosiopaatit/psykopaatit ym.

Uskonto on joillekin avain onneen ja se heille suotakoon, ei siinä mitään. Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että uskoon käännytään jossakin kriisitilanteessa, jossa asian laajuus painaa mieltä niin kovin, että usko korkeammasta auttaa jaksamaan. Onko sitten korkeampaa voimaa tai vastaavaa. Mutta mistä sitten tietää, että se oma Jumala on se oikea? Eihän se olekaan kysymyksenä oleellinen, vaan se kuinka sitä uskoasi käytät.

Jokainen "iso kirja" kehottaa ihmistä elämään toista huomioon ottavaa elämää. Niin islam kuin kristillisyyskin, ainakin mitä olen kuullut/lukenut. Silti näitä toisia tappavia "uskovia" riittää, niin kristityissäkin kuin muissakin uskonnoissa. Mielenkiintoinen piirre lienee se, että niin Islam kuin Kristinuskokin uskoo samaan Jumalaan. Jeesus on toisessa profeetta ja toisessa Jumalan poika. Miksi sitten soditaan, siksi kun tavoitteet ovat jossakin muualla kuin itse uskonnossa.

Noh, se uskonnosta. Tai siitä mitä mieltä minä siitä olen. Toin sen nyt kuitenkin esiin, koska uskonto ja uskominen ovat yksi piirre tunteiden käsittelyssämme.

 

[ipaz]

Enpä ole tainnu itkeä kunnolla sitten en edes muista koska. Mamman hautajaisissa syksyllä 1998 taisi tippa poskelle vierähtää. Pitkän suhteen loppumisen aikoihin oli muutamia lähellä piti-tilanteita, mutta ei niitä nyt voi oikeaksi itkemiseksi sanoa. Vähän oli vaan vaikea saada sanoja ulos suusta.

Enpä tiedä mutta en vaan taida olla sellainen ihminen, että tunteet tulisivat näkyvästi pintaan. Oli se sitten iloa, riemua, itkua tai raivoa. Hyvinkin tasainen persoona siinä suhteessa, että pokka pitää ja ajatus juoksee vaikka sisältä vähän järkkyykin. Tunnevammaiseksikin ovat jotkut sanoneet...

 

[Ted Raikas]

Eiköhän kaikki ihmiset ole tunteellisia, osa vaan kätkee ne paremmin kuin toiset. Syystä tai toisesta eivät halua niitä ilmaista. Yleeensä pelkona se, että vaikuttaa heikolta, tai menettää kasvonsa ihmisten edessä.

Itse pidän sellaista hivenen hölmönä, mutta jokainen tyylillään toki. Mielestäni on vahvan ja itsensä kanssa sinut olevan ihmisen merkki, jos uskaltaa ilmaista tunteitaan, sillä sitä kautta on muutenkin helpompi antaa itsestään ulospäin oikea kuva ja myös enemmissä määrin tulla läheiseksi useamman ihmisen kanssa. Ymmärrän toki, jos vaikeat elämäntilanteet tai jokin sairaus on aiheuttanut tunteiden jonkinasteisen kuoleman ja lamaantumisen.

Mitä itseeni tulee, niin olen aika impulsiivinen usein tunnetilojeni kanssa, tosin olen niitä joskus padonnutkin. Lapsena olin todella herkkä itkemään pienistäkin asioista, sitten ikää tullessa itkukanavat alkoivat hyytymään. Ne vapautuivat uudelleen tuossa muutama vuosi sitten ja sen jälkeen olen ollut taas emotionaalisempi. Pientä hyytymistä ja kuoreenvetäytymistä on taas ollut havaittavissa, mutta aina yhä edelleen jos joku asia vaan painaa mieltä, tai liikuttaa, tulee ainakin muuta kyynel valutettua. Itseasiassa pitäisi varmaan itkeä useammin, se ei siis todellakaan ole heikkoutta, vaan puhdistava prosessi. Monesti kovan itkun jälkeen on paljon eheämpi ja puhtaampi olo, kuin hetkeä sitä ennen. Sama toki mehevän nauramisen kanssa. Pieni raivoaminenkin voi joskus puhdistaa ilmaa, itse ainakin olen riitelijätyyppiä jossain määrin, mutta olen myös kykeneväinen sopimaan ne riidat.

 

[ervatsalo]

Demonit vintillä

Niin, tätä ketjua luettuani voin todeta, että olen entistäkin vakuuttuneempi, että taidan olla suhteellisen normaali, enkä missään tapauksessa tunteellinen ihminen.

Loppukaneetiksi päädyn vielä toteamaan, että herra paratkoon minkälaisia demoneita aika monen vintillä näyttää hiippailevan.

Täältä tähän

 

[Mounir]

No viimeksi tais alkaa alahuuli väpättämään ja ihan urakalla vituttamaan tuo Stanley Cupin 7 matsi ja sitä ennen Spursin viimeinen peli jossa määräytyi tuo tippuminen pelkkään UEFA-cupiin. Mutta kuten sanottu joillekkin joukkue on suurempi ko elämä ja tämähän pitää täysin paikkansa.

Ja mikäli untouchable ei tiennyt niin yleensä nuo psyykkiset häiriöt johtuvat aivojen biokemikaalisista muutoksista joita korjataan näillä mielialalääkkeillä. Ja yleensä masennus johtuu monista eri asioista, jotka toimivat ärsykkeinä näiden muutoksien alkamiselle. Näiden muutosten ja niiden äkkinäisten vaihteluiden takia suurin osa mielialalääkkeiden sivuvaikutuksista huomattavasti rankempia kuin esimerkiksi kipulääkkeiden.

 

[Bruce Lee]

Kyllähän sitä tulee aika usein itkettyä jos katsoo vaikka jotain tunteellista ja koskettavaa elokuvaa/tv-sarjaa yksin tv:n ääressä, sillä en oikein osaa itkeä muiden läheisyydessä ja julkisilla paikoilla, muissa kuin hautajaisissa. Viimeaikoina on oikeastaan tullut aika usein itkettyä elokuvia/tv-sarjoja katsellessa. Näitä amerikkalaisia TV-sarjoja The Biggest Loseria (Suurin Pudottaja) ja Extreme Makeover: Home editionia katsoessani tuli yleensä aina joka jaksoissa itkettyä.

Itkuni tulee yleensä jonkinlaisena itkunpurskahduksena ja sen itkunpurskahduksen jälkeen tulee lähes aina todella vahva ja puhdas olo (jos sen on aiheuttanut joko onnellisuus tai välittäminen) ja siinä tilanteessa huomaa olevansa vain ihminen jolla on myös tunteet siellä jossain syvällä pinnan alla ja joka osaa itkullaan välittää myös muista ihmisistä ja sitä älyää, että maailmassa on muutakin kuin joka päiväiset murheet ja ikävät asiat.

Jos minä saisin valita niin itkisin vaikka kolmisenkymmentä kertaa päivässä onnellisuudesta, sillä sen jälkeinen fiilis on jotain niin uskomatonta, ettei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan. En tosin haluaisi surusta itkeä vaan onnellisuudesta ja hyvistä asioista, joita tapahtuu meidän läheisillimme ja heidän läheisilleen jne.

 

[Untouchable]

Sniper, niin on kyse jostain muusta kuin itsesäälistä. Tuossa tapauksessa kyseessä voi olla jokin muu sairaus. Masennukseksi sellaista ei kannata ja voi kutsua. Ongelmat tuollaisessa tapauksessa ovat vaikeita, itseluottamus sanaa korostaisin, sekin on kadonnut. Itseluottamusta pitäisi alkaa kohottaa keskustelemalla järkeviä. Ja yksi erittäin suuri neuvo kaikille alamaissa oleville henkilöille on: Lopettakaa heti työnteko. Työtä ei ole kenenkään pakko tehdä. Mitään asioita ei ole pakko tehdä. Ruokaa ja vettä, joita tarvitsemme, saa pöytään ilman että tekee työtä. Rentoutukaa ja nauttikaa vedestä ja puista, raikkaasta ilmasta ulkona, kulkekaa kohti auringonlaskua hymyillen, ja naurakaa kaikelle mitä aiemmin on tapahtunut. Jättäkää negativiset asiat taaksenne, ja muuttakaa ajatusmaailmaanne, muuttakaa toimintatapanne, alkakaa tehdä ja miettiä uusia asioita. Maailmassa on niin paljon kaikenlaista.