Oletko tunteellinen ihminen? Itketkö usein ja miksi?

[Untouchable]

Äijämäinen ja jätkämäinen jatkoaika, täynnä lätkäfaneja, ajattelin aloittaa hempeilevän ketjun, jossa voi keskustella esimerkiksi tuosta aikamme myytistä: Kyynelistä. Tai tunteista, oletko erittäin voimakkaasti tunteella elävä ihminen? Itse alan vollottaa esimerkiksi erittäin usein elokuvien ja jopa tv-sarjojen aikana, ja vaikkapa jääkiekko-otteluiden yhteydessä, jos omat suosikit saavuttavat jotain suurta. Olen usein liikuttunut kansallislaulujen aikana, olivatpa ne Suomen, tai vaikkapa Kanadan sointuja. Olen alkanut vääntämään kyyneltä myös kuulemani musiikin takia, usein elokuvien yhteydessä, mutta myös pelkän musiikin ansiosta, koen erinäisiä asioita todella voimakkaasti. Sitten minussa on taas sellainen sosiopaattinen puoli, että en osaa tuntea mitään tiettyjä asioita kohtaan. Olen esimerkiksi satuttanut fyysisesti porukkaa, jopa läheisiäni selvin päin, mutta en koe mitään myötätuntoa heitä kohtaan. Koen olevani mentaalisesti ja tunteellisesti erittäin poikkeava individuaali yksilö. Vai olenko, vai ilmaisenko itseni ja tunteeni myös tekojen kautta poikkeuksellisen aidolla tavalla? Olen erittäin itserakas ja itsekeskeinen ihminen, ja myönnän sen joka paikassa aina heti. Jatkaen otsikon mukaan, elän ilmeisesti suurista tunteista, haluan kokea jännistystä ja romantiikkaa, ja hakeudun sellaisiin tilanteisiin tiedostaen. Minä kai haen oikein inspiraatiota elämään suurista tunteista, haluan ilmeisesti itkeä, ja uskallan myös myöntää rohkeasti joka paikassa, että olen itkevä mies. Päältä päin sitä ei monien mukaan kyllä todellakaan voisi päätellä, mutta mitä sekin tarkoittaa, eihän kukaan voi kenestäkään ulkonäön perusteella päätellä yhtään mitään. Tai ainakaan ei kannata olettaa tietävänsä ulkonäön perusteella kenestäkään tarpeeksi. Itse olen muuten ihan pienestä asti ollut asiat voimakkaasti tunteva persoonallisuus, joten se ei ole mitenkään vahvistunut tässä useiden vuosien aikana. Olen miehekäs mies, ja sitten käyttäydyn ajoittain, jopa usein naisellisesti. Minua kiinnostaa saako tällaisesta aiheesta keskustelua aikaan näin miehekkäällä palstalla, naisetkin tietysti voivat ottaa aivan vapaasti osaa. Liikututteko te herrat helposti, ja koetteko voimakkaasti tunteiden osalta elämän eri osa-alueita? Uuuu, tulipa hempeiltyä oikein huolella. En ole muuten homoseksuaali, vaan hetero.

 

[Hejony]

Urheilu on läheisten ohella se asia mikä saa tämän jannun alahuulen väpättämään. Monen monta kertaa on maajoukkueen takia kyyneleitä vuodatettu, useimmiten surusta, toki joskus myös ilosta.

Muuten en kyllä muista koska olisin itkenyt muuten kuin jääkiekon tai läheisten takia. No, eräänä päivänä, riehakkaan illan ja yön jälkeen, katselin jotain koostetta v.83 Helsingin MM-kisoista, ja kyynelehdin vuolaasti Arto Bryggaren voittaessa hopeaa. Olin aivan ihmeissäni, kunnes luin jostain että krapulassa liikuttuu helpommin.

 

[Lorvi]

Itse olen suorastaan itkenyt oman joukkueen hävityn matsin jälkeen kun on ollut jokin ratkaiseva peli, Suomen maajoukkue on itkettänyt monta kertaa ja yleensäkkin urheilutapahtumat ovat tunteellista stuffia aina.

Välillä onnen ja välillä surun kyyneliä vuodatan, mutta juu aika tunteellinen olen.

 

[ms.qvist]

Minä olisin tunteellinen ihminen mutta kun en voi olla sitä, minua on loukattu niin paljon tunteellisuuteni tähden etten yksinkertaisesti voi näyttää muille sitä puolta minusta vaan minun on näytettävä suurimman osan ajasta muille se muuri minusta jonka olen rakentanut suojakseni. Muuri joka suojaa minua kaikelta pahalta.

Läheisilleni ja ystävilleni uskallan näyttää sen tunteellisemman puolen minusta mutta muille en sitä aivan hevillä näytä vaan pidättäydyn kaikesta ylimääräisistä tunteenosoituksista. Toisinaan tämä tuntuu pahalta ja satuttaa minua mutta tiedän, että minua sauttaa vieläkin enemmän se, että joku tuntematon pääsee tämän muurin sisälle haavoittamaan minua, joten mielummin olen ulkoisesti kova kuin anna psyykkeeni hajota jälleen kerran vain ja ainoastaan sen tähden, että olen laskenut jonkun ihmisen tämän pystyttämäni muurin sisäpuolelle.

Se on kuitenkin todettava, että nyt olen psyykkisesti sen verran vahvempi kuin jokunen vuosi sitten etten enää pelkää niin paljon joten toisinaan saatan laskea tätä verhoa ja paljastaa sen millainen ihminen oikeasti olen - en tee tätä ehkäpä täällä mutta muutoin kuitenkin. Ihmiset huomaavat sen, että minussa on muitakin puolia kuin se yksi johon ovat aivan liian usein törmänneet - se puoli joka karkoittaa ihmiset läheltäni.

Kaikesta huolimatta pidän tunteeni kurissa tietyistä asioista keskustellessani, voin siis olla toisaalta tunteellinenkin mutta toisaalla taasen todella kylmän rationaalinen ja jopa hyvinkin karu.

vlad.

 

[struumax]

Itkenyt en ole -liian- pitkään aikaan mutta tunteellinen ihminen kieltämättä olen ja liikutun kyllä herkästi. Ilosta, surusta, myötätunnosta, jne. tunteiden kaikesta kirjosta saan silmäni kosteiksi mutta semmoista totaalisen puhdistavaa itkua en ole tosiaan saanut aikaiseksi aikoihin.

Viimeisin itku taitaa olla semmoisen -siinä hetkessä- suunnattoman sisäisen tuskan ja kaipuun aiheuttama ryöppy autossa mietiessäni taas kerran liian tarkkaan elämän moninaisuutta suruineen ja pettymyksineen muistaakseni matkalla hakemaan lapsiani kotiin vanhempieni luota. Ilosta olen itkenyt sillälailla vuolaammin viimeksi kohta kaksi vuotta sitten kun kolmas lapsemme syntyi. =)

Hyvä aihe.

 

[Untouchable]

vlad kirjoitti: Minä olisin tunteellinen ihminen mutta kun en voi olla sitä, minua on loukattu niin paljon tunteellisuuteni tähden etten yksinkertaisesti voi näyttää muille sitä puolta minusta vaan minun on näytettävä suurimman osan ajasta muille se muuri minusta jonka olen rakentanut suojakseni.

Ahaa. En minäkään siis (aina) muille osoita voimakkaasti tunteitani. Sitten yksikseni alan vuotamaan ja vuodattamaan kyyneleitä kun katselen romanttista elokuvaa tai muuten voimakkaita tapahtumia. Helpoimmin osoitan kaikille ihmisille salaman nopeasti hyökkävää agressiivista käyttäymistä ja mielipiteitä, mutta on hienoa välillä alkaa pillittää myös muiden ihmisten nähden. Yksikseen on (hauskempi) itkeä. Saa itkeä hartaasti kauan ja aivan rauhassa. Tiettyjen elokuvien aikana esimerkiksi itken lähes alusta loppuun asti, itken jopa sille, kuinka hienosti joku elokuva on tehty, repikää siitä. On erittäin hienoa tuntea voimakkaasti asioita, se on lahja, ainakin tunnen että se on suuri lahja.

Muuten vlad, laskepa se muuri joskus, osoita tunteita rohkeasti, ja päätä sen jälkeen, että et välitä miten kukaan muu reagoi osoittamaasi tunteeseen, sillä ei ole nimittäin mitään merkitystä.

valheenrakentaja kirjoitti: Ilosta olen itkenyt sillälailla vuolaammin viimeksi kohta kaksi vuotta sitten kun kolmas lapsemme syntyi. =)

Lapset ovat varmasti tunteet pintaan helposti ja upeasti tuova asia. Itselläni ei ole lapsia, koska en halua että heistä tulee pahoja ihmisiä kuten minä itse.
Voin vaan kuvitella miten ihmiset itkevät jo kun pelkästään ajattelevat omaa lihaa ja vertaan. Onhan minullakin äitini, voin itkeä onneksi hänen ja veljieni tähden lisää. Lasten takia kyllä kannattaa itkeä jatkossakin kaikkien, se vapauttaa varmasti paljon energiaa ja helpottaa kaikkia isiä ja äitejä. Minkäköhänlaista olisi välittää omasta lapsestaan? En halua sellaista vastuuta koskaan.

 

[Mats Bedö]

Ma itse asiassa kehittelin hieman samantyyppista keskustelua otsikon "Mita et tieda minusta" alle, jossa olisin ottanut taman asian esille. On meinaan niin, etta vaikka kova karju olenkin, niin liikutun varsin helposti.

Varsinaisesti itkemaan mut saa vain muistot rakkaista henkiloista ja jos jotain todella kauheeta tapahtuu.

Mutta liikutuksen kyyneliin napsahdan tuon tuosta. Maamme-laulu ja suomalaisten parjaaminen nyt ennen kaikkea (ei muuta kun you tubeen ja 1995 finaali paalle! snif.). Lisaksi kaikki joiden puolella olen ja jotka parjaavat saavat kyyneleet silmiin. Myos altavastaajien huimat suoritukset saa miehen liikuttumaan.

Vammaisten ja lasten yli-inhimilliset teot ja suoritukset myos. Esim sokeiden, kuurojen, kehitysvammaisten, liikuntavammaisten positiivinen asenne ja hymy heittaa heti vedet silmille (malliin "Osaisinpa itsekin olla noin iloinen ja elamanmyonteinen"). Katson vesien lapi kateellisena heidan elamasta selviamista.

Myos kauniit ja merkitsevat laulut, ja etenkin niiden mukana laulaminen, vetaa kananlihalle ja silmat kosteiksi. Parhaimpana esimerkkina Con Te Partiro. Aina.

Myos hyvantekevaisyys ja autettavien vilpiton ilo ja hymy saa 1Timer:n liikuttuneeksi. Tosin samaan aikaa itseani vituttaa, etten tee enempaa hyvantekevaisyytta. Aina vois tehda lisaa, eika vaan omassa ymparistossaan eika vaan rahalla. Esim New Orleansiin olis pitanyt lahtea viime vuonna, mutta se vaan jai. Harmittaa.

Tunteellinen jannu on siis 1Timerin takana. Seuraava "herkka hetki" on tiedossa sunnuntaina jos ja kun Eurooppa vetaa Jenkit kiikkuun Ryder Cupissa. Silloin lentaa kyynel, silloin raikaa Portland ja silloin saa huutaa.

 

[Uleåborgir]

Ilmoittaudun täten Sentimentaalisten JA-jannujen pyhään kerhoon.

1timer kirjoitti edellä, että oli harkinnut "Mitä et tiedä minusta"-ketjua. Itsellänikin on ollut monesti aikomuksena perustaa "Mielenterveysketju"-ketju. Mielenterveyden kanssa kun tulee ryvettyä perkele. Psyyke on missä kunnossa milloinkin. Painin ahdistuksen ja masennuksen kanssa. Epäillään jopa lievää bipolaarista oireyhtymää jota myös maanis-depressiivisyydeksi kutsutaan.

Tunteellisuus ja herkkyys ovat pelkästään hyviä asioita. Surullisuus ja surumielinen olo, englanniksi sanottaisiin feeling blue, eivät silloin tällöin ole vaarallisia tai mitenkään huonoja juttuja. Tietenkin, jos esimerkiksi Paul McCartneyn signeeraama The Long and Winding Road-singen signeeraus leviää kyynelien takia, voi korveta.

Surullisuus ja masennus ovat kuitenkin eri asioita. Masennus on paska juttu. Se on vähän sukua hajotukselle, sille samalle mitä koki armeijassa lyhyesti kiitävinä hetkinä kun jäätyi leirillä tumppuun pakkashankeen gineksen vaaniessa seuraavina kahtena viikonloppuna. Vitutus oli sitä, kun kappari valitsi kasarmilla vapaaehtoisia ja valinta osui just suhun.

Ahdistus. Kuolemanpelkomaista tunnetta ilman järkevää syytä. Sitä voi helpottaa ns. suoja-ajatuksilla. Nimen omaan helpottaa. Se ei nimittäin katoa varmaan koskaan, kun on kerran saanut kokea "yleistyneen ahdistuneisuushäiriön" läsnäolon. Joillakin se kärjistyy paniikkikohtauksiin. Niin minullakin vuosi sitten. Nykyään tiedän jo vasemman käden puutumisesta, että nyt pitää hengittää rauhallisesti ja tuijottaa pistettä seinässä.

Erinäisiä mömmöjä on apteekin hyllystä lähtenyt mukaani. Masennukseen käytettävät serotoniinin takaisinoton estäjät eivät tunnu kuitenkaan tee syöjästään zombia. Oikeastaan noiden vaikutuksen huomaa vasta kun jyvä on unhoittunut ottaa. Silloin iskee huimaukseksi kutsuttu tila. Mieliala saattaa kyllä alkaa parantua mielialalääkkeillä pitkällä jänteellä. Niin kävi minulla. Nykyinen nappi jopa auttoi orastavan alkoholismin pysäyttämiseen. En ole nauttinut yhtään pisaraa alkoholia sitten 29.4.2006. En paukuta mitenkään henkseleitä tai jauha asiaa kenellekään, lopetin vain juomisen, koska siitä tuli lyhyen euforian jälkeen kymmenkertainen paha olo sieluun ja ruumiiseen.

Itkeä en oikein osaa, ja pidän sitä harmillisena asiana. Silloin harvoin kuin itken, itken pitkään ja hartaasti, oikein räkäinen pitkä märy silloin tulee. Silmät ovat sitten turvoksissa kaksi vuorokautta. Viimeksi itkin kun olin lähdössä inttiin vuonna 2004 ja emme saaneet muijan kanssa olla kahdestaan pitkään aikaan. En itkenyt armeijaan joutumista sinänsä, vaan jokin ihme hellä tunne purskahti itkuksi tuolloin.

Olen myös romantikko ja kirjoittelen silloin tällöin runoja ja teen lauluja. Sain muijani itkemään erään julkaisemattoman biisin sanoille. Ilmeinen estetiikan sävy lienee noissa sanoissa. Jotenkin mentaalipuolen ongelmat ovat yhteydessä taiteellisuuteen. Jopa tässä tapauksessa kai älyynkin. Ja leuhkuuteen ja pitkään tukkaan. Niin ja migreeniin.

Olen liian tunteellinen ihminen.

 

[Untouchable]

Uleåborgir kirjoitti: Masennus on paska juttu.

Masennusta ei ole olemassakaan, olen yrittänyt opettaa sitä jo vuosia muille. On olemassa itsesääliä. Masennus on neroikkaimpia keksintöjä joita ihminen on luonut, se on pelkkää lumetta. Ihminen tekee halutessaan mitä tahtoo, ja nousee ylös, ihminen voittaa kaiken jos haluaa. Ja lääkkeet joita ihmisten keksimään masennukseen käytetään, ovat sellainen bisnes, että siitä pitäisi perustaa jonkun oma kokonainen ketju.

 

[Cube]

Masennusta ei ole olemassakaan, olen yrittänyt opettaa sitä jo vuosia muille. On olemassa itsesääliä. Masennus on neroikkaimpia keksintöjä joita ihminen on luonut, se on pelkkää lumetta. Ihminen tekee halutessaan mitä tahtoo, ja nousee ylös, ihminen voittaa kaiken jos haluaa. Ja lääkkeet joita ihmisten keksimään masennukseen käytetään, ovat sellainen bisnes, että siitä pitäisi perustaa jonkun oma kokonainen ketju.

Millä pätevyydellä mahdat puhella tällaisia?

 

[Uleåborgir]

Masennusta ei ole olemassakaan, olen yrittänyt opettaa sitä jo vuosia muille. On olemassa itsesääliä. Masennus on neroikkaimpia keksintöjä joita ihminen on luonut, se on pelkkää lumetta. Ihminen tekee halutessaan mitä tahtoo, ja nousee ylös, ihminen voittaa kaiken jos haluaa. Ja lääkkeet joita ihmisten keksimään masennukseen käytetään, ovat sellainen bisnes, että siitä pitäisi perustaa jonkun oma kokonainen ketju.

Jos tuo nyt ei ollut trollausta niin kerrottakoon, että masennukseen voivat johtaa pelkästään fysikaalisetkin syyt, kuten häiriöt serotoniiniaineenvaihdunnassa. Tällainen häiriö voi olla esim. tilanne jossa kyseistä hormonia ei erity. Tämä johtaa ihmisen mielihyvän tunteen katoamiseen, jolloin jää vain musta surkeus, enkä tarkoita tällä Marion Jonesia.

Mitä sanoisit sellaiselle ihmiselle, joka ei mieti mitään muuta kuin sitä että haluaa kuolla, ettei masennusta ole olemassakaan. Vaikka tämä ihminen ei tietäisi sellaisen sanan olemassaolostakaan mitään?

Mitäpä hän sillä tiedolla sitä paitsi tekisi.

 

[Untouchable]

Uleåborgir kirjoitti: Mitä sanoisit sellaiselle ihmiselle, joka ei mieti mitään muuta kuin sitä että haluaa kuolla, ettei masennusta ole olemassakaan. Vaikka tämä ihminen ei tietäisi sellaisen sanan olemassaolostakaan mitään?

Mitäpä hän sillä tiedolla sitä paitsi tekisi.

Minusta masennusta ei ole olemassa. On olemassa esimerkiksi itsesääliä, ja paljon onkin. Vai että mitä sanoisi ihmiselle joka haluaa kuolla, mistä tietäisinkään. Hänkin voisi halutessaan kyllä nousta sille korkeimmalle huipulle. Masennuslääkkeet ovat huijausta, ja nerokas keksintö. Niiden sivuvaikutukset ovat joissain tapauksissa harmillisia. Ja kyllä itsemurhaa harkitseva voisi tehdä sillä tiedolla jotain, että hänkin ymmärtäisi, että masennusta ei oikeasti ole, vaan yhtäkkiä voi alkaa ajatella aivan toisin ja toimia täysin päinvastoin ja toisin. Kaiken voi jättää jälkeensä ja aloittaa alusta. Minä itse aina mietin sanaa masennus, ja nauran sille. On olemassa alakuloisuutta ja pettymystä, ne voitetaan hetkessä ja jätetään taakse. Jos olisi masennusta, olisin itse elänyt aina masennuksessa.

 

[spertti]

Minusta masennusta ei ole olemassa. On olemassa esimerkiksi itsesääliä, ja paljon onkin.

Milläköhän kompetenssilla heität tällaisia viisauksia?

Käsittääkseni masennus on nykyään ihan diagnosoitu sairaus niinkuin sinullekin on jo aiemmin tässä ketjussa kerrottu.

Käsittääkseni masennuksenkin hoitoon käytettävät määrärahat ovat kuitenkin melko suuret, joten pieni konsultointituokio asiasta päättävän ministeriön suuntaan saattaisi olla menestys.

Olisiko mielessäsi jotain muita sairauksia joiden lääkityksen voisi poistaa?

EDIT: Ja ketjun aiheeseen.
Kyllä tulee näytettyä tunteita jonkin verran, mutta vain läheisimmille ystävilleni/sukulaisilleni. Jonkinlainen koomikon rooli tuntuu olevan päällä vieraassa paikassa vaikka kuinka ahdistaisi/vituttaisi, ja sen roolin suojassa on vaikeaa näyttää todellisia tunteitaan.

 

[Kaivanto]

Masennusta ei ole olemassakaan, olen yrittänyt opettaa sitä jo vuosia muille. On olemassa itsesääliä. Masennus on neroikkaimpia keksintöjä joita ihminen on luonut, se on pelkkää lumetta. Ihminen tekee halutessaan mitä tahtoo, ja nousee ylös, ihminen voittaa kaiken jos haluaa. Ja lääkkeet joita ihmisten keksimään masennukseen käytetään, ovat sellainen bisnes, että siitä pitäisi perustaa jonkun oma kokonainen ketju.

Tällainen 'ota itseäsi niskasta kiinni'-mielipide ei kai yleensä oikein muutu kuin silloin, jos henkilön oma tai jonkun läheisen serotiinin takaisinotto häiriintyy. Ihminen voi tehdä päätöksiä aivokemiansa puitteissa, muttei voi tehdä päätöksiä aivokemiastaan. Aivoissa informaatio liikkuu synapseissa hermosolusta toiseen kemiallisesti välittäjäaineiden avulla ja jos välittäjäaineiden toiminta häiriintyy, tarkoittaa tämä, että AIVOT EIVÄT TOIMI normaalisti, ja tässä ei ole kysymys persoonallisuudesta.

Ehkä myös sellaiset tarinat voivat saada miettimään, kun joku työteliäänä, aktiivisena ja ahkerana tunnettu henkilö on sairastunut masennukseen. Neil Hardwick tulee julkkiksista mieleen. Ylimalkaisesti voin viitata myös erääseen mieheen, jolla oli takana vuosikymmeniä raivoisaa yksityisyrittämistä kellon ympäri, ulkoisesti kaikki kunnossa, persoonallisuudessa ei mitään itsesäälissä rypemiseen viittaavaakaan, hän oli melkeinpä stereotypia yo. mielipiteen esittäjän kaltaisesta tyypistä, mutta niin vain yhtäkkiä sängystä nouseminen oli hänelle lähes ylivoimainen ponnistus (jos tästä syntyy mielikuva, että viittaisin itseeni, niin siitä ei suinkaan ole kysymys).

 

[Uleåborgir]

Ehkä myös sellaiset tarinat voivat saada miettimään, kun joku työteliäänä, aktiivisena ja ahkerana tunnettu henkilö on sairastunut masennukseen. Neil Hardwick tulee julkkiksista mieleen.

Hardwickilla taisi olla tosi kyseessä. Sellaiset henkilöt kuten Susanna "sairastuin vaikeaan masennukseen, ja siitä huolimatta olen joka päivä kaikissa iltapäivälehtien studioissa kuvattavana ja annan haastatteluja sekä kirjoitan pian myös kirjan" Sievinen saavat ihmiset luulemaan, että masennus on jokin muotisairaus, eikä sitä pidetä sitten minään. Vaikeassa masennuksessa elävä ihminen ei sillä hetkellä pysty juuri kotinsa ulkopuolella toimimaan. Jos pystyy, ei kyseessä ole vaikea masennus. Ainakaan se ei sillä hetkellä ole päällä. Vaikea ajatella että em. henkilö olisi masennukseen sairastunutkaan. Ehkäpä tavallinen eroahdistus tulee kyseeseen.

Masennus ilmaisunakin on vähän lässähtänyt. Englannin depression kuvaa tuota tilaa paremmin. Siinä ilmaisussa ihminen on "painettu alas, painettu aloilleen". Siinä ilmaisussa tila ei ole ihmisestä itsestä kiinni.

 

[Untouchable]

spertti kirjoitti: Jonkinlainen koomikon rooli tuntuu olevan päällä vieraassa paikassa vaikka kuinka ahdistaisi/vituttaisi, ja sen roolin suojassa on vaikeaa näyttää todellisia tunteitaan.

Aivan, itsekin esiinnyn, tai yksi persoonistani esiintyy juuri koomikon roolissa, etenkin suurissa tilaisuuksissa. Sekin on yksi tapa ilmaista tunteita, positiivinen tapa muuten, aiheuttaa enemmän lämmintä ja positiivista energiaa ympärilleen. Eikä se muuten varmastikaan mitään roolin vetämistä ole, ihan omana itsenään siinä komediaa esitetään. Tämä on muuten yksi aihe lisää keskusteluun, niitä monia persoonallisuuksia on mielestäni kaikilla ihmisillä, toisilla ne vaan ilmenevät (voimakkaammin). Tunteita siis ilmaistaan eri tilanteissa eri tapaan käyttäytyen. Toiset ilmaisevat niitä hillitymmin, ja toiset voimakkaammin. Toiset eivät välitä miltä näyttävät & kuullostavat, kun ilmaisevat itseään, ja toiset ovat varautuneempia.

 

[Mats Bedö]

Masennusta ei ole olemassakaan, olen yrittänyt opettaa sitä jo vuosia muille. On olemassa itsesääliä. Masennus on neroikkaimpia keksintöjä joita ihminen on luonut, se on pelkkää lumetta. Ihminen tekee halutessaan mitä tahtoo, ja nousee ylös, ihminen voittaa kaiken jos haluaa. Ja lääkkeet joita ihmisten keksimään masennukseen käytetään, ovat sellainen bisnes, että siitä pitäisi perustaa jonkun oma kokonainen ketju.

Ala jaksa jauhaa tallasta paskaa ihmisten ilmoilla. Masennus on maailman laajuisesti vakava sairaus, joka johtuu monestakin asiasta. Kenenkaan keksinto se ei ole. Jokainen sen kokenut tai sita lahelta seuraava sen tietaa.

Se etta Ilves konttaa ja siita koulupoika "masentuu", ei kuulu samaan sarjaan. Kyse on taysin muusta.

 

[Mats Bedö]

Jonkinlainen koomikon rooli tuntuu olevan päällä vieraassa paikassa vaikka kuinka ahdistaisi/vituttaisi, ja sen roolin suojassa on vaikeaa näyttää todellisia tunteitaan.

Monella koomikolla on muuten roolinsa takana, tavallisessa elamassa, pahanlaatuista masennusta. Aina valilla niita tulee esiin. En nyt muista parempia esimerkkeja, mutta esim Jope Ruonansuuhan tuli muinoin asian kanssa julkisuuteen varsin avoimesti.

 

[Untouchable]

Uleåborgir kirjoitti: Masennus ilmaisunakin on vähän lässähtänyt. Englannin depression kuvaa tuota tilaa paremmin. Siinä ilmaisussa ihminen on "painettu alas, painettu aloilleen". Siinä ilmaisussa tila ei ole ihmisestä itsestä kiinni.

Tässä juuri mennään jälleen harhaan. Ketään ei voi painaa alas. Jos painetaan, niin silloin ollaan vankina, ei masentuneena. Ihmisestä itsestään se kaikki on aina kiinni, ja tietysti Herrasta. Jos ihmistä ohjataan ja opastetaan oikeaan, hän ymmärtää aina lopulta, että masennusta ei olekaan koskaan ollutkaan, oli vain paha mieli. Paha mieli voidaan ja pystytään aina muuttamaan positiiviseksi iloksi. Itsesääli on se sana jota teidän kaikkien kannattaa miettiä, se on totta, ja siihen syyllistymme. Se itsesääli pitää kääntää, alakuloisuus ja paha mieli eivät ole este ruumiin fyysiseen liikuttamiseen, johon viittasit myös. Ihminen tekee mitä haluaa.

 

[Kaivanto]

Hardwickilla taisi olla tosi kyseessä.

Juu. Hän kuvaili tilaansa toivuttuaan jotenkin niin, ettei oikein uskaltanut katsoa ulos edes postiluukusta.

Ehkä Suomessa masennus sairautena ja masennus mielentilana sekoavat joitakin toisia kulttuureja helpommin siksi, että pohjoiseen kansanluonteeseen kuuluu määrättyä alakuloa ja sosiaalista passiivisuutta, jopa epäsosiaalisuutta, mikä johtaa ajattelemaan, että nämä oireet hallitsemattomassa muodossa sisältävä sairaus olisi normaalia persoonallisuutta ja ihmisen vallassa. Masentunut latino erottuu ympäristöstään räikeämmin.

 

[spertti]

Ihmisestä itsestään se kaikki on aina kiinni, ja tietysti Herrasta. Jos ihmistä ohjataan ja opastetaan oikeaan, hän ymmärtää aina lopulta, että masennusta ei olekaan koskaan ollutkaan, oli vain paha mieli.

Ai perkele kun en heti tajunnut että täällä väitellään uskovaisen kanssa. Turha kai se on faktaa pöytään lyödä enempää, kun Suuri Kirja kertoo kuitenkin sen ainoan totuuden.

Ja kyllä kaikki saavat edelleenkin uskoa ihan mihin haluavat, mutta faktoina tuollaisten asioiden esittäminen ei oikein nappaa meikäläistä...

 

[Tinke-80]

Untouctable vois mennä selittämään jollekin mielenterveysammattilaiselle noita hänen teorioitaan. Sieltä voisi tulla mielenkiintoista kommenttia. Ikävä kyllä nuo teoriat eivät ole pelkästään hänen vaan monella muulla on samanlaisia teorioita masennuksesta. Juuri tuollaisten asenteiden takia masennuslääkkeisiin suhtaudutaan kielteisesti ja apua ei missään nimessä haeta vastakuin pakon edessä. Muutenkin on hauska lukea erään hesarin toimittajan kommentteja kuinka masennuslääkkeitä syödään turhaan ja kuinka näitä "ilopillereitä" ei missään nimessä pitäisi syödä. Harmi vain ettei suurin osa ihmisistä tule koskaan tajuamaan miltä masennus (sairaus, ei tunne) oikeasti tuntuu. Siinä on mahdotonta nostaa itseään niskasta kiinni ja ns piristyä. Tai no ei se mikään harmi ole, onneksi suurin osa ihmisistä ei ikinä tule tietämään miltä se tuntuu. Meni nyt aika off-topic mutta ihan sama.

- tinke.80

 

[Elrith]

Ilmoittaudun täten Sentimentaalisten JA-jannujen pyhään kerhoon.

1timer kirjoitti edellä, että oli harkinnut "Mitä et tiedä minusta"-ketjua. Itsellänikin on ollut monesti aikomuksena perustaa "Mielenterveysketju"-ketju. Mielenterveyden kanssa kun tulee ryvettyä perkele. Psyyke on missä kunnossa milloinkin. Painin ahdistuksen ja masennuksen kanssa. Epäillään jopa lievää bipolaarista oireyhtymää jota myös maanis-depressiivisyydeksi kutsutaan.

Itsekin tunnustauduin depressiiviseksi (käytetään diagnoosin nimeä, niin kuulostaa hienommalta) aiemmin jossain ketjussa täällä, eli tullaan nyt kaapista ulos toisenkin kerran. Diagnoosi on vasta lievä, mutta eipä tullut kerrottua lekurille läheskään kaikkea. Psykiatri oli niin töpinöissä omasta teoriastaan ettei minulla ollut sydäntä kertoa kaikkea sitä, mikä siihen ei sopinut...

Uleåborgir tuossa kuvaili jo aikalailla tyhjentävästi masennusta, eikä tässä paljoa lisättävää. Nyt on taas vähän sellainen putki päällä ettei mitään saa aikaiseksi mutta nukkumaankaan ei pysty (siispä tähän aikaan täällä).

Voimia pohjoiseen. Nimimerkki Untouchablelle terveisiä oikeasta maailmasta; samantasoisia, joskin eri sisältöisiä kommentteja muistan viime kerralta kun täällä puhuttiin masennuksesta. Se on helvetin helppo puhua kun ei tiedä mitään. Vielä helpompi jos voi vetää jeesuksen puolelleen.

 

[Mats Bedö]

Harmi vain ettei suurin osa ihmisistä tule koskaan tajuamaan miltä masennus (sairaus, ei tunne) oikeasti tuntuu.

Juuri tata ystavanikin voivottelee. Hoitoa ei meinaa saada kun kukaan ei tunnu tietavan miten sita pitaa hoitaa. Jeesuksesta naissa hommissa ei ole apua. Niin kun ei ole Aku Ankastakaan. Sairaus pitaa ottaa vakavasti ja masennuksesta karsivia pitaa hoitaa ihmiset, joilla on kasitysta oireista ja menetelmista. Ei ihmiset, jotka "tekevat tata vain tyokseen" ja ihmiset, jotka eivat edes usko koko juttuun.

Selanne shoots. Jesus saves.

 

[Elrith]

Selanne shoots. Jesus saves.

Gretzky scores on the rebound! GOOAAAAALLL!

Anteeksi.