Jouduin asianomistajana käräjille. Vaikka syylliset istuivatkin siellä toisella puolella käytävää, niin kyllä tuossa tilanteessa tuntui ihan täysin siltä, että minä olen asiassa se syyllinen.
Multa oli siis pöllitty auto, joka löytyi myöhemmin ojasta. Poliisille ja vakuutusyhtiölle piti ilmoittaa vauriot ja muut tappiot. Tekijät eivät kiistäneet auton luvatonta käyttöönottoa, mutta kiistivät hävittäneensä/varastaneesta autosta tavaraa. Takakontissa oli ollut mm. jalkapallo ja vanhat futiskengät ja auton sisällä ainakin nippu cd-levyjä. Irtaimen arvo oli siis jotain kymppejä tai korkeintaan satasia, eli alle vakuutuksen omavastuun ja tiesin myös jo siinä vaiheessa, että tekijöiltä ei saisi mitään. Mutta ilmoitinpa nuo nyt kuitenkin, kun kerran kysyttiin.
Ei olisi pitänyt. Asiaan tuli nimittäin sellainen twisti, että syyttäjä ilmoitti kieltäytyvänsä ajamasta syytettä varkaudesta, koska tekijät kiistävät sen. En vieläkään tajua asiaa, mutta se kääntyi sitten niin, että minun piti itse hoitaa asia oikeudessa. Yritin sitten vielä sitäkin, että unohdettaisiin tuo koko varkausasia, kun ei sillä nyt mitään rahallistakaan merkitystä ollut. Ei käynyt. Se oli kirjoitettu paperille, eikä sitä nyt noin vaan peruta.
No, sitten koitti aikoinaan oikeudenkäyntipäivä. Muutaman tonnin uhkasakon voimin oli minut sinne määrätty. Otin vapaata töistä ja menin oikeuteen. Siinä sitten odoteltiin samassa pienessä huoneessa: meikäläinen, kaksi tekijää ja yksi toisessa samaan porukkaan liittyvässä jutussa todistajana ollut sotaveteraanipappa. Odoteltiin aika pitkäänkin, kunnes käsittely peruttiin. Yksi tekijöistä jätti saapumatta, eikä poliisikaan onnistunut häntä löytämään.
Parin viikon päästä sama juttu. Nyt vaan puuttui eri jäsen tuosta kolmikosta. Kolmannella kerralla sitten onnistui, tosin myöhässä silloinkin. Konstaapelit olivat löytäneet puuttuvan veljeksen piilosta sänkynsä alta ja saivat koko köörin kasaan. Siinä vaiheessa sitten selvisi, että oikeudessa menisi ainakin koko päivä. Rötöksiä oli niin paljon, että käsittely saattaisi mennä jopa seuraavalle päivälle. Yritin sitten ehdottaa tuomarille tai jollekin muulle virkailijalle, että josko ensin voitaisiin hoitaa nämä kaksi asiaa, jossa on ulkopuolisiakin paikalla, mutta eihän sekään käynyt.
Sotavetaraanipappa alkoi tosin jossain vaiheessa olla niin huonossa hapessa, että hänen juttunsa jouduttiin ottamaan käsittelyyn etuajassa. Minä kuuntelin siinä sitten tuntitolkulla kilikalikeikkojen, huumehörhöilyjen ja autovarkausyritysten kavalkadia.
Lopulta päivän lopulla tuli mun jutun vuoro. Veijareilla oli toki valtion maksama puolustusasianajaja ja meikäläinen sitten parikymppisenä ja ekaa kertaa oikeudessa olleena sitä vastaan. Idiootti alkoi vielä kuulustelemaan ja kuumottamaan minua. Taisi yrittää syyttää jostain vakuutuspetoksestakin(!). Tekijöillä oli toki hyvin hauskaa. Sen verran matlockia olin onneksi minäkin katsonut, että sain lyötyä vastapalloon.
Tekijät kiistivät, että autossa olisi ollut yhtään cd-levyä, mutta yksi kertoi illan kulusta kertoessaan että olivat ajelleet ja kuunnelleet musiikkia. Siinäpä oli vaan se, että antenni oli poikki ja radiosta ei kuulunut yhtään mitään, joten jos musiikkia halusi kuunnella, niin pakkohan sinne mankkaan oli ollut joku levy tunkea. Ulosottoon meni nuo kaikki vaatimukseni, mutta eihän sieltä koskaan mitään saanut. Jannuilla taisi olla siellä jo ennestään vähintään kuusinumeroiset summat sisällä.
Vittumainen kokemus oli joka tapauksessa kaikkiaan, eikä prosessi mennyt mielestäni oikeudenmukaisesti. Sen jälkeenkin olen ollut asianomistajana kahdesti, kerran yksityishenkilönä ja kerran yrityksen puolesta. Molemmilla kerroilla varmistin jo esitutkintavaiheessa sen, että minun ei pitäisi joutua samanlaiseen tilanteeseen.