Oletko huono häviäjä?

[ReijoRotta]

Olen ja en ole, riippuu ihan tilanteesta. Tai itse asiassa vastustajasta.

Esimerkkinä pihapelit pojan kanssa. Vielä joku vuosi sitten pidin tahallaan pelit tasaisena, ja tällöin myös hävisin ”tahallaan”. Molemmilla säilyi mielenkiinto, poika kehittyi, oppi käsittelemään tappioita ja iloitsemaan voitoista.

Entäs nyt. En perkele pärjää enää. Vaikka kuinka yritän, kaivan parhaimmat kikat takataskusta, ryntäilen itseni läkähdyksiin. Turpiin tulee. Eniten pistää vituttamaan että eikö se kossi tosiaan tajua, mikä oli homman nimi muutama vuosi sitten, jolloin pidin tahallaan pelit tasaisina, ja annoin kaverille mahdollisuuksia. Nyt sillä olisi mahdollisuus maksaa ”velat” takaisin, ja antaa isäpapalle joskus onnistumisia. Tai vielä pahempaa, se kyllä on tajunnut sen jo ajat sitten.

Pelailkoot kavereidensa kanssa, enää en lähde nöyryytettäväksi kuin korkeintaan siivouksen ajaksi.

 

[Zous]

Olen. Pienestä asti olen ollut todella huono häviäjä ja se ei ole vuosien varrella mihinkään muuttunut.

 

[Hauptmann]

En ole huono häviäjä. Jos oma suosikkijoukkue häviää, niin yleensä totean vain, että vastustaja oli parempi. Turha sitä on ruveta olemaan huono häviäjä. Sama asia pätee omiin kilpailuihin. Jos vastustaja on parempi, niin pulinat pois. Mutta epäreilulla tavalla voittaminen harmittaa. Vuoden 2003 Kärppien käsimaali jatkoajalla Jokereita vastaan neljännessä välieräottelussa harmittaa vieläkin. Mutta toisaalta Kärpiltä oli jo hylätty yksi maali jatkoajalla, että jotenkin pyrin ymmärtämään tuomarien ratkaisun. Ja olihan Kärpät siinä ottelussa hallitsevampi osapuoli, että parempi joukkue voitti.

 

[Roku]

En ole.

 

[Musta Nuoli]

Tähän ketjuun vielä lisäyksenä, että "vuoden huonoin häviäjä"-kiertopalkinto menee tällä kertaa ehdottomasti painihäviäjä Eero Hiltuselle, jolle leikkimielinen paini kaveripiirissä sai aikaan itkunsekaisen vitutuksen kaljatuopin ääressä, iskäpapan asevaraston tyhjentämisen ja ihmisten murhaamisen talon katolta.

Sen verran on jokaisen hyvä häviämistä harjoitella, ettei näin paljon häviö kirpaise. Tai jos kirpaisee, niin sitten vain rohkeasti se aseen piippu omaan suuhun.

Veikkauksen rahapelejä pelaava suomalainen ei toki häviämisestä mitään voi tietääkään, sillä "suomalainen voittaa aina".

 

[ms.qvist]

Voin lähestyä tätä teemaa kahdelta kantilta tarkasteltuna, omaan urheilu-uraan perustuen ja sitten urheilufanin näkökulmasta.

Tietyssä mielessä olin huono häviäjä urheillessa, koska vihasin häviämistä niin paljon, että olisin ollut valmis tekemään ihan mitä tahansa pärjätäkseni - tämä päti erityisesti joukkueurheiluun sekä viestiuintiin. Yksilölajeissa olin armollisempi itseäni kohtaan mutta jos en kyennyt mielestäni riittävän täydelliseen suoritukseen joukkuelajeissa ml. viestit, inhosin itseäni todella paljon ja vastustaja vitutti minua todella suuresti. Jos minulle olisi valmentaja tms. auktoriteetti sanonut, että voittaaksemme vastustajan maalivahti on kolattava pelikyvyttömäksi niin epäilemättä olisin tehnyt tämän vain ja ainoastaan sen tähden, että se teko olisi auttanut meitä voittamaan pelin. En olisi tuntenut suuren suurta tunnontuskaa sen tähden.

Sen sijaan urheilufanina en jaksa menettää hermojani tappioista, ne ovat osa urheilua - paradoksi vrt. ylläkirjoittama - ja sulatan ne yllättävänkin helposti. Tappion jälkeen saatan manata hiljaa mielessäni mutta en ryhdy riehumaan tai heittämään tavaroita pitkin seiniä tai vetämään vastustajan fania kuuppaan. Kenties jo muutamassa tunnissa tai päivässä parissa tärkeänkin pelin häviämisen tuoma katkeruus on kaikonnut mielestäni.

vlad.

 

[Evil]

En tiedä, en ole koskaan kokeillut.

 

[Kaner]

Ai olenko?

Olin sitten itse kentällä tai katsoin suosikkijoukkueeni peliä, niin kyllähän se tappio kiukuttaa ja sen myöntäminen ottaa välillä koville, varsinkin jos matsissa on vähänkään enemmän panosta. Suusta pääsee tällöin (yleensä vastustajaa kohtaan) jos minkälaista kommenttia, joista voi kiukun laantumisen jälkeen olla todella ylpeä.

 

[Fordél]

En todellakaa ole. Haluan kyllä voittaa ja välillä on hienoa kun eri lajeissa saa sen suuren kiimaan päälle voittoa tavoitellessa. Sitten kun matsi on ohi niin häviäminen voi harmittaa vähän aikaa, mutta harmitus katoaa nopeasti ja elämä jatkuu. Minkäänlaista vittuilua tai vastustajan kampittamista en lähde koskaan harrastamaan. Voitontahtoni ja toisaalta häviämisen vihaaminen ei ole minussa niin suuria. Ehkä juuri tämän takia musta ei koskaan olisi voinut tulla huippu-urheilijaa: en rakasta voittamista tai vihaa häviämistä niin paljon, että se siivittäisi mut ylittämään itseni.

 

[Rautapohkeet]

Riippuen vähän asiasta. Jos mielestäni osaan jotain tehdä/pelata hyvin ja häviän siinä on vitutus aika kovaa luokkaa, kun taas voitosta kyllä otetaan ilo irti ja tämän on myös frendit tässä vuosien saatossa huomanneet. Vain voittajat muistetaan.

 

[Lunatico]

En myönnä.

Riippuu toki asiasta, mutta kyllä Jokerien ja Suomen lätkäpelien ratkaisevat pelit kun häviää niin alkaa vituttamaan niin, että alkaa päähän koskemaan. Ennen olin huomattavasti kuumaverisempi ja tavaraa särkyin kun tappio tuli. Nykyään sentään saan raivon pidettyä aisoissa.

 

[Tifosi]

Kanukeilta tuli selkään ja tuomarit ja Crosby on myrskyn silmässä. Onko kellään mitään tunnustettavaa? Se on jo nyt selvää että jos venäjälle hävitään niin se on tuomarien vika.

 

[SamSal]

Kanukeilta tuli selkään ja tuomarit ja Crosby on myrskyn silmässä. Onko kellään mitään tunnustettavaa? Se on jo nyt selvää että jos venäjälle hävitään niin se on tuomarien vika.

Ei se ole. Se on maalivahdin vika pelasi siellä kumpitahansa miten tahansa.

Mutta asiaan. Juniorivalmentajana olen todella huono häviäjä, mutta muuten olen ehkä liiankin hyvä häviäjä.

 

[Pavlovin Koira]

Kanukeilta tuli selkään ja tuomarit ja Crosby on myrskyn silmässä. Onko kellään mitään tunnustettavaa?

On. Se ei tuntunut miltään.

 

[jussi_j]

Riippuu tilanteesta. Jos puhutaan penkkiurheilusta, niin en todellakaan ole. Ei kyllä harmita juuri lainkaan jos vaikka suomi, jokerit tms. suosikki häviää. Suunnilleen samoilla leveleillä mennään kun en voita lotossa.

Sen sijaan, jos itse olen ollut kilpailussa olen hävitessäni todella vittuuntunut. Nuorempana olin huono häviäjä ja vanhemmiten opin käyttäytymään, mutta ei se sitä vitutuksen määrää vähennä. Vieläkin korpeaa säännöllisin väliajoin yksi tapaus vuodelta -93. Tietysti jos vastustaja on selkeästi parempi niin se ei ole niin paha kuin se, että jos ei ole tehnyt tai suorittanut parastaan.

Mielestäni jos haluaa menestyä kilpaurheilussa, pitää tappion vituttaa ja paljon, miten käyttäytyy, on eri asia.

 

[Janiz80]

Erittäin huono häviäjä. En vaan osaa.

 

[Wiljami]

Hyvin samoilla linjoilla palstaveli (uskallan nyt olettaa kyseessä olevan "veli", eikä "sisar", niin en edes seiftaa käyttämällä vaikkapa "palstatoveri" -termiä) jussi_j:n kanssa tässä asiassa. Tosin sillä erolla, että niiden seuraamienkin tiimien tappiot vituttavat aina jonkun verran ainakin tuoreeltaan, mutta ei tosiaankaan mitään verrattuna siihen olotilaan mitä saa jos on itse häviämässä oikeastaan yhtään missään. Tulee sellainen äärettömän kyyninen kyrpiintyminen jossa toivoo välillä oikeasti että ajais vaikka tuo vastapuolen edustaja kotimatkalla puuhun.

Olen myös melko huono voittaja, ihan parempi että harrastan näin ollen lähinnä kuntourheilua yksilölajeissa.

 

[jussi_j]

..... Tulee sellainen äärettömän kyyninen kyrpiintyminen jossa toivoo välillä oikeasti että ajais vaikka tuo vastapuolen edustaja kotimatkalla puuhun.

Olen myös melko huono voittaja, ihan parempi että harrastan näin ollen lähinnä kuntourheilua yksilölajeissa.

Itse en kyllä osaa vastustajaa ikinä syyttää tai olla sille vihainen, hänhän on tehnyt vain mitä pitikin.

Mitä voittamiseen tulee, niin siitäkään en osaa iloita, koska silloinhan asiat menivät kuten ajattelin, ei mitään erikoista. Paskaako siitä erityisemmin iloitsemaan. Joukkuelajit on eri asia, silloin olen iloinen joukkueen voitosta.

 

[Wiljami]

Itse en kyllä osaa vastustajaa ikinä syyttää tai olla sille vihainen, hänhän on tehnyt vain mitä pitikin.

Mitä voittamiseen tulee, niin siitäkään en osaa iloita, koska silloinhan asiat menivät kuten ajattelin, ei mitään erikoista. Paskaako siitä erityisemmin iloitsemaan. Joukkuelajit on eri asia, silloin olen iloinen joukkueen voitosta.

Mulla taitaa olla lähinnä se kun syyttää itseään tappiosta ihan helvetisti ja ne vastapuolen voittajat on vielä muistuttamassa siitä, niin on vähän semmone että kuolis ny nuokii pois, stna...

Huono voittaminenhan ei ole voitosta iloitsemista (ainakaan omalla kohdallani), vaan sellaiseksi ärsyttäväksi gloattaajakusipääksi muuttumista heti jos yhtään saanut vietyä kaveria. En haluaisi hävitä mitään itselleni :D

 

[NDT665]

Olen todella huono häviäjä. Kokemus on kumminkin opettanut sopivan kaksinaamaiseksi, että se menee useimmiten jopa läpi.

Silti skeidiksen maku saattaa olla suussa pahimmillaan useammankin päivän.

 

[olkikuukkeli]

Olen hyvä häviäjä ja sitä mieltä, että sellaiseksi olisi hyvä opetella, mikäli ei satu olemaan.

 

[Saasta]

Vastasin kyllä olen.

Olen huono häviäjä hetken aikaa, mutta lopulta pystyn käsittelemään tilanteen analyyttisesti ja ymmärrän että harvoin huonompi voittaa. Harvassa on ne tilanteet kun on käynyt oikeasti niin, että parempi on hävinnyt tai että olen itse hävinnyt huonommalleni. On niitäkin, mutta ne ovat niitä poikkeuksen vahvistavia sääntöjä.

Ja onhan se nyt jumalauta selvä että jos elää tunteella mukana ja lopputulos on toivotunvastainen niin kyllähän siinä veri kiehahtaa. Niin sen saatana vieköön pitääkin kiehahtaa.

 

[Jude]

Olen. Hyvä häviäjä on huono voittaja.

 

[Rixa88]

Olen huono häviäjä sekä hyvä häviämään :D

 

[MrMacmanaman]

Tottakai. En voi ymmärtää niitä, jotka toteavat jonkun tärkeän tappion jälkeen vain "ei voi mitään" tai "ei aina voi voittaa". Yleensä kyllä seuraavan päivänä pystyy analysoimaan peliä jne., mutta mitään vastustajia en kyllä ala onnittelemaan, vaan se peli analysoidaan ja lakaistaan maton alle.