Vituttaa että pronssipeli pelataan Suomen ykkös-kiekkoliigassa vuodesta toiseen vaikka vuodesta toiseen löytyy kiekkoihmisiä jotka ottaa kanttaa sen suhteen, että pitäisihän nämä nyt jäädä pelaamatta.
No sitten näitä yksittiäsiä tapauksia, kuten Jesse Saarisen IFK-pronssi selvästi merkkasi hänelle jotain uran ainoan mitalin muodossa, ja Ville Koholle pronssi olisi ollut tietynlainen köyhän miehen mestaruus, jos ei olisi Lukko vienyt nenän edestä silloin.
Viime kaudella oli extra-latausta, kun mitaliton KooKoo haastoi paluun huipulle tehneen Ilveksen. Ilves ansaituisti voitti eikä KooKoon leirissä tai fanien keskuudessa kovinkaan melankoliset tunnelmat olleet.
Tämmöinen meininki vituttaa kyllä: molemmissa leireissä on pronssipelin vastustajia. Kuitenkin kaikki vakuuttavat että sata lasissa pelataan ja kivempihan se on voittaa ku hävitä kauden päätös. Eli toisin sanoen pronssiottelu on kauden päättävä näytösottelu joka pelataan melkein täysiä siten, että normaalista playoff-lätkästä on tietoisesti otettu napsu alaspäin. Pelin jälkeen molemmat jengit naureskelee kättelyjonossa ja vaihtavat kuulumisia joskos osuttaisi samalle viinitilalle Toscanassa kesällä.
Jonnet ei muista (en minäkään) mutta kuvitelkaapa että Liigassa pelattiin ihan totta tosiaan joskus 70-80-lukujen taitteessa pronssipeli paras kolmesta.
Ja lopuksi mua oikein vituttaa se, etten osaa päättää pitäisikö Liigan pronssitraditiota jatkaa. Välitön päätös, että ensi kaudesta alkaen ei enää pelata ei varmastikaan aiheuttaisi kovin suuria soraääniä.
Eli homma jatkuu kuten aiemminkin, toinen jengi saa matkamuiston ja perheellisille pelaajille se on helppo antaa suoraan omaksi pojalle tai tyttärelle.
Kuinkahan moni suomalainen on sitä mieltä, että palkkaa pitäisi saada ilman työsuoritustakin?
Monen pelaajan ynseys pronssipeleihin juontuu omasta vammasta. Semeissä on pelattu vielä trauman kanssakin, mutta pronssipeli ei enää tunnu mielekkäältä. Näissä tapauksissa pelin skippaaminen on hyväksyttävää ja viisasta.
Pronsipelien pelaaminen on ihan yhtä tärkeää ja mielekästä kuin marraskuisten runkosarjapelien pelaaminenkin sarjakärjen ja -jumbon kesken. Jos näillä peleillä ei olisi mitään merkitystä, niin mestaruus voitaisiin ratkaista parissa viikossa jakamalla Liiga kahteen lohkoon, jotka pelaisi mestaruudesta cup-menetelmällä häviöstä lauluun. Loppuottelu kerrasta poikki, ja mestari olisi selvillä. Tämä vapauttaisi paljon aikaa ja rahaa hyödyllisempään käyttöön niille, joiden mielestä vain mestaruudella on merkitystä. Haittapuolena voisi mainita, että rikkaimpienkin seurojen rosterit olisi löppösiä ja möttösiä, mutta vitunko väli, vain mestaruudella on merkitystä.
Tällaiseen pitkään runkosarjan hinkkaamiseen on päädytty kumminkin ihan syystä. Koska seuroille halutaan resursseja, niin pelejä pitää olla sen verran, että rosterissa on muitakin kuin möttösiä ja löppösiä. Nämä pelit saadaan yleisölle myytyä taas sillä, että ihmisiä kiinnostaa urheilu, sen sisältämä kamppailu, ja mahdollisesta voitosta syntyvä mielihyvä, se joukkueesta heijastuva harha omastakin henkiläkohtaisesta paremmuudesta. Tappion sattuessa ei tietenkään käsitellä omia epärealistisia odotuksia, vaan kirjoitetaan Jatkoajassa kuinka vitun paskaa kaikki on, mikä antaa ainakin kolme rintakarvaa lisää; sainpas saatana sanottua miten asiat on.
Pitkällä runkosarjalla kerätään se kassa, josta maksetaan pelaajille ruhtinaallista palkkaa. Katsojat vaihtavat rahansa elämyksiin, ja yritykset näkyvyyden mukanaan tuomiin positiivisiin hyötyihin. Lätkästä saa leipäänsä kehysryhmät mediasta leipureihin, varustevalmistajista toimistosiivoojaan. Ja vain siksi, että se jääkiekkoon kuuluva kamppailu kiinnostaa ihmisiä, ja siitä saatavat tunne-elämykset koetaan hintansa arvoisiksi. Pronssipeli ei tee tässä poikkeusta. Mediat kirjoittavat siitä ennen ja jälkeen, ne televisioidaan suorina, niistä lyödään vetoa huomattavilla rahasummilla, je ne jakavat kouluja, työpaikkoja, ja muita yhteisöjä voittajiin ja häviäjiin. Kaikkein eniten pronssipelit kiinnostaa tietenkin niitä, joille on tärkeää tuoda kaikin mahdollisin tavoin julki, että ne pelit eivät ketään kiinnosta. Halliin menee yli 8000 ihmistä, media seuraa, bussit ja junat kuskaa väkeä, peleistä puhutaan ennen ja jälkeen. Vaikka ketään ei kiinnosta. Eli paskapuhetta. Kyllä kiinnostaa.
Torstaisen Ilves-IFK pelin väittäminen läpsyttelyksi on paskapuhetta. Vaikka Melartkin on kyseenalaistanut kyseisen pelin mielekkyyden, niin aivan varmasti sata lasissa väänsi, kuten urheilijan kuuluukin silloin, kun kamppailaan siitä, kumpi on parempi. Pelin intensiteetti, pelitapahtumat, pelaajien kehonkieli, mikään ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, ettei peli olisi ollut merkityksellinen pelaajille. Pelaaja ei mieti pronssia, vaan sitä maailman yksinkertisinta asiaa, joka saa kaikki maailman urheilijat pelaamaan ja kamppailemaan ympäri maapallon; olenko parempi vai huonompi kuin vastustaja. Siitä asetelmasta muotoutuu torstain kaltainen huippupeli, jossa kaksi tasaväkistä joukkuetta tosissaan kilpaili siitä, kumpi on parempi. Yksilö yksilöltä, kentällinen kentälliseltä, joukkue joukkueena. Vierasjohto ei ollut isäntien hyväntahtoisuutta, tasoitus ja johtoon meno helvetillisin punnertamisen takana, vastavuoroisesti vieraat tasoihin ja ottelun ratkaisu kuten niin usein tasaisissa peleissä pienen pienestä onnekkaasta pompusta tarjoutuva pieni mahdollisuus, jolla ratkaista peli. Olosuhteiltaan, vauhdiltaan, Intensiteetiltään, tunnetasoltaan, draamankaareltaan täydellinen jääkiekko-ottelu, jonka leimaamiseen turhaksi kykenee vain tunnevammainen ääliö. Pelaajille uljasta kamppalua, ja katsojille yltäkylläinen kattaus kilvoittelua, juonenkäänteitä ja euforiaa, tai katkeraa kalkkia. Maailmasta löytyy paljon asioita uskonnoista puuhevosen persereikiin, joiden merkitys itselleni on olematon, mutta pidänkö todistettavasti valtaviakin ihmisjoukkoja puhuttelevia asioita turhana. En taatusti. En edes sitä, mikä on vain sille yhdelle ihmiselle merkityksellistä, koska ei minulla ole mitään valtuuksia määritellä sitä, mikä on tarpeellista, oleellista tai tärkeää. Sen tekee vain ne, joiden suhteellisuuden taju omasta ymmärtämisestään ympäristöstään on äärimmäisen puutteellinen.
Edit:
Siis vituttaa väittäjät, ettei kiinnosta, kun kiinnostaa ainakin sen verran, että täytyy väittää, ettei kiinnostaisi.
yle.fi