Kyllähän niitä vitutuksen hetkiä taas talvella tulee, mutta tällä hetkellä on onneksi vielä aika kevyttä suhtautumista koko touhuun. Jollain tavalla IFK on tällä hetkellä jopa hieman hilpeä kokonaisuus.
Seurasta tulee mieleen sellainen kovaa uhoa täynnä oleva viinaanmenevä keski-ikäinen suomalaismies, takavuosien komistus ja alfauros, joka on nuorille pojille jaksanut luoda pelkoa ja uhkaa koko heidän nuoruutensa ajan. Käytetään nyt IFK:sta vaikkapa tässä yhteydessä nimitystä ”Make”.
Nyt kun nuo muut kundit ovat miehistyneet, niin kaljamahaista, yläkoulun entistä nuuskakuningasta, Makea on sitten sen jälkeen pyöritelty baarin edessä kuin paskaista lakanaa. Jopa vähän kevyesti naureskeltu, että ”kuulitteko mitä se oli sanonut” ja ”noniin, tuolta se taas tulee”. Samalla on paljastunut, että se hieno Mersukin oli todellisuudessa muijan nimissä, eikä muutkaan naiset katsele perään enää ihan samaan malliin kuin ennen. Sisällä Makella on herännyt tunne, että jonkun täytyy muuttua, noin 20 vuotta myöhässä. Ratkaisu on oikotienä samaistua näihin nyt kovassa vedossa oleviin nuoriin ja kopioida asiat heiltä. Ymmärrys ei kuitenkaan Makella täysin siihen riitä, että pelkästään pukemalla ne tennarit ja hokemalla nuorisoslangia, ei se viisikymppinen jarru siirry samalle viivalle muiden kanssa. Make menee hämilleen, laittaa lusikat jakoon naisensa kanssa ja alkaa tutuilleen hokemaan, että kyllä hän joskus ihan varmasti vielä sen huvijahdin ostaa. Vihamiehet vähän naureskelevat selän takana, kun Makella ei mitään uskottavaa suunnitelmaa ole esittää tämän toteuttamiseksi. Kaverit sen sijaan taas toimivat selkääntaputtelijoina, eivätkä uskalla interventiona lyödä tätä performanssia poikki.
Ensi kaudesta, minusta tuntuu kuin katsoisin rallia, mutta sillä kulmalla että odotan näyttäviä ulosajoja enkä itse kilpailua. Tunnetta on kadonnut johonkin.