Onkin varsin mielenkiintoista, miten Nightwish-maku on muuttunut bändin eri aikakausien välillä. Tutustuin itse bändiin Oceanbornin myötä, joka tuntui jotenkin pirun raikkaan erilaiselta mm. pystyyn hiljalleen kuolevan Metallicaan verrattuna. Oi niitä aikoja, kun ajeltiin kimppakyydillä säbäturnaukseen ja luukutettiin The Riddleriä ja myöhemmin vaikka Deep Silent Completea niin, että sitikan helmapellit varisivat tien reunaan.
Niin hieno levy kun Once jälkikäteen onkin ja Ghost Love Sore edelleen yksi bändin suurimpia helmiä, niin kiinnostus Nightwishiä kohtaan alkoi tuon myötä hiipua Opethin, Mercenaryn ja monen muun astuessa kuvaan.
DPP herätti Nightwishin pariin uudelleen muutama vuosi myöhemmin, kenties osin jopa siksi, että Tarjan oopperahoilotuksen tilalla oli jotain uutta ja virkistävää. Levyllähän on paljon aivan timanttisia biisejä, joita pelkkä Anette ei pystynyt miksattuna pilaamaan ensinkään. Imagenaerum taas oli omaan makuuni aivan liian pop, kokeileva ja erilainen, ja bändi jäi taas taka-alalle.
EFMB:n jälkeisistä ei varmaan tarvitse paljon enää kirjoittaakaan. Floorista tuli välittömästi fiilis, että ai tätä voi vetää noinkin, kuten luetusti monelle muulle myös. Livenä vertailua kahteen edelliseen ei kehtaa edes kirjoittaa.
Floorin myötä maku on muovautunut edelleen ja siihen suuntaan, että nykyään korvat tahtovat hylkiä Tarjan kailotusta automaattisesti. Ei vaan pysty. Anette sen sijaan menee studionauhoituksena siinä sivussa jokseenkin harmittomana lauleskeluna, kuten tämän varmaan alun perin tarkoitus olikin.