Ehkäpä olisi paikallaan sanoa muutama sana nettiin "vuotaneen" uutuusalbumin perusteella. Parin päivän kuuntelun jälkeen ovat tuntemukset melko ristiriitaiset. Levy on kummallinen sekoitus elokuvamaista dramaattisuutta, diskomaisia biittejä ja folk-musiikkia. Laulajavaihdokseen ei levy tule missään nimessä kaatumaan, sillä se mikä kevyessä Anetten äänessä menetetään, korvaa Marcon laulun esiintuonti asiaa. Tosin ensimmäisen biisissä Anette mukaoopperalaulaa niin korviasärkevän kamalasti, että mielessä käy pätkän olevan puhdasta vittuilua Turusen suuntaan. Mutta muissa biiseissä meno kuulostaakin jo paljon paremmalta, etenkin Tarjaan verrattuna.
Holopaiselle voisi lähettää sen verran terveisiä, että parempi jättää 13-minuuttiset eeposbiisit Helloweenin ja Dream Theaterin hoidettaviksi. The poet and the pendelumista olisi muilla levyillä saatettu pätkiä kahteen lyhyempään biisin intron kera. Sen verran epäyhtenäiseltä tämä ainakin alkuun kuulostaa, mutta saattaa toki aueta ajan kuluessa. Biisissä tulee heti kärkeen esiin levyn suurin vahvuus: aika-ajoin ihan vitun kovat kertosäkeet. Hittimateriaalit Bye bye beautiful ja Amaranth potkivat samoilla vahvuuksilla. Edellämainitun sanoitukset lienevät ainakin pikaisesti kuultuna suunnattu Tarjan & co. suuntaan.
Etenkin levyn hittimateriaalia kuunnellessa tulee väistämättä mieleen, että Holopainen on kerta toisensa jälkeen kuorruttanut keskitason ralleja 500 kiloeuron orkesterillaan, jonka soitto tosin kieltämättä kuulostaa varsin hyvältä. Loppupuolella levy rauhoittuu, mikä puolestaan ei ole kyllä ollenkaan hyvä asia. Folk-meininki kuulostaa kappaleen The islander kohdalla jo todella erilaiselta kuin levyn alkupää. Onneksi toiseksi viimeinen viisu 7 days of the wolves antaa hieman folk-sekoiluja anteeksi. Viimeistä Meadows of heaven -balladia en sen sijaan ole vielä kyennyt kuuntelemaan kokonaisena läpi, sen verran siirappista kamaa on tiedossa - Nightwish-balladi paskimmillaan.
Kokonaisuutena pitää täytyy sanoa, että levyllä on haukattu liian iso pala kakkua. En kuule levyllä varsinaista klassikkomateriaalia, joka oikeuttaisi 75 minuutin pituuteen venytetyn keston. Yhtenäiseksi en levyä sanoisi. Omissa kirjoissani heittäisin tämän ainakin tässä vaiheessa kolmen tähden laariin Oncen seuraksi.
EDIT: Sen verran pitää nostaa Holopaiselle hattua, että eiköhän viimeistään tällä levyllä ala herralle/bändille tulla isompiakin sopimuksia elokuvamusiikin säveltäjäksi. Välillä orkesterisovitukset kuulostavat aidosti maukkailta.