Eikös se nyt ole aivan sama, kenelle toimittajat ja muu media pytyt lykkäävät käteen. Allekirjoittaneelta meni viiimeistään maku palkintoja kohtaan, kun tänä vuonna kaikkein hienoin ja hohdokkain pysti Conn Smythe pokattiin kotiin 0+3 -5 suorituksella finaaleissa, jotka olivat maalirikkaimmat lähes kolmeenkymmeneen vuoteen.
Suuri osa mediasta seuraa kuitenkin tarkasti omaa joukkuettaan tai oman alueensa joukkueita ja muu liiga, varsinkin toinen konfrenssi, jää rajalliselle huomiolle. Selvähän se on, että eniten mediahuomiota saavavien seurojen pelaajat ovat silloin paremmassa asemassa. Pahimmassa tapauksessa seuraukset voivat olla koomisia. Jo esiin nostettujen ohella pitää mainita Rod Brind'Amourin saama ääni Selke-äänestyksessä, vaikka hän pelasi heikoimman kautensa koskaan ollen -29. Taisi mennä vanhoilla meriiteillä tuo ääni, kun toimittaja ei ollut vaivautunut seuraamaan Carolinaa koko kaudella. Toinen esimerkki voi olla Toronton Tyler Bozakin saama ääni Calder-kisassa. Joku Torontolainen kiekkotoimittaja oli ilmeisesti unohtanut vaahteranlehtilasit päähän.
En nyt väitä, että kaikki palkinnot tulisi kyseenalaista, mutta ei ole vaikea nähdä, miksi pelaajat arvostavat juuri Lester B. Pearson/ Ted Lindsay Awardia, kun sen saajan päättävät kanssapelaajat. Joukkuepelissä kuitenkin yksilöiden korostaminen on aina vähän niin ja näin. Jos tuo Toewsin Conn Smythe jostain kertoo, niin juuri Chicagon joukkueen hyvyydestä, kun ykköstähden hyytyessä finaaleissa muut nousivat taustalta esiin ja hoitivat Cupin Chicagoon. Yksi pelaaja voi voittaa otteluita, muttei mestaruuksia.
Allekirjoittaneelle vain oikeastaan Stanley Cupilla on merkitystä. Yksikin sormus on arvokkaampi kuin yksikään henkilökohtainen palkinto.