Kausi 2010-2011, taisitte vähän yllättyä pyllättyä?
Päätetäänpä hiljaiselo ja samalla kulunut kausi muutamaan hajanaiseen lauseeseen. Devilsin kausi päättyi runkosarjaan. Punamustat jäivät ensimmäistä kertaa pudotuspelien ulkopuolelle sitten kauden 1995-1996. Koetin rakentaa jonkinlaista kauden päätösraporttia, mutta eihän siitä tullut mitään, kun mitään järkevää kokonaisuutta esimerkiksi pelaaja-arvioille ei löytynyt. Syksy oli kollektiivista rypemistä ja kevät silkkaa euforiaa.
Pudotuspelien ulkopuolelle jääminen on tietysti kova pettymys, mutta kauteen 2010-2011 kuului myös paljon hyviä asioita, jotka kantavat hedelmää tulevaisuudessa: Nuoret saivat runsaasti vastuuta ja Ilja Kovaltshuk kehittyi pelaajana parempaan suuntaan. Eikä draft-lotteryn onnenpotkua sovi vähätellä. Devils pääsee varaamaan ensimmäistä kertaa 15 vuoteen kymmenen joukossa.
Kauden alla kerronnallisena tyylilajina oli saippuaooppera, kun Lou Lamoriello etsi uutta päävalmentajaa Jacques Lemairen tilalle ja haki vahvistuksia puolustukseen. Lowellissa hyvää työtä tehnyt, monivuotinen kakkosvalmentaja John MacLean sai tilaisuutensa ja kaikki vaikutti tässä vaiheessa ihan lupaavalta. Heinäkuun 1. päivänä Devils menetti Paul Martinin, mutta sai tilalle Henrik Tallinderin ja Anton Voltshenkovin sekä kakkosveskariksi kokeneen Johan Hedbergin.
Tämä oli kuitenkin vasta eeppisen saagan alkusoittoa - Varsinainen tarina huiminen käänteineen kietoutui Ilja Kovatshukin ja hänen sopimusneuvotteluidensa ympärille. Heinäkuun 19. päivänä Devils piti tiedotustilaisuuden, jossa se ilmoitti Kovyn hyväksyneen 17 vuoden pituisen, 102 miljoonan dollarin arvoisen sopimuksen. Myrskypilvet näkyivät kuitenkin jo taivaanrannassa ja päivää myöhemmin NHL ilmoitti hylänneensä sopimuksen ja aloittavansa sen tutkimisen.
Välimies Richard Bloch totesi sopimuksen kiertävän palkkakattoa, joskaan ei tietoisesti, ja tämän päätöksen perusteella NHL langetti kovat rapsut Devilsille: Se sai kolmen miljoonan dollarin sakot ja menettäisi yhden varausvuoron ensimmäiseltä kierrokselta vuosien 2011-2014 välillä ja yhden kolmannen kierroksen varausvuoron tämän vuoden varaustilaisuudessa. Devils jäi kuitenkin plussan puolelle: Se sai lopulta kiinnitettyä Kovaltshukin tämän loppu-uran ajaksi 15 vuoden ja sadan miljoonan dollarin sopimuksella ja sillä on ainakin yksi kiintotähti, kun Marty lähivuosina päättää huikean uransa.
Sitten tuli syksy ja tiedossa oli, että muutosten läpi kulkenut ryhmä ei olisi heti alussa kaiken iskukykyisin, olihan penkin takana uusi valmentaja, puolustuksessa paljon uusia nimiä ja hyökkäyksessä pelipaikat uusjaossa. Seuraavana alkoi päätön loukkaantumissuma: Bryce Salvador, Zach Parise, Jacob Josefson, Brian Rolston, Matt Corrente, Matt Taormina, Martin Brodeur ja Anton Voltshenkov putosivat leikistä pois. Tämä sotki entisestään Johnny Macin pasmoja ja alkukaudesta Devils ei olisi pärjännyt edes AHL-jengejä vastaan.
Suurin ongelma MacLeanin aikakaudella oli pelaajien päätön ryntäily ja rapistuneen itseluottamuksen aiheuttama mailan puristaminen. Ilja Kovaltshuk turhautui ja koetti ratkaista pelejä itse - Mutta pelasi kerta toisensa jälkeen vastustajan pussiin koettaessaan runnoa vastustajan viisikon läpi maalintekoon. Iljaa peluutettiin milloin vasemmalla ja milloin oikealla laidalla, ylivoimassa hänelle pelattiin kiekkoa riippumatta siitä, miten monta vastustajaa oli hänen ihollaan. Devils alkoi muistuttaa huonosti valmennettua junnujoukkuetta. Sitten vielä kapteeni suuttui, alkoi mököttää ja kerätä tyhmiä jäähyjä ja urputtaa kaikille näköpiirissään. Jamie Langenbrunner ei ollut ainoa syntipukki, mutta hän sai maksaan hinnan epäonnistuneesta kaudesta ja päätyä kauppatavarana Dallasiin. Sattumaa tai ei, mutta hänen lähtönsä jälkeen tunnelma pelaajistossa alkoi vapautua ja henkinen takalukko hellittää.
Devils menetti playoff-paikkansa joulukuussa, jossa se pystyi voittamaan surkeat kaksi ottelua. Lou Lamoriello antoi joukkueelleen joululahjaksi uuden valmentajan, Jacques Lemairen. Vanha velho loihti Devilsistä jääkiekkojoukkueen reilussa viikossa ja punamustat lähtivät nousukiitoon. Peli ei ollut vielä kovin hääviä, mutta perusasioiden loksahdettua kohdalleen Devils alkoi menestyä ja onnistumiset ruokkivat itseluottamusta, jonka kohotessa Devils nousi hätyyttelemään teoreettisesti jopa pudotuspelipaikkaa.
Kaikki hyväkin päättyy aikanaan. Tästä ääripäiden kaudesta jäi käteen iso pettymys, mutta myös runsaita valonpilkahduksia.
No, sanotaan nyt vielä pari sanaa pelaajista. Jos yksilöistä haluaa nostaa joitain pelaajia esille, niin hatunnoston ja kumarruksen ansaitsevat Patrik Elias, Travis Zajac, Henrik Tallinder, Colin White ja Johan Hedberg. Brian Rolstonin nousu tuhkasta oli suorastaan liikuttavan hieno asia - hän on ansaitusti myös Devilsin ehdokas Masterton trophyn saajaksi.
Ilonaiheita olivat myös nuoret, etunenässä Jacob Josefson, Nick Palmieri ja Mark Fayne, joista varsinkin Fayne teki huikean tempun: Hän pelasi vielä vuosi sitten yliopistosarjassa ja sai syksyn pakkirotaatiossa näyttöpaikan. Alun takeltelujen jälkeen Fayne nousi aivan varteenotettavaksi NHL-pakiksi. Vaatii pelaajalta melkoista oppimiskykyä ja hermojen hallintaa, että tällainen tasonnosto on ylipäänsä mahdollista, niin ja tietenkin hyvää pakkiparia, tässä tapauksessa Henrik Tallinderia.
Pettymyksiksi lasken David Clarksonin, Jason Arnottin, Adam Mairin sekä jossain määrin myös Andy Greenen. Clarkson oli paikoin järkyttävän huono, vaikkakin nosti tasoaan kauden mittaan. Arnott kolisteli silloin tällöin ihan hyvin, jos vain sattui kiinnostumaan. Adam Mair aloitti hyvin, mutta jäi pian muiden jalkoihin ja ajautui pelaavan kokoonpanon ulkopuolelle. Hänestä ei ollut sellaiseksi santapaperiksi hiomaan vastustajan poskipäitä kuin mitä oli syytä odottaa.
Andy Greene joutui hillittömän loukkaantumissuman vuoksi epäkiitolliseen asemaan pelaamaan vaihtuvien pakkiparien ja AHL-hanslankareiden kanssa. Järkyttävimmät hetket hän koki todennäköisesti siivotessaan Oliver "OMG" Magnan-Grenierin jälkiä. Jacques Lemairen palattua ruoriin Greenen taso nousi merkittävästi ja hän oli keväällä jälleen oma itsensä.
Uuteen kauteen voi lähteä varovaisen positiivisin tunnelmin, koska nykyisten ykköspyssyjen takana on kasvamassa uusien paholaisten sukupolvi. Kaudesta 2011-2012 lisää sille omistetussa ketjussa.
Päätetäänpä hiljaiselo ja samalla kulunut kausi muutamaan hajanaiseen lauseeseen. Devilsin kausi päättyi runkosarjaan. Punamustat jäivät ensimmäistä kertaa pudotuspelien ulkopuolelle sitten kauden 1995-1996. Koetin rakentaa jonkinlaista kauden päätösraporttia, mutta eihän siitä tullut mitään, kun mitään järkevää kokonaisuutta esimerkiksi pelaaja-arvioille ei löytynyt. Syksy oli kollektiivista rypemistä ja kevät silkkaa euforiaa.
Pudotuspelien ulkopuolelle jääminen on tietysti kova pettymys, mutta kauteen 2010-2011 kuului myös paljon hyviä asioita, jotka kantavat hedelmää tulevaisuudessa: Nuoret saivat runsaasti vastuuta ja Ilja Kovaltshuk kehittyi pelaajana parempaan suuntaan. Eikä draft-lotteryn onnenpotkua sovi vähätellä. Devils pääsee varaamaan ensimmäistä kertaa 15 vuoteen kymmenen joukossa.
Kauden alla kerronnallisena tyylilajina oli saippuaooppera, kun Lou Lamoriello etsi uutta päävalmentajaa Jacques Lemairen tilalle ja haki vahvistuksia puolustukseen. Lowellissa hyvää työtä tehnyt, monivuotinen kakkosvalmentaja John MacLean sai tilaisuutensa ja kaikki vaikutti tässä vaiheessa ihan lupaavalta. Heinäkuun 1. päivänä Devils menetti Paul Martinin, mutta sai tilalle Henrik Tallinderin ja Anton Voltshenkovin sekä kakkosveskariksi kokeneen Johan Hedbergin.
Tämä oli kuitenkin vasta eeppisen saagan alkusoittoa - Varsinainen tarina huiminen käänteineen kietoutui Ilja Kovatshukin ja hänen sopimusneuvotteluidensa ympärille. Heinäkuun 19. päivänä Devils piti tiedotustilaisuuden, jossa se ilmoitti Kovyn hyväksyneen 17 vuoden pituisen, 102 miljoonan dollarin arvoisen sopimuksen. Myrskypilvet näkyivät kuitenkin jo taivaanrannassa ja päivää myöhemmin NHL ilmoitti hylänneensä sopimuksen ja aloittavansa sen tutkimisen.
Välimies Richard Bloch totesi sopimuksen kiertävän palkkakattoa, joskaan ei tietoisesti, ja tämän päätöksen perusteella NHL langetti kovat rapsut Devilsille: Se sai kolmen miljoonan dollarin sakot ja menettäisi yhden varausvuoron ensimmäiseltä kierrokselta vuosien 2011-2014 välillä ja yhden kolmannen kierroksen varausvuoron tämän vuoden varaustilaisuudessa. Devils jäi kuitenkin plussan puolelle: Se sai lopulta kiinnitettyä Kovaltshukin tämän loppu-uran ajaksi 15 vuoden ja sadan miljoonan dollarin sopimuksella ja sillä on ainakin yksi kiintotähti, kun Marty lähivuosina päättää huikean uransa.
Sitten tuli syksy ja tiedossa oli, että muutosten läpi kulkenut ryhmä ei olisi heti alussa kaiken iskukykyisin, olihan penkin takana uusi valmentaja, puolustuksessa paljon uusia nimiä ja hyökkäyksessä pelipaikat uusjaossa. Seuraavana alkoi päätön loukkaantumissuma: Bryce Salvador, Zach Parise, Jacob Josefson, Brian Rolston, Matt Corrente, Matt Taormina, Martin Brodeur ja Anton Voltshenkov putosivat leikistä pois. Tämä sotki entisestään Johnny Macin pasmoja ja alkukaudesta Devils ei olisi pärjännyt edes AHL-jengejä vastaan.
Suurin ongelma MacLeanin aikakaudella oli pelaajien päätön ryntäily ja rapistuneen itseluottamuksen aiheuttama mailan puristaminen. Ilja Kovaltshuk turhautui ja koetti ratkaista pelejä itse - Mutta pelasi kerta toisensa jälkeen vastustajan pussiin koettaessaan runnoa vastustajan viisikon läpi maalintekoon. Iljaa peluutettiin milloin vasemmalla ja milloin oikealla laidalla, ylivoimassa hänelle pelattiin kiekkoa riippumatta siitä, miten monta vastustajaa oli hänen ihollaan. Devils alkoi muistuttaa huonosti valmennettua junnujoukkuetta. Sitten vielä kapteeni suuttui, alkoi mököttää ja kerätä tyhmiä jäähyjä ja urputtaa kaikille näköpiirissään. Jamie Langenbrunner ei ollut ainoa syntipukki, mutta hän sai maksaan hinnan epäonnistuneesta kaudesta ja päätyä kauppatavarana Dallasiin. Sattumaa tai ei, mutta hänen lähtönsä jälkeen tunnelma pelaajistossa alkoi vapautua ja henkinen takalukko hellittää.
Devils menetti playoff-paikkansa joulukuussa, jossa se pystyi voittamaan surkeat kaksi ottelua. Lou Lamoriello antoi joukkueelleen joululahjaksi uuden valmentajan, Jacques Lemairen. Vanha velho loihti Devilsistä jääkiekkojoukkueen reilussa viikossa ja punamustat lähtivät nousukiitoon. Peli ei ollut vielä kovin hääviä, mutta perusasioiden loksahdettua kohdalleen Devils alkoi menestyä ja onnistumiset ruokkivat itseluottamusta, jonka kohotessa Devils nousi hätyyttelemään teoreettisesti jopa pudotuspelipaikkaa.
Kaikki hyväkin päättyy aikanaan. Tästä ääripäiden kaudesta jäi käteen iso pettymys, mutta myös runsaita valonpilkahduksia.
No, sanotaan nyt vielä pari sanaa pelaajista. Jos yksilöistä haluaa nostaa joitain pelaajia esille, niin hatunnoston ja kumarruksen ansaitsevat Patrik Elias, Travis Zajac, Henrik Tallinder, Colin White ja Johan Hedberg. Brian Rolstonin nousu tuhkasta oli suorastaan liikuttavan hieno asia - hän on ansaitusti myös Devilsin ehdokas Masterton trophyn saajaksi.
Ilonaiheita olivat myös nuoret, etunenässä Jacob Josefson, Nick Palmieri ja Mark Fayne, joista varsinkin Fayne teki huikean tempun: Hän pelasi vielä vuosi sitten yliopistosarjassa ja sai syksyn pakkirotaatiossa näyttöpaikan. Alun takeltelujen jälkeen Fayne nousi aivan varteenotettavaksi NHL-pakiksi. Vaatii pelaajalta melkoista oppimiskykyä ja hermojen hallintaa, että tällainen tasonnosto on ylipäänsä mahdollista, niin ja tietenkin hyvää pakkiparia, tässä tapauksessa Henrik Tallinderia.
Pettymyksiksi lasken David Clarksonin, Jason Arnottin, Adam Mairin sekä jossain määrin myös Andy Greenen. Clarkson oli paikoin järkyttävän huono, vaikkakin nosti tasoaan kauden mittaan. Arnott kolisteli silloin tällöin ihan hyvin, jos vain sattui kiinnostumaan. Adam Mair aloitti hyvin, mutta jäi pian muiden jalkoihin ja ajautui pelaavan kokoonpanon ulkopuolelle. Hänestä ei ollut sellaiseksi santapaperiksi hiomaan vastustajan poskipäitä kuin mitä oli syytä odottaa.
Andy Greene joutui hillittömän loukkaantumissuman vuoksi epäkiitolliseen asemaan pelaamaan vaihtuvien pakkiparien ja AHL-hanslankareiden kanssa. Järkyttävimmät hetket hän koki todennäköisesti siivotessaan Oliver "OMG" Magnan-Grenierin jälkiä. Jacques Lemairen palattua ruoriin Greenen taso nousi merkittävästi ja hän oli keväällä jälleen oma itsensä.
Uuteen kauteen voi lähteä varovaisen positiivisin tunnelmin, koska nykyisten ykköspyssyjen takana on kasvamassa uusien paholaisten sukupolvi. Kaudesta 2011-2012 lisää sille omistetussa ketjussa.