Posisiipi. Ehdottomasti. Toisinaan tunnetta on enemmän, toisinaan vähän vähemmän, mutta kertaakaan en ole tosissani miettinyt, että olisin tehnyt väärän valinnan. "Now, the game has changed, it's grown a lot, but I still get that feeling inside...", jos tiedätte, mitä tarkoitan. Vuosikymmenten varrelle mahtuu paljon ilon, surun ja vitutuksen hetkiä, mutta eniten kuitenkin iloa. Pelipäivä on mulle edelleen juhlapäivä.
Mäkin olen kritisoinut seuraa vuosien varrella, paljonkin ja ihan aiheesta. Mutta olen yleisesti ottaen opetellut elämässä siihen, etten kritisoisi koko ajan kaikkea ihan vain koska voin ja mulla on oikeus. Se on myös itselle kovin raskasta, kun koko ajan on joku negatiivinen klangi tai miete.
Mulla on edelleen tuoreessa muistissa korona-aika, kun hallille ei päässyt. Ja itse asiassa haluankin muistaa sen, koska osaan arvostaa enemmän sitä, että nyt mä voin itse valita, menenkö hallille vai en. Korona-aikana mun elämästäni puuttui iso osa. Peleissä käyminen on mulle todella paljon muutakin kuin pelkkä ottelun seuraaminen eikä siinä ole mitään väärää. Joka muuta väittää, ei ehkä itse ole ollut osana sosiaalista yhteisöä ja se on itse asiassa todella surullista. Pääasiassa hallilla on positiivinen fiilis, vaikka peli kentällä olisikin onnetonta puppelointia. Kyllä mekin arvostellaan milloin ketäkin, mutta se ei ole koskaan pahantahtoista ja ilkeää. Tai ainakin mun piireissäni on näin. Niistä paskoista peliesityksistä on myös saatu lukemattomia hyviä nauruja ja olen nähnyt ihmisistä myös sellaisia piirteitä pettymysten ja/tai hermostumisen hetkellä, joita en uskoisi missään muualla koskaan näkeväni. Mä olen solminut upeita ja syviä ystävyyssuhteita ihmisten kanssa, joita en olisi todennäköisesti tavannut missään muualla ja ilman HIFK:ta. Ikinä. Mahtavaa! Maailma hallilla on muutenkin aika erilainen kuin täällä palstalla. Mutta en mä ilman niitä pelejä jaksaisi kovin usein Nordikselle mennä vain frendejä tapaamaan, joten kyllä niillä matseillakin merkitystä.
Tässäkin kaudessa on ollut vaikka kuinka paljon hyvää ja iloisia asioita. Mennyt on mennyttä enkä itse halua roikkua menneessä. Jotta pääsisi oikeasti eteenpäin, pitää myös uskaltaa päästää irti. Mä olen sinut paskojen vuosien kanssa. Ne ovat osa tämän seuran historiaa, mutta eivät määritä nykyhetkeä eikä varsinkaan tulevaisuutta. Ja kun katsoo meidän hyvin pelanneita junnuja kentällä, kuka ei haluaisi uskoa parempaan huomiseen?
Mun elämässäni on enemmän sisältöä HIFK:lla kuin ilman sitä. En koe olevani mitään velkaa seuralle, mutta en myöskään koe seuran olevan mitään velkaa minulle. Olen tässä suhteessa, koska haluan olla ja jos mä lopettaisin tämän suhteen, ei se muuttaisi HIFK:ssa yhtään mitään. Olen nimi rivillä enkä muuta edes kuvittele. Että siinä mielessä tämä suhde on kyllä vähän yksipuolinen, mutta sekin on mulle ok. Suhteemme voi vielä muuttua ja varmaan muuttuukin, mutta nyt tilanne on tällainen. Ja jos en aidosti uskoisi, että joukkue voi menestyä, keksisin muuta tekemistä.
