Kaippa sitä pitää purkaa sydäntään pienten kalsarikännien saattelemena.
Tapasin naisen noin vuosi sitten. Työpaikalla, kun päädyimme saman projektin pariin työskentelemään. Se oli menoa samantien. En ole koskaan uskonut sanontaan rakkautta ensi silmäyksellä, enkä tiedä voiko sitä siksi nytkään kutsua, mutta tunsin välittömästi ensimmäisten päivien jälkeen sähköä välillämme. Ko. henkilöllä vain oli sitä jotain, joka iski välittömästi. Hyvin pian tutustumisen jälkeen kävi ilmi, että meillä on samanlainen huumorintaju, suunnilleen samanlaiset elämänarvot, hänen kanssaan oli helppo puhua "vaikeistakin" asioista ja eikä ulkonäössäkään valittamista ollut. Tulimme äärimmäisen hyvin toimeen ja uskoin, että tästä voisi kehittyä jotakin suurempaakin.
Lopulta, parin kuukauden jälkeen, rohkaisin mieleni ja pyysin ko. naista ulos. Vastaus oli kuitenkin, että hän arvostaa kutsua mutta hän on kiinnostunut minusta vain ja ainoastaan kaverina - ei mitään muuta. Tämä oli tietysti kova ja osittain kiusallinenkin paikka, mutta eihän siinä auta kuin hyväksyä faktat kun toisella ei ole mitään syvällisempiä tunteita minua kohtaan.
Meni kuukausi, ehkä kaksikin. Olimme edelleen tiiviissä yhteistyössä töiden parissa ja minun tunteeni häntä kohtaan vain kasvoivat. Ehkäpä jopa outoa tässä vaiheessa oli se, että tulimme edelleen erittäin hyvin toimeen keskenämme - nimenomaan kavereina - sillä luulisi, että täysin tyrmätyksi tulemisen jälkeen sitä olisi kiusallista tehdä päivittäistä työtä yhdessä. Päinvastoin, jatkoimme kuin olisimme tunteneet viimeiset 10 vuotta ja olisimme lapsuutemme parhaita kavereita. Omat tunteeni eivät mihinkään kadonneet edelleenkään joten mistään hetken ihastuksesta ei todellakaan voi puhua.
Lopullinen niitti tuli reilu viikko sitten. Olimme muutaman työkaverin kanssa viettämässä iltaa ravintolassa ja ko. nainen oli eksynyt samaan paikkaan - toisen miehen kanssa. En tiedä, miten edes on mahdollista, että vaikkei välillämme ole koskaan ollut edes orastavaa seurustelusuhdetta, miten kovaa ko. näky iski vasten kasvoja. Olin totaalisen lyöty ja lamaantunut vaikka eihän tiedon pitäisi millään tavalla yllättääkään kun nainen on sinkkuna pidempään ollut. Kait se sitten kertoo siitä todellisista tunteista henkilöä kohtaan? Tuolloin todellisuus iski lopullisesti päin naamaa, sitä jotenkin tajusi ettei tule koskaan pääsemään siihen asemaan, missä tuo toinen mies nyt oli. En millään pystynyt sitä hyväksymään. Olikin mielenkiintoinen viikko nyt töissä, kun näen naista päivittäin ja joudumme vieläkin osittain olemaan tekemisissä toistemme kanssa - en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin häntä ja joka kerta hänet nähdessäni iskee epätoivoinen tuska pintaan.
Sellaista. Koskaan, siis koskaan en ole tuntenut ketään naista kohtaan näin syviä tunteita ilman, että olemme varsinaisesti seurustelleet minuuttiakaan. Siksi onkin äärimmäisen vaikeaa kohdata tämä henkilö lähes päivittäin ja nyt viimeisten tapahtumisen johdosta tajuata se, että yhteinen elämä on pelkkää fantasiaa. Ja ennen kuin kukaan ehdottaa olemaan erossa ko. hlöstä töissä, niin voin kertoa että se on mahdotonta. Pienet piirit jne.
Mitä hain tällä viestillä? En tiedä, kait tämä oli vain pakko purkaa tavalla tai toisella ulos ja pieni nousuhumala antaa siihen aina paremman syyn. Mutta tuskinpa olen ainut jolle näin tai vastaavasti on käynyt, kohtalotovereita?