Oli Reetun musiikillisesta suuntautuneisuudesta mitä mieltä hyvänsä, ansaitsee noinkin antaumuksellinen elämäntyölleen heittäytyminen minulta ainakin hatun noston. Noin poikkeuksellista karriääria ei luoda ilman rajatonta itseluottamusta, heittäytymistä ja toisaalta ilman määrätietoista suunnitelmallisuutta. Reetu on läpi vuosikymmenten osannut brändätä itsestään aina ikäistensä miesten kaltaisen karikatyyrihahmon tuttuine vivahteineen, joita moni itsestään tunnistaa ja hän on osannut tuoda ne esille lavalla maalaten musiikiksi. Ehkä siinä asia mikä naisväestöön uppoaa kuin alligaattori Floridan rämesuohon ja taas miesjaostoa suututtaa, ken tietää.
Loppuviimein pitkälle viety parodia on tainnut olla se salit täyteen myyvämpi tekijä kuin samalla kompilla kiertävä junttidisko. Toki mainittakoon, että on sinne ikääntyneen miehen testosteronin käryisiin machoileviin sanoituksiin mahtunut joskus hieman kannanottoakin, ettei jopa Putiniakin kohtaan nyt viimeisimpänä puhumattakaan takavuosien lyriikoista. Ei kaikki lyriikkapuoli aina ole ollut Reetunkaan kohdalla erilaisten/kokoisten naisten alusvaatteiden haistelua tai muuta vastaavaa toimintaa. Lisäksi mikä on tehnyt poikkeuksen Sysimetsän kohdalla verraten aikalaisiin iskelmä-patruunoihin, on se että Mr. Casanova on aina osannut tuoda hieman ehkä venytetyn naamansa näkyviin nuorisonkin pariin rohkeasti kaiken maailman bb-talojen myötä. Vai voisitteko kuvitella Simo Silmun TIS-saarelle?
Yhtä kaikki, kerran olen nähnyt Reetun livenä ja maksoin lipunhinnan ihan itse. Toiste en menisi, se käsikirjoitus tuli nähtyä kerralla mutta Reetun suosion anatomia avautui kuin tilauksesta keski-ikäistyvän naismeren sihistessä edessä stringit kädessä, kun tuolloin vielä kuuttakymppiä hyvän matkaa käynyt mies astelee pokkana lavalle ja alkaa tahdittaa Linda Lindan tahdissa jatkaen siitä johonkin äijäenergiaan. Eikä tarvinnut Reetun päästä edes ”heitä jo ne stringit” - biisiin, niin jo oli yhdet purjeet ripustettu mikin varteen mestarin tyylitellessä ja heilutellessa sormellaan niitä kuin Räty kunniakierroksella Suomen lippua.
Loppuviimein Frederikissa ja Aki Palsanmäessä on samaa aika paljon, he ovat oman polkunsa tallanneet ja pysyneet siellä josta on vähitellen kasvanut motari. Se on se vaikein tehtävä. Vanha kikka tämä jäähyväis-juttu on, kas kun vasta nyt päällikkö tähän turvautui.