Kun Suomi yleensä paperilla on huonompi kuin muut suuret kiekkomaat ja silti menestyy, ajattelen, että yksi syy siihen on meihinkin pesiytynyt ns. voittamisen kulttuuri. Eli vaikka turpiin tulisi, uskotaan, että seuraava matsi voitetaan. Jossakin määrin vain Kanadaa vastaan saattaa vielä syntyä tunne, että kunniallinen häviökin olisi kunniallinen tulos.
Tässä on iso ero ns. entisajan leijoniin. Ei meillä Don Taminkaan aikana suhteellisesti ottaen huonompi joukkue ollut, mutta usko voittohin ei riittänyt. Pelattiin kiltisti 'omalla tasolla'. Satunnaisia venymisiä isoja vastaan, joihin Suomi ei itseään lukenut, muistellaan vieläkin, kuten Don Tamin maaleja Moskovassa. Ne riittivät palkinnoiksi.
Nyt jalkeilla oleva joukkue elää, niin kauan kuin elää, tästä kertyneestä voittamisen kulttuurista. Ja vaikka tämä juokkue mokaisi, usko on vahva, että seuraava Leijona-lauma taas ottaa kultaa, tai ainakin mitalin.
Voittamisen kulttuuri on osaltaan vastustajalle pelote ja tästä pelotteesta on pidettävä huolta. Osaltaan siitä vastaavat kannattajat ja media. Kun Leijona-paita pannaan päälle, pelaaja uskoo pelaavansa voittavassa joukueessa, kun kaikki muutkin uskovat.
Uskokaa pois.