Siinähän se, hiljalleen palailemassa yhteiskuntaan. Vietin useamman viime vuoden käytännössä omissa oloissani, joten niinkin yksinkertainen asia kuin keskustelutaito on pahasti ruostunut. Sillä ei ole mitään tekemistä koronaepidemian kanssa, sillä olin erakoitunut jo sitä ennen enkä puhunut vanhempiani lukuunottamatta kenellekään, koska en käynyt missään ja koska en pahemmin juo alkoholia. Kun ei ole missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa pitkiin aikoihin, vaikka toki liikkuukin ihmisten ilmoilla, sitä tavallaan tulee näkymättömäksi. Ihmiset tiedostavat läsnäolosi ja sinä heidän, mutta kun halu ryhtyä kommunikoimaan katoaa, niin silloin sitä tavallaan muuttuu kuin ilmaksi.
Tuossa vuosi sitten olin spårassa matkalla Jätkäsaaresta Vallilaan, kun joukko nuorehkoja aikuisia astui samaan vaunuun. He puhelivat muistaakseni holokaustista, mutteivät muistaneet kyseistä sanaa, jolloin yksi heistä kysyi minulta asiasta. Olin lievästi sanottuna typertynyt, koska edellisen kerran minulle oli joku ulkopuolinen ihminen (muu kuin virkamies) puhunut muistaakseni viisi vuotta aiemmin. Alussa takeltelin, mutta hiljalleen aloin tuntea itseni vähän kerrallaan normaalimmaksi. Lyhyt keskustelu, ehkä vaivaiset kolme minuuttia, mutta se oli silti koko vuoden kohokohtani.
Tämä nykyinen sijaintini on lähempänä keskustaa ja naapurit ovat osoittautuneet hyvinkin puheliaiksi, joten todennäköistä on, että alan luomaan sosiaalisia suhteita ensimmäisen kerran ns. oikeassa elämässä sitten 2000-luvun alun, jolloin olin vielä lukiossa. Olen jo monta kertaa tälle palstalle paluuni jälkeen sanonut, että suhtaudun tulevaisuuteeni positiivisesti, koska olen ollut pohjalla yhteiskunnan hylkiönä ja tiedän, että jos olisin jäänyt niihin samoihin vanhoihin rutiineihin, olisin todennäköisesti aika heikossa hapessa tällä hetkellä.
Ihmissuhteiden luominen oli ja on aina ollut minulle äärimmäisen hankalaa, koska en ole se suurin suupaltti enkä myöskään halua olla huomion keskipisteenä. Minulta kestää todella kauan luoda pysyviä suhteita, kun taas niiden rikkominen eli ns. siltojen polttaminen on todella helppoa. Sellainen meininki ei kuitenkaan enää innosta, sillä olen jo siinä iässä, että perheen perustaminen on ajankohtaista.
Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: mulla menee ihan jees ja toivottavasti ensi viikolla vielä paremmin.