Enemmänkin pelottaa se ruumis, joka jää ruumiinavausta suorittavien käsiteltäväksi. Voi Jeesus sentään. Jos jossain tarvitsee yksityisyydestä antaa periksi, niin kuolemassa. Siinä on munat ja kaikki niiden toivottavasti ei-seksuaalisella tavalla asiaan suhtautuvien kosketeltavissa, joilla ei siihen ole aiemmin ollut laillista perustetta itsemääräämisoikeuden takia. Ne hipelöivät jalkoja, hierovat kiveksiä, venyttävät esinahkaani, tekevät pelleliikkeitä kaikilla jäsenillä ja ihopoimuilla, jotka kuolonkankeuden huomioon ottaen jotenkin taipuvat tai venyvät.
Lopulta he sirkkelöivät rintakehäni auki samalla ammattimiehen vetreydellä kuin miljoona aiempaakin ruumista. Kun rintakehä avataan, niin silloin ei, varsinkaan kuolleen kohdalla, juuri hienotunteisia olla. Se on isojen ronskien kylkiluita rumasti kaltoin kohtelevien kourien venyttämä kurkistus elimistöön, jota ei ole mahdollisesti vielä nokkimisjärjestyksessä ylimpänä sijaitseva bakteerikanta liiaksi ehtinyt järsiä. Eineksiin pursotetut säilöntäaineet saattavat jossain määrin kertoa kuinka hyvin elimet ovat mukana menossa, mutta muutoin löyhkä on pisteliäs, ehkä tukahduttava, joskaan ei vielä pitkälle menneestä mädäntyneisyystä kertova. Riippuu ihan siitä, missä vaiheessa orgaanisista yhdisteistä koostuva läjä on löydetty.
Sielusta en ole varma, mutta kuvittelisin että sen poistuminen on samanlainen tunne kuin uneen vaipuminen, mutta ilman unia. Olemattomuus. Ihan jees. Paljon lihaa ja erinäisiä itumaisia ravintoaineita on tankattu ja kaikenlaista tehty, ja tullaan tekemäänkin. Joku lääketieteen opiskelija saanee oppia tulevaan.
Saattaa jopa olla niin, että jossain muodossa siirryn kastemadon, tai suoraan kalojen, ravinnoksi (henkirikoksen mahdollisuus). Ehkä saatan jopa madon koukusta nokkineen kalan myötä nousemaan pinnalle toisessa muodossani. Olisin tällöin tullut jälleen vedeksi ja sitä kautta jälleen maakseni. Aika metkaa.