Odotan sitä, että kaikki tämän päivän ihmiskasvot hälvenisivät, kaikki niiden ilmeet ja nyanssit. Sitä, että tulkittavat eleet, huokaukset, hymyt ja sanat sulaisivat massaksi, jolla huomenna ei enää ole merkitystä. Sitä, ettei iho olisi enää kulunut ja kipeä katseiden kosketuksista, ja että omat kasvot saisivat levätä vailla yhtäkään reagointia. Että mieli rauhoittuisi ja lakkaisi ajattelemasta kuormittavaa päivää, sanoinko väärin, ehkä liikaa, muistinko kuunnella, miksi olin hiljaa. Että syke laskisi ja nuo lukemattomat perhoset suonien sisällä tyyntyisivät ja lakkaisivat värisyttämästä kehoa.
En minä ole se tuuli, joka puhaltaa elämää, en se valo, joka kasvattaa uutta enkä maa, joka ei koskaan järky. En tänään. Mutta jos saan olla se tyven lintujen tulla, se varjo, joka kätkee surun ja käsi, joka silittää uneen, sen jaksan. Jaksan, kunhan ensin saan hetken olla sylissä.