Olin 10-vuotias vuonna 1980. Sittemmin pysyväksi kehkeytynyt suhde oli jo ehtinyt muodostua muutamaan instituutioon, kuten HIFK ja Saksan tai silloisen Länsi-Saksan futismaajoukkue. Yksilöurheilijoista ehdottomat ykköset olivat Juha Mieto ja Lasse Viren, vaikka Lassen ura oli jo kirkkaasti ehtoopuolella tuossa vaiheessa. Nykäsen Matti tuli huipulle vasta hitusen myöhemmin, mutta yhtä kaikki, aika pian selvisi, että Mattia ei voi ihan joka suhteessa ja varauksetta fanittaa.
Jääkiekkoilijoista tärkein kotimainen merkkihenkilö oli ilman muuta Matti Hagman. HIFK-ikonit olivat tietenkin oma lukunsa, mutta monet muidenkin tiimien pelimiehet herättivät arvostusta. Näitä olivat ainakin V-P Ketola, Timo Nummelin ja Kärppien nuori kaveri Reijo Ruotsalainen. Jopa näitä hahmoja suuremmaksi - toki myös ihan kirjaimellisesti - nousi legendaarinen saksalaispelaaja Erich Kühnhackl. Iso-Erkki oli mainio hahmo, iso ja helvetin kolkon näköinen äijä, mutta kiistatta kova pelimies. Jos pitäisi yksi tuon aikakauden pelaaja nimetä fanitukseni ykköskohteeksi, niin kisa käytäisiin tasan tarkkaan Matti Hagmanin ja Erich Kühnhacklin välillä. Päivän fiiliksestä riippuen nimeäisin jomman kumman.
Sarjispuolella Korkeajännitys ja Tex Willer olivat kovimmat jutut 10-vuotiaana. Tosin Korkkareissa kestovitutti asetelman yksiulotteisuus. Niissä saksalaiset olivat aina pahiksia joille kävi huonosti, paitsi jos tarinassa oli joku hyvä ja epänatsi saku, jonka tommyt ottivat lopulta vangiksi ja sitten oltiin sen kanssa halihalipusipusi. Korkkarit olivat oikeasti aika kehnoja sarjiksia, ei niitä kukaan täysjärkinen enää pentuvuosien jälkeen tosissaan lukenut.
Suhteeni Tex Willeriin on taas ollut huomattavasti vankemmalla pohjalla myöhempinä aikoina. Ei ihme, sillä Tex on parhaimmillaan eeppistä laatusarjakuvaa vähintään omassa kategoriassaan. Tex, Kit, nuorempi Kit ja Tiger Jack edustivat lakia ja kaikkivoipaisuutta, usein ihan omalla tulkinnallaan laista. Retaleita ei suotta säälitty. Sittemmin edesmenneen Renne Nikupaavolan Tex-suomennokset olivat aivan parhautta. Monet Rennen oivallukset ovat jääneet pysyvästi elämään huikeina sitaatteina. Lisäksi 70-luku ja vielä 80-luvun alku edusti tarinoidenkin suhteen parasta Tex-aikakautta, joten oli todella herkkua olla tuon aikakauden nuori Tex-lukija.
Musiikin maailman löysin kunnolla vasta hivenen toiselle kymmenelle vartuttuani. 10-vuotiaana kiinnostavimmat aktit olivat varmaankin Juice Leskinen, Sleepy Sleepers, tuore joensuulaislöytö Hassisen Kone, Eppu Normaali, J. Karjalainen, Tuomari Nurmio, mitä näitä siihen aikaan oli. Ulkkareista en tiennyt vielä paljoakaan, paitsi Led Zeppelinin ja Uriah Heepin sentään. Ja teeveestä oli tullut jotain, jonka ansiosta Beatlesit ja Rollarit olivat tietysti tuttuja. Ja Woodstock, ja siellä esiintyneet artistit.
Kirjoja luin pentuna aika tavalla. Varsinaisia lastenkirjoja en ehtinyt juuri lukemaan. Hyppäsin lähes suoraan tieto- ja kaunokirjallisuuden maailmaan, kun opin vähän ennen neljättä ikävuotta lukemaan. Kaunokirjallisuuden puolelta varsinaisia fanituksen kohteita on kymmenennen ikävuoden kohdalta vaikea määritellä, kun en oikein tiedä koinko varsinaisesti fanittavani ketään kirjailijaa tai mitään kirjaa. Varmaankin Ollin Mustapartainen Mies oli jotakin tällaista, samoin kirjastosta lainatut lyhyet Huovis-tarinat. Waltarin Sinuhen luin 7-vuotiaana, siitä ei jäänyt paljoa käteen. Paljon kiehtovampi (ja toki myöhemmällä iällä monitasoisemmin avautunut) oli George Orwellin Eläinten Vallankumous, sen olin lukenut ainakin kahdesti ennen kouluunmenoa. Päätalon Viimeisen Savotan taisin lukea juuri 10-vuotiaana, siellähän oli pienesti kaikkea pennuille vähän sopimatontakin joukossa. Varhaisnuorten kirjoista luin kyllä suunnilleen kaikki Viisikot, mutta niihin ei jäänyt mitään suhdetta, ne oli vaan luettava kun niitä oli kirjastoautolla. Paljon kiinnostavampia olivat kaikkinaiset urheilukirjat, mm. legendaarinen Siniviiva-sarja, niitä suorastaan fanitin. Sitten olivat nämä ns. viralliset olympiakirjat, joista tärkein taisi olla Montreal 1976. Sen lainasin kirjastosta ihan helvetin monta kertaa, kunnes osasin teoksen suunnilleen ulkoa. Vasta aikuisella iällä ostin oman kappaleeni divarista.
