Mitä 00-luvun musiikki meille muka antoi?

[eh]

Ei niin totista kuin Gossip, ei niin kertakäyttökamaa kuin The Ting Tings. Eli sanalla sanoen ihan loistava.

Minusta Le Tigre on kyllä monella tapaa totisempaakin kuin Gossip, mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Ting Tingsistä en ole koskaan kuullutkaan, pitää varmaan tsekata.

 

[Rod Weary]

Mulle 2000-luku on tarjonnut enemmän huippumusiikkia kuin menneet vuosikymmenet, mutta voi kuinka pahasti hukassa paremmintietäjät, Leon etunenässä, ovatkaan. En tiedä, olisinko koskaan edes innostunut musiikista ilman Bon Jovin kaltaisia hittinikkareita, jotka saivat pikkupojan täyteen energiaa ja lähimmäisten korvat särkymään väärin lauletusta englannista.

Mikään ei ole muuttunut. Paitsi nuo innostavat bändit. Mulla se oli Hurriganes. Bon Jovin tullessa markkinoille, olin yksinkertaisesti liian vanha (ja miespuolinen) innostumaan moisesta. Jos olisin faijani, jatkaisin vielä sanalla renkutuksesta, mitä sanaa hän muuten käytti nimenomaan Hurriganesista. Ja klassikkohan tuosta Roadrunneristakin tuli, vaikka asiasta kuinka tapeltiin silloin joskus.

Jaa mitäkö yritin tällä todistaa? No vaikka sitä, että ei kannata tuomita niitä renkutuksia liian tuoreeltaan. 2000-luvun musiikilla on vielä hyvää aikaa kehittyä klassikoiksi. The Nationalin Boxer kuuluu takuuvarmasti tähän sakkiin, vaikka suuri yleisö ei muka bändiä tunnistakaan. Noista vanhemmista Slippery When Wet varmaan jo klassikko onkin, myönnän. Ehkä Ten myös. Mutta jos koko grunge tuottaa kolme klassikkoa (Nevermind, Ten, Dirt), se on oikeastaan aika vähän. 80-luvun tukkahevikin pystyi parempaan. Ja minä sentään diggaan grungesta. En silti väitä, että Stone Temple Pilotsin Core olisi klassikko-osastoa, vaikka se lienee koko genressä suosikkilevyni.

 

[Miguel]

Mikään ei ole muuttunut. Paitsi nuo innostavat bändit. Mulla se oli Hurriganes. Bon Jovin tullessa markkinoille, olin yksinkertaisesti liian vanha (ja miespuolinen) innostumaan moisesta. Jos olisin faijani, jatkaisin vielä sanalla renkutuksesta, mitä sanaa hän muuten käytti nimenomaan Hurriganesista. Ja klassikkohan tuosta Roadrunneristakin tuli, vaikka asiasta kuinka tapeltiin silloin joskus.

On muuttunut. Ei nyt ole enää näitä hurriganeseja ja bonjoveja nuorison yhteisinä villitsijöinä. Tai jos on, kerro toki nimiä.

2000-luvun musiikilla on vielä hyvää aikaa kehittyä klassikoiksi. The Nationalin Boxer kuuluu takuuvarmasti tähän sakkiin, vaikka suuri yleisö ei muka bändiä tunnistakaan. Noista vanhemmista Slippery When Wet varmaan jo klassikko onkin, myönnän.

Miten niin "muka"? Jos kysyt vuonna 2025 kaduilla, kuinka moni on a) kuullut bändistä nimeltä The National, b) kuullut kokonaisuutena Boxer-levyn, niin myönteiset vastaukset jäävät pieniin murto-osiin molemmissa kysymyksissä. Niin kuin jäisivät tänäkin päivänä. Vertailun vuoksi: Rollareiden tuotantoa diggailee minun äitinikin, Bon Jovia hän tuntee vähän ja Metallicat plus Iron Maidenit tietää ainakin nimeltä. The Nationalista hän tuskin tulee koskaan kuulemaan ellen minä siitä kerro, ja sama pätee moniin 80-luvulla syntyneisiin kavereihini.

Mun mielestä Interpolin Antics on tämän vuosituhannen hienoimpia levyjä tähän asti, mutta ei tulisi mieleenkään julistaa sitä takuuvarmaksi tulevaksi klassikoksi - muuten kuin omassa genressään. Genre-klassikoita tällä vuosituhannella piisaa, mutta julistamalla yksittäisen levyn klassikoksi yli tyylirajojen on... noh, tyylitöntä. Oman maun erinomaisuuden alleviivaamista. Boxer on hieno levy, mutta tarvitaan vähän suurempi yleisö ja myyntiluvut päättämään sen, mistä voi puhua klassikkona ja mistä ei.

 

[Rod Weary]

On muuttunut. Ei nyt ole enää näitä hurriganeseja ja bonjoveja nuorison yhteisinä villitsijöinä. Tai jos on, kerro toki nimiä.

AC/DC

Miten niin "muka"? Jos kysyt vuonna 2025 kaduilla, kuinka moni on a) kuullut bändistä nimeltä The National, b) kuullut kokonaisuutena Boxer-levyn, niin myönteiset vastaukset jäävät pieniin murto-osiin molemmissa kysymyksissä. Niin kuin jäisivät tänäkin päivänä. Vertailun vuoksi: Rollareiden tuotantoa diggailee minun äitinikin, Bon Jovia hän tuntee vähän ja Metallicat plus Iron Maidenit tietää ainakin nimeltä. The Nationalista hän tuskin tulee koskaan kuulemaan ellen minä siitä kerro, ja sama pätee moniin 80-luvulla syntyneisiin kavereihini.

Minä en ole koskaan pitänyt Rollareista, oikeastaan inhoan niitä. Boxer on äidistäsi tai 2025 kaduntallaajasta huolimatta klassikko. Sen faktan kieltäminen ei muuta asiaa miksikään. Äitisi ei päätä kaikista asioista.

Mun mielestä Interpolin Antics on tämän vuosituhannen hienoimpia levyjä tähän asti, mutta ei tulisi mieleenkään julistaa sitä takuuvarmaksi tulevaksi klassikoksi - muuten kuin omassa genressään. Genre-klassikoita tällä vuosituhannella piisaa, mutta julistamalla yksittäisen levyn klassikoksi yli tyylirajojen on... noh, tyylitöntä. Oman maun erinomaisuuden alleviivaamista. Boxer on hieno levy, mutta tarvitaan vähän suurempi yleisö ja myyntiluvut päättämään sen, mistä voi puhua klassikkona ja mistä ei.

Minun mielestäni Antics ei ole edes Interpolin paras levy. Edellinen oli minusta paljon parempi. Mutta olen melko varma, ettei kumpikaan saa klassikon statusta nykykriitikkojen ja jälkipolvien raadeissa. Veikkaan, ettei äitisi tiedä Rushista hölkäsen pöläystä, mutta siitä huolimatta Moving Pictures on klassikkolevy, genre-rajoista piittaamatta. Jos tietää, niin krediitit hänelle.

Minusta suuri yleisö ei päätä kaikista klassikoista, myyntiluvut vielä vähemmän.

 

[Ted Raikas]

Minusta suuri yleisö ei päätä kaikista klassikoista, myyntiluvut vielä vähemmän.

Aivan. Minusta klassikkous määrittyy myös paljolti sillä, että mikä sen vaikutus on koko musiikkikenttään. Kuinka paljon se muuttaa käsityksiä, miten tietynlaista musiikkia voi tehdä ja kuinka paljon se inspiroi aikalaisia ja myöhempiä muusikkoja. Klassikkostatus ei ole suinkaan sellainen, joka ruuvataan välittömästi.

Esim. King Crimsonin In the Court of the Crimson King on tälläinen levy. Ei varmaankaan ole lähelläkään kärkipäätä kaikkien aikojen myydyimpien levyjen joukossa, tai sellainen, minkä kaikki perheenäidit ja serkun kaiman kälyt tuntee. Moni ei ehkä ole kuullut biisiäkään siltä. Silti, sen merkitys on valtava albumina ja se on kiistatta klassikko.

Muitakin esimerkkejä löytyy, mutta tuo nyt tuli yhtenä mieleen.

 

[benzin]

Muitakin esimerkkejä löytyy, mutta tuo nyt tuli yhtenä mieleen.

Ehdottomasti tärkein ja paras esimerkki tuosta kategoriasta on vuoden 1967 levy The Velvet Underground and Nico, joka juuri ja juuri aikanaan kiipesi USA:n myyntilistojen top 200:n puolelle, mutta on kohonnut täysin kiistattomaksi klassikoksi, ja löytyy varmasti miltä tahansa kriitikoiden tekemältä "parhaat levyt ikinä"-listalta top kahdestakympistä.

Olisiko ollut Talking Headsin David Byrne, joka sanoi edellämainitusta levystä, että sitä ei ostanut juuri kukaan, mutta jokainen joka osti sen, perusti bändin. No, tällä ei ole enää juuri mitään tekemistä ketjun aiheen kanssa, joten sanonpa vain että nollakytluku oli musiikillisesti loistava.

 

[Miguel]

Minusta suuri yleisö ei päätä kaikista klassikoista, myyntiluvut vielä vähemmän.

Ei päätä, mutta eivät nämä merkityksettömiäkään ole.

Suurin ongelma tässä määrittelyssä on klassikon käsite ylipäätään. Se kun kärsii aivan kammottavan inflaation, jos yleisiksi klassikoiksi aletaan nimittämään näitä aikansa genre-klassikoita kuten yllä kuvailin. Mulla on levyhyllyssä alle 250 levyä, ja uskallan väittää, että joukossa 2000-luvun puoleltakin kevyesti kaksinumeroinen luku levyjä, joita kohtalaisen laajat musiikinkuuntelijamassat voivat pitää klassikoina. Hyvää musiikkia tehdään niin valtavasti, että Boxer taistelee siellä tasapäisesti hyvä kun pistesijoista kymmenien muiden kanssa kuten Afrikan miehet MM-maratonilla. Ja myöhemmin vain alan harrastajat muistavat niiden nimet.

Sama pätee elokuviin. Viime vuosilta vaikkapa The Departed on mulle aivan klassikkokamaa, mutta sen laittaminen Scorsesen muun tuotannon rinnalle ja kutsuminen "klassikoksi" tuntuu lähinnä antikliimaksilta. Vaikken edes ole Scorsesen vanhemman tuotannon ylimpiä faneja.

 

[Miguel]

Aivan. Minusta klassikkous määrittyy myös paljolti sillä, että mikä sen vaikutus on koko musiikkikenttään. Kuinka paljon se muuttaa käsityksiä, miten tietynlaista musiikkia voi tehdä ja kuinka paljon se inspiroi aikalaisia ja myöhempiä muusikkoja. Klassikkostatus ei ole suinkaan sellainen, joka ruuvataan välittömästi.

Tämä on erittäin hyvin sanottu, ja osaltaan todistaa, miksi klassikoiden kaivaminen 2000-luvulta on niin vaikeaa. On aivan julmetun hienoja ja huolellisesti tuotettuja levyjä, mutta suurimmaksi osaksi perusideat on lainattu aiempien vuosikymmenien pioneereilta ja sitten yhdistelty ja jalostettu omaksi tuotteeksi. Ei siinä mitään väheksyttävää ole, mutta kun seuraava bändi keksii jäljitellä jäljittelijää, kenelle kuuluu suurin ansio? (Ei helvetti, tässähän päästään kohta evoluution alkulähteille jonnekin alkuasukkaiden bongorumpuihin.)

 

[Ted Raikas]

Tämä on erittäin hyvin sanottu, ja osaltaan todistaa, miksi klassikoiden kaivaminen 2000-luvulta on niin vaikeaa. On aivan julmetun hienoja ja huolellisesti tuotettuja levyjä, mutta suurimmaksi osaksi perusideat on lainattu aiempien vuosikymmenien pioneereilta ja sitten yhdistelty ja jalostettu omaksi tuotteeksi.

Kyllä, olen tuosta sinällään ihan samaa mieltä. Ei klassikkoja ole niin helppoa synnyttää tätänykyä, kun rockissa on keksitty ja kierrätetty aika lailla kaikenlaista (tämäkin nyt sanottu tässä ketjussa jo muutamaan otteeseen). Äärimmäisyyksiin meneminen on tietysti ollut yksi tie esim. metallissa, mutta tekeekö se sitten klassikon - sitä en osaa sanoa.

Minulle on sinällään yhdentekevää, onko tai tuleeko yksikään 2000-luvun levy olemaan klassikko. Minulle riittää, että tulee loistavaa musiikkia ja jos se onnistuneesti yhdistelee hienoja puolia aikaisempien vuosikymmenten jutuista, niin hieron käsiäni tyytyväisenä ja nautin täysillä. Se yksistään riittää siihen, että 2000-luku on antanut jotain, kuten tämän ketjun otsikko kysyy. Toisille ehkä ei, mutta se on taas ihan heidän ongelmansa tai puutteensa minun näkökulmastani katsottuna.

Tässä kuunnellessani Steven Wilsonin uusinta soololevyä, voin todeta, että Wilson on tällä vuosituhannella ollut yksi niistä joka on onnistuneesti tuonut erilaisia vaikutteita menneiltä vuosikymmeniltä yhteen ja tuottanut monia todella mieliinpainuvia levyjä. En tiedä siitäkään, tuleeko miehen soolot tai Porcupine Treen levyt olemaan klassikkoja, mutta itselleni niistä osa sellaisiksi varmasti voi muodostua ajan mittaan kun tässä tulee ikää mittarissa lisää.

Edit. Ehkä hiukan "helpompaa" on luoda klassikkoja esim. elektronisessa musiikissa, vaikka täytyy sanoa, että siinäkin ne suurimmat jutut tuntuu jo tehdyn 70-90-luvuilla.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

2000-luvun musiikki on tuonut toki paljon artisteja, musiikin tyylisuuntia, musiikkikilpailuja turhankin paljon ja musiikin määrä on radikaalisti noussut. Nykyään kuulee levytettävän melkoista paskaa oli musan tyylisuunta nyt mikä tahansa eli rima levyttämiselle on selkeästi laskenut.

Pavli kirjoittaa jälleen kerran analyyttisesti ja tietämyksellä.

Sen verran täydentäisin vielä, että musiikin tekemisen ja julkaisemisen kynnys on alentunut aivan viimeisen 10 vuoden aikana järjettömästi, samaan aikaan kun nettijakelu on muuttanut koko touhun ansaintalogiikan. Tulos on, että kaikenlaista sisältöä suoltuu jakeluun aivan valtavasti enemmän kuin edellisinä vuosikymmeninä.

Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Laitetaan hyviä puolia ensin. Suht pienellä rahalla voi kuka tahansa varustaa kotiinsa melkoisen studion, jollaista huomattavasti alkeellisemmilla vehkeillä on toteutettu musiikin mestariteoksia noin yksi sukupolvi aikaisemmin. Samoin omaa musiikkiaan voi julkaista nykyään paljon moninaisemmin tavoin ja alemman kynnyksen kautta kuin joskus silloin, kun vinyylilevy oli hallitseva formaatti. Seuraus onkin, että uutta musiikkia on tarjolla valtavasti, ja lahjakkuudetkin pääsevät ääneen entistä helpommin.

Huonoa on tietysti se, että tarjonnan räjähtäessä inflaatio kasvaa. Määrä ei korvaa laatua. Jos muinoin tehtiin musiikkia x yksikköä per vuosi ja nyt 500x, niin se ei tarkoita että saamme ulottuvillemme 500-kertaisen määrän hyvää musiikkia - vaikka 500-kertainen määrä sisältöä suolletaankin maailmalle. Vaikka lahjakkuuksien tie julkaisemista kohti on lyhentynyt, niin sama helppous avittaa tietysti vähemmän lahjakkaita ja luovia artistinalkuja. Paskaa tehtiin tietysti myös menneinä vuosikymmeninä. Ennen sitä vaan saatiin ämpärikaupalla, nyt laivalasteittain.

Samalla kun musiikin tarjonta on kasvanut, niin jengin arvostus musiikkia ja musiikkiteoksia kohtaan on laskenut. Musiikki tuntuu olevan monille lähinnä kertakulutustuote. Kappaleita ladataan tietokoneelle ja mukana kulkevalle soittimelle, niitä kuunnellaan aikansa ja lopulta ne deletoidaan. Osa porukasta imuroi netistä kovalevyt täyteen musiikkia ja kuuntelee lopulta pienen osan valtavasta kappalemäärästä edes kertaalleen.

Nettijakelun ja netissä käytävän keskustelun ynnä tiedonjaon hyvä puoli on myös se, että ihmiset saavat haltuunsa entistä helpommin sekä musiikkia että tietoa musiikista. Menneiden aikojen klassikot ja myös vähemmän tunnetut teokset voivat tämän ansiosta kokea yllättävänkin renessanssin. Jengi ei ehkä sittenkään ole niin pahasti musiikkijättien markkinointikoneistojen ja niiden valjastamien soittolistaradioiden armoilla. Riittää vain, jos itse kukin jaksaa käyttää tarjolla olevia välineitä lähteäkseen löytöretkelle musiikin rannattomalle valtamerelle.

Itselleni jäin 00-luvusta käteen lähinnä progemetallin genreytyminen. Muutama aiempina vuosikymmeninä aloittanut artisti teki lisäksi omassa lajityypissään hyvää musiikkia myös 2000-luvun puolella. Viime vuosien uusimmissa jutuissa on ollut itselleni aika vähän mitään kiinnostavaa, vaikka joitakin kiinnostavia uusia musiikintekijöitä ilmestyy tietysti aika ajoin. Puolen vuosisadan back-katalogeissa on vielä loppuiäksi tonkimista, ilman että yhtään tämän vuoden jälkeen julkaistavaa tuotosta edes koskaan kuuntelisi.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Ei klassikkoja ole niin helppoa synnyttää tätänykyä, kun rockissa on keksitty ja kierrätetty aika lailla kaikenlaista (tämäkin nyt sanottu tässä ketjussa jo muutamaan otteeseen). Äärimmäisyyksiin meneminen on tietysti ollut yksi tie esim. metallissa, mutta tekeekö se sitten klassikon - sitä en osaa sanoa.

Pyörää on kovin vaikeaa keksiä enää uudestaan, mutta hyviä variaatioita sopii aina toivoa. Ihan täysin uudenlaisia lajityyppejä on yhä hankalampaa luoda, mutta vanhan genren sisälle ilmestyy uusia tekijöitä tuomaan jotakin uutta näkökulmaa.

Kun nyt mainitsit metallin, niin lajityyppi elää nyt jo lähemmäs puolen vuosisadan mittaisen jatkumon yhtä sirpaloitunutta kehitysvaihetta, jossa ei varsinaisesti luoda "heavya", "metallia" tai mitään uutta genreä enää lähtöpisteestä käsin. Tällä ei sinänsä ole mielestäni väliä, minkään muunkaan musiikkilajin kohdalla. Uusia klassikoita syntyy takuuvarmasti jatkossakin, ei ehkä rockin synty -tyyppisestä alkuräjähdyksestä käsin, mutta persoonallisuuksien ja lahjakkuuksien voimalla.

In The Court of the Crimson King on kyllä vertaansa vailla oleva klassikko. Jos populaarimusiikin pakolliseen perusoppimäärään pitäisi nimetä yhteen muovikassiin mahtuva määrä vinyylilevyjä, niin tätä teosta ei olisi mahdollista sivuuttaa.

 

[Ted Raikas]

Uusia klassikoita syntyy takuuvarmasti jatkossakin, ei ehkä rockin synty -tyyppisestä alkuräjähdyksestä käsin, mutta persoonallisuuksien ja lahjakkuuksien voimalla.

Kyllä, parina nimenä sanoisin ainakin Devin Townsend ja Sólstafir.

 

[vilpertti]

Ting Tingsistä en ole koskaan kuullutkaan, pitää varmaan tsekata.

=O

Miten voi missata Katie Whiten...

Hands: http://www.youtube.com/watch?v=RZoPtlQMUYc

 

[Vanhapuuma]

Jos listalle mahtuu Green Day, niin herää väistämättä kysymys, että mihin ovat listalta unohtuneet Justinit Bieber ja Timberlake, Linkin Park, Britney ja Lady Gaga? Eiköhän ne ole myyneet vähintään yhtä paljon levyjä kuin Green Day, ja ovat vähintään yhtä rock.

Tästä olen kyllä hyvin eri mieltä. Itsellä oli suuret ennakkoluulot bändistä jo valmiiksi, mutta kun kuuntelin tuota levyä, niin voi jumalauta. Paskimmat biisit olivat Boulevard of Broken Dreams ja se joku September plaa plaa. Siinähän kaverit ovat tehneet kieli poskessa minioopperoita á la the Who, ja etenkin Homecoming-biisissä kuulee täysin selvästi vaikutteet Townsendiltä ja voi hyvin kuvitella bändin kitaristin veivaavan tuulimyllyä. Myös Jesus of Suburbia on huikea biisi, täyttä munaa alusta loppuun.

Suosittelen kuuntelemaan levyä, tai kuuntelemaan sen vielä toisen kerran. Kyllä se on täyttä rockia. Ja punkkia. Ja punk-rockia. Ja rock-punkkia.

Varmuuden vuoksi: en diggaile Green Daytä noin muuten, mutta kyllähän tuo levy oli täydellinen yllätys myös itselleni. Jopa ostin sen.

 

[Kirjoittelija]

Aivan. Minusta klassikkous määrittyy myös paljolti sillä, että mikä sen vaikutus on koko musiikkikenttään. Kuinka paljon se muuttaa käsityksiä, miten tietynlaista musiikkia voi tehdä ja kuinka paljon se inspiroi aikalaisia ja myöhempiä muusikkoja.

Captain Beefheartilta on mahdoton nimetä yksittäistä levyä, mutta hänenkin kohdallaan lista mieheltä vaikutteita ottaneista on aika komea ottaen huomioon, että mies ei itse juurikaan levyjä myynyt. Beefheartin musiikki on innoittanut mm. seuraavia artisteja: John Frusciante, Pixies, Nirvana, PJ Harvey, The White Stripes (joka teki miehen biiseistä cover-EP:nkin), Beck, Franz Ferdinand, Kate Bush, Placebo, The Clash, Sex Pistols, The Fall, Blondie, Talking Heads, Sonic Youth ja Tom Waits.

Jos tosiaan fanien saavutuksia musiikin saralla pidetään muusikon uralla tärkeänä tekijänä, niin on siinä Don van Vlietillä melkoisen komea CV. Englannin legendaarisin radio-DJ John Peel kommentoi miehen uraa näin: "If there has ever been such a thing as a genius in the history of popular music, it's Beefheart... I heard echoes of his music in some of the records I listened to last week and I'll hear more echoes in records that I listen to this week."

Kuitenkin kyseessä on niin tuntematon artisti, että itsekin tutustuin miehen tuotantoon vasta 28-vuotiaana. Silloin loksahtivatkin leuat välittömästi auki ja se oli menoa.

Suosittelen kuuntelemaan levyä, tai kuuntelemaan sen vielä toisen kerran. Kyllä se on täyttä rockia. Ja punkkia. Ja punk-rockia. Ja rock-punkkia.

Kiitos ei. Tuo Jesus of Suburbia riitti vallan mainiosti. Samaa mukarankkaa teiniuhoa se kuulosti olevan kuin 1990-luvullakin. Tosin nyt oli biisiin lyöty vähän lisää mittaa ja yritetty ilmeisesti olla vähän progeja. Tämä herätti lähinnä myötähäpeää, sillä esim. tuota rumpalin "taitojen" esittelyä puolentoista minuutin kohdalla ei voinut olla vertaamatta Danny Careyyn, jolla on oikeasti käsiä, jalkoja ja päätä pitää kymmenminuuttisen biisin rytmiraita kiinnostavana.

Kannattaisi poikien pitäytyä ihan niissä kolmen minuutin renkutuksissa ja jättää eeppisten kymmenminuuttisten väsääminen lahjakkaampien huoleksi.

 

[Evil]

Beefheartin musiikki on innoittanut mm. seuraavia artisteja: John Frusciante...

Lisätään listaan Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio.

 

[Vanhapuuma]

Kiitos ei. Tuo Jesus of Suburbia riitti vallan mainiosti. Samaa mukarankkaa teiniuhoa se kuulosti olevan kuin 1990-luvullakin. Tosin nyt oli biisiin lyöty vähän lisää mittaa ja yritetty ilmeisesti olla vähän progeja. Tämä herätti lähinnä myötähäpeää, sillä esim. tuota rumpalin "taitojen" esittelyä puolentoista minuutin kohdalla ei voinut olla vertaamatta Danny Careyyn, jolla on oikeasti käsiä, jalkoja ja päätä pitää kymmenminuuttisen biisin rytmiraita kiinnostavana.

Kannattaisi poikien pitäytyä ihan niissä kolmen minuutin renkutuksissa ja jättää eeppisten kymmenminuuttisten väsääminen lahjakkaampien huoleksi.

No, toki artistisesta innovatiivisuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta tuossahan oli selvästikin haettu "A Quick One While He's Away"-tyyppistä mini-rock-ooppera-ratkaisua, eli yhdistetty parin minuutin tsipaleita yhdeksi biisiksi - innoituksena ei selvästikään siis ollut progee. Miksi olisikaan? Minusta se on hauska "homage" tälle aiemmalle modeista-punkiin -skenelle. Bändihän on selvästikin punkiin kallellaan kaikesta huolimatta, ja siellä ei taidonnäytteitä edes pyritäkään tekemään. Tämän verran sentään punkista tiedän, vaikka sydämeni sykkii 70-luvun - sille ainoalle oikealle - Progeelle ja - sille ainoalle oikealle - Rockille.

Ja tuossa Homecoming-biisissä 40 sekunnin kohdalla alkava riffirenkutus ja rumpalin mukaantulo ei tuo mieleen mitään muuta kuin the Whon. Mutta joo, ei ole Townsend eikä Moonie, eikä pidäkään olla.

Mutta toki, musiikista kyse. Tarkistelin vain, että oliko kyseessä pelkät antipatiat kyseistä poppoota kohtaan - minulla ainakin oli ja on ne vieläkin, mutta annettakoon silti mahdollisuus ja mielestäni tuo oli mielekäs poikkeus bändin hyvinkin masentavaan teinipunkrock-linjaan (se oli muuttunut punkrockiksi).

Np: The Who: Live at Leeds - kaikkien aikojen livelevy, ikinä

 

[thego]

Jos Kings of Leon ei olisi sortunut huttuun parilla viimeisellä levyllään, lisäisin poppoon listaan. Nyt se taitaa jäädä hyväksi yritykseksi.

Ai siksi koska kaksi viimeistä levyä myivät niin hyvin? Mun kohdalla Kings Of Leon on todennäköisesti se kovin bändi 00- luvulla ja tullee pysymään soittolistoilla vielä pitkään.

James Bluntin olisin tänne heittänyt, mutta kaksi kovaa levyä tuskin vielä riittävät? Kolmas levy (ilmesty 2010) oli jotain ihme poppi- paskaa jolla ilmeisesti haettiin massia eläkepäiville. En tiedä mitä tolla jätkällä tapahtui kun kaksi ensimmäistä albumia olivat täyttä kultaa. Rahanhimo?

 

[Rod Weary]

Ai siksi koska kaksi viimeistä levyä myivät niin hyvin? Mun kohdalla Kings Of Leon on todennäköisesti se kovin bändi 00- luvulla ja tullee pysymään soittolistoilla vielä pitkään.

Ei, vaan siksi, että varsinkin viimeisin levy on ihan kammottavaa kuraa. Eikä ollut siinä edellisessäkään enää hurraamista. Paskan väliä, paljon ne myivät. Kuvio muistuttaa tietyllä tavalla U2:sta tai Red Hot Chili Peppersiä. Kun suosio kasvoi, musiikki muuttui suuntaan, jota ei pysty enää kuuntelemaan. Ja puhun nyt pelkästään musiikillisista ansioista, en mistään Bonon jeesus-syndroomasta, joka joillakin vaikuttaa mielipiteeseen. Ja minulle sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka vastenmielinen tuotos Come Around Sundown on, edelleen Aha Shake Heartbreak on yksi kovimmista levyistä ikinä.

Bändi on yhtä kova, kuin viimeinen vaihtonsa. Vanhoilla meriiteillä ei voi ratsastaa. Jos Kings of Leon tekee jatkossa jälleen mielenkiintoista musiikkia, se on positiivinen juttu. Mutta näyttää siltä, että bändin luovuus on jo nähty. Nyt mennään sieltä, missä rima on matalin. Nyt ne ovat musiikin Ilves. Paskalampi on jätetty taakse ja katossa on pari viiriä muistuttamassa hyvistä ajoista.

En nyt yritä toitottaa sitä, että kaupallisuus tai sen tavoittelu on mitenkään tuomittavaa. Sillä vaan ei ole kovin usein mitään korrelaatiota musiikillisten ansioiden kanssa, mitä ne ikinä ovatkaan. Hyvin tai jopa valtavasti myynyt levy voi olla subjektiivisesti ajateltuna ihan yhtä hyvä kuin se eka demo. Minähän en ole musiikin ammattilainen. Olen vain suurkuluttaja, jolle on kahta musiikkilajia: hyvä ja huono. Kings of Leonin alkupään tuotanto kuuluu ensimmäiseen kategoriaan. Loppu on californicationia. Siis sitä samaa, mitä on Rönnin housuissa.

 

[thego]

En nyt yritä toitottaa sitä, että kaupallisuus tai sen tavoittelu on mitenkään tuomittavaa. Sillä vaan ei ole kovin usein mitään korrelaatiota musiikillisten ansioiden kanssa, mitä ne ikinä ovatkaan.

Ok. Aika paljon vaan tuntuu olevan näitä tyyppejä jotka fanittavat bändejä siihen asti kunnes tulevat valtavirran suosioon. Mainitsemani James Bluntin kolmas levy kyllä hyvin menee tohon sun kuvailuus. Tosin vois jotenki kuvitella, et yks äijä saa kaiken paskan olon purettua kahteen kokonaiseen albumiin jolloin seuraavaan ei jää enää mitään tärkeää sanottavaa. Sinänsä sääli, mutta näin se vaan monesti menee.

 

[Rod Weary]

Ok. Aika paljon vaan tuntuu olevan näitä tyyppejä jotka fanittavat bändejä siihen asti kunnes tulevat valtavirran suosioon. Mainitsemani James Bluntin kolmas levy kyllä hyvin menee tohon sun kuvailuus. Tosin vois jotenki kuvitella, et yks äijä saa kaiken paskan olon purettua kahteen kokonaiseen albumiin jolloin seuraavaan ei jää enää mitään tärkeää sanottavaa. Sinänsä sääli, mutta näin se vaan monesti menee.

Asia vilpitön. Mulla ei ole koskaan vaikuttanut tykkäämiseen nuo myyntiluvut. Vain musiikki ratkaisee. En ole koskaan Bluntia kuunnellut, koska se on niin vitun ärsyttävä, mutta tuli mieleen sellainen loistobändi kuin The Blue Nile. Kaverit tekevät/tekivät levyjä aika säästeliäästi. En tarkemmin tiedä, miksi julkaisutahti on niin harva. Eniwei, järjestyksessä kolmas Peace at Last (1996) on selkeästi poppoon heikoin tekele. On arveltu, että bändin primus motorin, Paul Buchananin, seesteinen perhe-elämä vei terän musiikista. Kun asiat menivät sen jälkeen jälleen normaaliin suuntaan, viimeisin High (2004) onkin taas ihan timanttia. Puhumattakaan Peace at Lastia edeltäneestä Hats'ista (1989), joka on koko 80-luvun parhaita levyjä. Pitää olla siis hiukan paha olo ja huono olla, että pystyy tekemään hyvää musiikkia tuossa genressä.