Nostetaanpa tätä ketjua vähän esille, vaikka toki ikivanha ketju onkin. Tuolla toisaalla linkattiin artikkeli jääkiekkoilijasta ja lahjakkuudesta:
Menetettyjä lahjakkuuksia - linkki itse artikkeliin:
Muistatko Petri Aaltosen? Oli Teemu Selännettä suurempi lapsitähti – mutta paineet mursivat hänet ensin pelaajana ja sitten ihmisenä
Jonkinlaisena referaattina artikkelista voidaan sanoa se, että vaikka perimän merkitystä (tässä tapauksessa urheilullisessa) lahjakkuudessa ei kokonaan voi ohittaa, niin monet muut tekijät vaikuttavat ennustavan urheilu-uran menestyksellisyyttä paremmin. Harjoittelun merkitystä ei kukaan enää kiellä. Artikkelissa mainitaan myös sisäinen motivaatio, jota olen itse pitänyt jo kauan tärkeimpänä tekijänä halusi sitten osata mitä tahansa. Sisäinen "palo" laittaa ihmisen paitsi harjoittelemaan, myös tekemään sitä laadukkaasti uusia asioita opetellen ja valitsemaansa alaa tutkien.
En pahastuisi, vaikka ketjussa käsiteltäisiin lahjakkuutta yleisemminkin, mutta palataan nyt kuitenkin älykkyyteen.
Miten älykkyys määritellään?
Minusta älykkyyden määritelmällä ei ole vielä kauheasti virkaa. Älykkyys on terminä suunnilleen samanlainen kuin urheilullisuus, hyvin epämääräinen kattokategoria monenlaiselle aktiviteetille. Älykkyyden jakaminen osa-alueisiin (kielellinen, matemaattinen, sosiaalinen jne älykkyys) on sekin aika epämääräistä. Tämä ei sinällään haittaa, kunhan se vain osataan suhteuttaa omaan lokeroonsa. Suhtaudun keskusteluun älykkyydestä, sen mittaamisesta ja sen merkityksestä pitkälti samoin kuin suhtautuisin keskusteluun urheilullisuudesta, sen mittaamisesta ja sen merkityksestä. Jos puhutaan yksittäisistä älykkyystesteistä, niin voitaisiin kysyä vaikkapa sitä, että mittaako vaikkapa 8-vuotiaana tehty Cooper-testi urheilullisuutta ja mitä se ennustaa urheilu-uran suhteen. Molemmat toki mittaavat jotain, ja ne toki korreloivat tiettyjen asioiden kanssa, mutta mittaako Cooper-testi urheilullisuutta?
Kognitiivisen psykologian puolelta löytyy monia aika kiinnostavia hankkeita ja niiden tuloksia. Muistinvaraisesti esimerkiksi ihmisen on suhteellisen lyhyellä (n. vuosi) harjoittelulla mahdollista kasvattaa lähimuistin määrää seitsemästä viiteenkymmeneen, ja tällä puolestaan on merkittävä vaikutus oppimiskykyyn.
Älykkyydelle voi olla myös muita määritteitä; usein (ehkä jopa harhaanjohtavasti) ajatellaan, että älykkyys on sama asia kuin hahmotuskyky. Että mitä nopeammin pystyy kokoamaan erilaisia palapelejä ja mitä paremmin pystyy hahmottamaan muotoja, sitä älykkäämpi on. Onko näin? Voidaanko älykkyys muka määrittää palikkatesteillä ja mensa-kokeilla?
Älykkyyden määritelmillä haetaan aika usein sitä, että sitä voitaisiin mitata. Nyt yksi asia jota tahtoisin korostaa, on se, että älykkyys ei ole samalla tavalla passiivinen ominaisuus kuten vaikkapa pituus tai paino. Mutta kun me ihmiset annetaan jollekin abstraktille asialle nimi, me helposti alamme mieltää sen konkreettisena entiteettinä: siis, että on olemassa jonkinlaista puhdasta älykkyyttä, jota voisi vaikkapa uuttaa irti kivistä ja siten mitata kiven älykkyysosamäärä. Näinhän asia ei ole. Iso osa älykkyyden näkyvistä, mitattavista puolista on itse asiassa lähtöisin motivaatiosta.
Uskon ja olen pitkään uskonut, että tekoälyjen kehittyminen tulee antamaan meille paljon paremman käsityksen siitä, millaisista osasista älykkyys koostuu, joten itselläni ei ole kovin kauhea kiire alkaa etsimään parempia määritelmiä.
Älykkyys on yhteiskunnassamme niin iso tabu että jotta kylmän totuuden (ts. riittämättömän henkilökohtaisen älykkyyden) kohtaaminen olisi helpompaa, asian käsittelyä vältellään, keksitään juuri tuollaisia säälilajeja ja vältetään kaikin keinoin huomioimasta sitä että vaikka kaikkien säälilajien "pisteet" laskee yhteen, se epäsosiaalinen hikipinko saa silti korkeammat pisteet kuin sinä vaikka kuinka omaat musikaalista älykkyyttä (pidät laulamisesta), sosiaalista älykkyyttä (sinulla on oikeita kavereita, ei vain nettituttuja) ja kielellistä älykkyyttä (pystyt tilaamaan BigMacin ruotsiksi Slussenilla, tärkeää on huomioida ettei esim. ohjelmointikielien osaaminen ole kielellistä älykkyyttä koska itseään niin kategorisoivat eivät yleensä osaa ohjelmoida).
Niin... Minusta on itsestäni ristiriitaista, että esimerkiksi Mensa toisella kädellä sanoo haluavansa tukea älykkyyteen liittyvää tutkimusta, toimintaa ja keskustelua, mutta toisella kädellä haluaa pitää kiinni sen mystifioinnista. Nyky-yhteiskunnassa älykkyys on tabu oikeastaan kahdesta syystä: (1) sen merkitys on kasvanut sitä mukaa kun fyysisen suorituskyvyn merkitys on vähentynyt, ja (2) ihmiset ajattelevat, että se on jotain synnynnäisesti saatua, jota ei voi kehittää. Ajatellaan, että älykkyys jakaa ihmiset pysyvästi kahden kerroksen väeksi. Itse ajattelen toisin.
Minusta älykkyys on suunnilleen samanlaista kuin urheilullisuus. Joillain on varmasti synnynnäisesti paremmat edellytykset tiettyihin lajeihin, ja toki toisilla on synnynnäisiä esteitä jotka estävät joidenkin tai jopa useimpien urheilulajien harrastamisen, mutta kokonaisuudessaan kyse on pitkälti harjoittelusta ja omasta innosta. Urheilun puolella voidaan kyllä keskustella siitä, mikä on "minimiperimä" jolla voi tavoitella jonkin lajin huippua, koska kuten artikkelissa todetaan, ihmisestä ei tule huippumaratoonaria ilman perimän mukana tulevaa hapenottokykyä.
Toki täytyy tehdä töitä, mutta äärimmäiselle huipputasolle ei pääse, jos ei ole työnteon tueksi huippulahjakkuutta. Rajusti töitä tekemällä ja ns. vahvoilla peruslahjoilla pääsee vaikkapa jääkiekossa esimerkiksi Ville Niemiseksi: Stanley Cup -voittajaksi ja pelaajaksi, joka vielä 35-vuotiaanakin kehittyy tekemällä erittäin rajusti töitä ja opettelemalla uusia juttuja. Pelaajaksi, joka on ollut arvokisojen maajoukkuetasoa ja on mielestäni sitä yhä edelleen, ainakin MM-tasolla. Mutta Gretzky/Lemiux-tasolle Ville Nieminenkään ei olisi ikinä päässyt, vaikka olisi tuplannut treenimääränsä ja opiskellut tiibetiläisen gurun avulla levitaatiota, jolla kiitää jäällä.
Älykkyyden suhteen tilanne on siinä mielessä erilainen, että sellaista huippu-urheilun kaltaista äärimmäisyyksiin harjoitettua yhden osa-alueen huippuälykkyyttä ei tavallisesti tarvita oikeastaan missään, tai ainakaan se ei ole millään muotoa menestymisen edellytys. Puhutaan mistä tahansa kognitiivisia taitoja vaativista huippuhankkeista (tutkimushankkeet, vaativat projektit yms), niin keskeisessä asemassa ovat alan hallinnan lisäksi mm. ryhmätyötaidot (kyky oppia muilta ihmisiltä), luetun ymmärtäminen, kyky kirjoittaa asioista ymmärrettävästi, tiedot ja taidot muilta aloilta ratkaisujen löytämiseksi yms yms.
Se on makuasia, kutsutaanko jotain erityislahjakkuutta jossain älykkyydeksi vai lahjakkuudeksi, samasta asiastahan on kyse. Älykäs ihminen (saman yleisessä merkityksessä) on vain muita nopeampi hoksaamaan syy-yhteyksiä ja logiikkaa sekä yleensä muistamaan asioita paremmin.
Minä väittäisin, että yleisesti kuitenkin puhutaan enemmän siitä, että toinen ihminen on jo lapsesta asti tottunut käyttämään päätään, on harjoittanut sitä läpi elämänsä ja on asiasta innostunut. Toinen puolestaan ei ole oikein koskaan jaksanut innostua moisista asioista. Kuten tuossa yllä linkkaamassani lahjakkuusartikkelissa todetaan, niin urheilun saralla tällainen aikaisessa vaiheessa aloittaminen ja harjoittelun jatkuminen repii sitten eroa pitkän aikaa.
Viime kädessä se, mikä monesti ratkaisee ns. menestyksen ja saavutukset ei suinkaan ole älykkyys vaan tahdonvoima. Sitäkin voi tiettyyn pisteeseen asti treenata ja vahvistaa, mutta lopulta sitä joko on tai sitä ei ole. Suurin osa tyytyy vähän vähäisempiin saavutuksiin, osa luovuttaa saman tien ja pieni osa on valmis uhraamaan kaiken aikansa, perhesuhteensa, ystävyyssuhteensa ja jopa oman hyvinvointinsa päästäkseen tavoitteeseensa, oli se mikä hyvänsä.
Ehdottomasti näin, mutta korvaisin tahdonvoiman tuolla sisäisellä motivaatiolla. Ilman sisäistä motivaatiota ei ole myöskään tahtoa. Esimerkiksi, se mitä olen elämäni aikana tuntenut kilpaurheilijoita, niin monella heistä on sellainen yhteinen piirre, että he rakastavat voittamista ja vihaavat häviämistä yli kaiken. Se antaa sen tarvittavan tahdonvoiman. Lajivalintakin vaikuttaa usein olleen satunnaisista tekijöistä kiinni (asuinalueesta ja sen lähialueen tarjonnasta, kaverin lajivalinnasta, vanhempien harrastamista lajeista, yms).
Yleensä keskivertoa kovemmalla tahdonvoimalla varustetut ihmiset tuntuvat ainakin minun havaintojeni perusteella kärsivän jonkinlaisesta empatian puutteesta, koska nämä ihmiset harvoin ymmärtävät tavallisen kansalaisen puutteellisempia ominaisuuksia ja halua olla ennemmin onnellinen kuin äärimmäinen voittajatyyppi. Näiden tapausten suusta tulee monesti paskapuhetta siitä, kuinka jokainen on oman onnensa seppä, ja kuinka "jokainen" voi nousta mihin asemaan tahansa jos vain oikein yrittää (ja kuinka ihmiset pitää jättää oman onnensa nojaan jos nämä eivät olekaan sisäisiä sankareita).
Ehkä näin, mutta minusta siinä on paljon totuutta. Kaikilla ei vain ole sisäistä paloa esimerkiksi nousta johonkin tiettyyn asemaan. Esimerkiksi itse tiedän, mitä minun pitäisi tehdä, jos haluaisin isommille palkoille johtohommiin, mutta intoa ei ole pisaran vertaa. Olen elämäni aikana kokenut paitsi sisäisen palon syttymisiä erilaisia asioita kohtaan, myös niiden hiipumisen, ja omalta kohdalta voin sanoa, että se on vaikuttanut todella ratkaisevasti siihen, mitä milläkin aihealueella on saanut aikaiseksi.
Minä toivoisin, että kun tulevaisuudessa älykkyydestä tiedetään enemmän, niin se muuttuisi tästä nykypäivän mystifioidusta "aine-äksästä" tai "midi-chlorianista" - jota jollain joko on tai ei ole ja tila on pysyvä - urheilullisuuden kaltaiseksi termiksi. Uskon vakaasti, että aivojen suorituskykyä voi harjoittelemalla lisätä aivan samaan tapaan kuin lihasten suorituskykyä. Uskon vakaasti, että tulevaisuudessa nimenomaan laaja-alaisella, mutta ei suoranaisesti ylivertaisella aivojen harjoittamisella on suurempi rooli kuin sillä, että ihminen koettaisi treenata ne jotain yhtä "lajia" varten huippukuntoon - ehkä sellaisillakin on oma paikkansa viihteen puolella, huippu-urheilun tavoin.