Osmo Rapeli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kuusijuhla - Sex Festival
Mistä näitä sikiää? Kenen syy on?
Käppäilin äsken tuossa bussista Postiin jossa meni jonottamiseksi. Meinasin että jaksaako näitä tänään, vai odottaako huomiseen, kantaa tarjouskyselyt vasta huomenna laatikkoon, miljoona kopiota, sadassa kuoressa, tuhat merkkiä kyljessään, mies makea kuin rotanmyrkky ja edessäni neljä kimalaista joista ainakin kolme puhui saksaa. Meinasin että isken heidät sujuvalla saksalla mutta hokasin sitten etten puhu muutamaa sotaelokuvaa enempää, "Billie Jean is not my lover" ei ole saksaa eikä riitä iskemiseen, vaikka kuinka itseluottamus olisi "Baby be mine", naureskellen myhäilin itsekseni kuin letkajenkan viimeinen, edessäni kloonihynynen ja takanani joku musta mies, mutta se musta mies ei koskettanut minua henkisesti eikä fyysisesti, joten olen käytännössä vielä neitsyt. Teknisesti en, mutta kukas noita leivänpaahtimia tarvitsee tähän aikaan vuodesta kun on aurinkoa ja puistoja missä lipitellä olutta ja lentopalloplimpsaa.
Kuka minä olen? No olen jonkun turhana ja jonkun mielenkiintoisena pitämä sekalaisen tasaisen kirjoitustyylin omaava Pepsi Max ilman sokeria, kaveri jolle lokitkin kiekuu ja koittaa paskantaa päähän, löisin jos tulisivat liian lähelle, en tykkää niiden kirjoitustyylistä enkä varsinkaan niistä koukeromerkeistä, menetän otteeni elämään joka kerta kun astun sellaisen päälle, joskus suoraan ovesta kompastuen. Älä yritäkään ymmärtää kuinka tunne leimahtaa koska mitään ajattelua siinä ei ole mukana, eikä pelleilyä, eikä huumoria, sillä se Pelle Hermannin liikaa meikkaava äiti kulkee samassa paikallisbussissa eikä ole omani, ja huumorin suhteen olen enemmän Elton John kuin Ben Elton, vaikka seksuaalisuuden suhteen olemme samanlaisia kaikki kolme, return of the three poofs! Rabbit.
Olisi hieno puhua Blackpoolin murteella paremmin, tiedättehän, niinkuin Derek ja Clive, tai murteella Dorik und Cloiv, tai jotain, parhaan imitaationi mukaan, silloin pillujutuissakin olisi enemmän potkua ja ne naurattaisivat joka kerta. Sen sijaan joskus käy niin, että nimimerkkiini viitaten, ta-da-daa, mikä mysteeri, olen kuin Kuningas Midas siinä Juicen laulussa, mihin ikinä koskenkaan, aina pistän käteni paskaan, ja ~oh, oi luoja, olenko kosketellut itseäni monta kertaa! Se on liian helppoa, varsinkin kun on yksin kotona kaksin, minä ja mielivaltakuvitus, se jonka kanssa on helppoa rellestää, kunhan muistaa ottaa löysin rantein kuin goottiteini sunnuntaina, enkä nyt puhu tenniksenpeluusta. "Itsetuhoinen vietti" sanoi kärpänen kun öh, lensi, öh, ohi?
Kuka ajaa rosvosektorille, kuka ajaa ohi, kuka paukuttaa henkseleitään matkalla, siinä ohittaessaan, kuka nostaa nokkansa pystyyn, kuka pitää nenäänsä, kuka nuuskii uteliaana haiseeko Midakselle vai ruoholle, oletteko te pojat poltelleet hassuheinää? No nyt ne luulevat minua savustuspöntöksi ja kohta joku työntää perseeseeni siikaa. Onneksi olen syntynyt rautaiset kalsarit jalassa, kestän onnenpotkujen aiheuttaman pakarankolotuksen ja perseelleen tössähtämisen vaikka korkeammalta, voi kun olisi mukava joskus kun kolahtaisi oikein kunnolla, enkä nyt puhu tiilenmurikoista vaan kun Gerberos ampuu lemmennuolen sydämeen eikä kolmetoista senttiä yläviistoon, menee kurkku kuin siinä Van Halenin biisissä joka on minulle erityisen rakas. No lahnapa lahna.
Siitä on pienet goldenawet tehty.
Käppäilin äsken tuossa bussista Postiin jossa meni jonottamiseksi. Meinasin että jaksaako näitä tänään, vai odottaako huomiseen, kantaa tarjouskyselyt vasta huomenna laatikkoon, miljoona kopiota, sadassa kuoressa, tuhat merkkiä kyljessään, mies makea kuin rotanmyrkky ja edessäni neljä kimalaista joista ainakin kolme puhui saksaa. Meinasin että isken heidät sujuvalla saksalla mutta hokasin sitten etten puhu muutamaa sotaelokuvaa enempää, "Billie Jean is not my lover" ei ole saksaa eikä riitä iskemiseen, vaikka kuinka itseluottamus olisi "Baby be mine", naureskellen myhäilin itsekseni kuin letkajenkan viimeinen, edessäni kloonihynynen ja takanani joku musta mies, mutta se musta mies ei koskettanut minua henkisesti eikä fyysisesti, joten olen käytännössä vielä neitsyt. Teknisesti en, mutta kukas noita leivänpaahtimia tarvitsee tähän aikaan vuodesta kun on aurinkoa ja puistoja missä lipitellä olutta ja lentopalloplimpsaa.
Kuka minä olen? No olen jonkun turhana ja jonkun mielenkiintoisena pitämä sekalaisen tasaisen kirjoitustyylin omaava Pepsi Max ilman sokeria, kaveri jolle lokitkin kiekuu ja koittaa paskantaa päähän, löisin jos tulisivat liian lähelle, en tykkää niiden kirjoitustyylistä enkä varsinkaan niistä koukeromerkeistä, menetän otteeni elämään joka kerta kun astun sellaisen päälle, joskus suoraan ovesta kompastuen. Älä yritäkään ymmärtää kuinka tunne leimahtaa koska mitään ajattelua siinä ei ole mukana, eikä pelleilyä, eikä huumoria, sillä se Pelle Hermannin liikaa meikkaava äiti kulkee samassa paikallisbussissa eikä ole omani, ja huumorin suhteen olen enemmän Elton John kuin Ben Elton, vaikka seksuaalisuuden suhteen olemme samanlaisia kaikki kolme, return of the three poofs! Rabbit.
Olisi hieno puhua Blackpoolin murteella paremmin, tiedättehän, niinkuin Derek ja Clive, tai murteella Dorik und Cloiv, tai jotain, parhaan imitaationi mukaan, silloin pillujutuissakin olisi enemmän potkua ja ne naurattaisivat joka kerta. Sen sijaan joskus käy niin, että nimimerkkiini viitaten, ta-da-daa, mikä mysteeri, olen kuin Kuningas Midas siinä Juicen laulussa, mihin ikinä koskenkaan, aina pistän käteni paskaan, ja ~oh, oi luoja, olenko kosketellut itseäni monta kertaa! Se on liian helppoa, varsinkin kun on yksin kotona kaksin, minä ja mielivaltakuvitus, se jonka kanssa on helppoa rellestää, kunhan muistaa ottaa löysin rantein kuin goottiteini sunnuntaina, enkä nyt puhu tenniksenpeluusta. "Itsetuhoinen vietti" sanoi kärpänen kun öh, lensi, öh, ohi?
Kuka ajaa rosvosektorille, kuka ajaa ohi, kuka paukuttaa henkseleitään matkalla, siinä ohittaessaan, kuka nostaa nokkansa pystyyn, kuka pitää nenäänsä, kuka nuuskii uteliaana haiseeko Midakselle vai ruoholle, oletteko te pojat poltelleet hassuheinää? No nyt ne luulevat minua savustuspöntöksi ja kohta joku työntää perseeseeni siikaa. Onneksi olen syntynyt rautaiset kalsarit jalassa, kestän onnenpotkujen aiheuttaman pakarankolotuksen ja perseelleen tössähtämisen vaikka korkeammalta, voi kun olisi mukava joskus kun kolahtaisi oikein kunnolla, enkä nyt puhu tiilenmurikoista vaan kun Gerberos ampuu lemmennuolen sydämeen eikä kolmetoista senttiä yläviistoon, menee kurkku kuin siinä Van Halenin biisissä joka on minulle erityisen rakas. No lahnapa lahna.
Siitä on pienet goldenawet tehty.