Mulla on ollut kolme toisistaan aikalailla poikkeavaa kuplaa tähänastisen elämäni aikana. Eka kuplani rakentui aluksi melko tavallisen duunariperheen ja -suvun varaan. 80-luvun nousukaudella rahaa riitti, mutta samaa rataa isukki sitä kurkustaan alas kaatoi. Tuo lapsuusajan kupla on mulle kuitenkin mieluisa, koska siihen liittyy paljon hyviä muistoja ja mielikuvia lapsuudesta, varsinkin kun isä kuitenkin kykeni hillitsemään juomistaan mm. siten, ettei jouluisin koskaan tintannut. Serkkujen kanssa eleltiin aika lähekkäin ja leikkikavereita oli aina niin heistä kuin naapureiden lapsistakin. Myöhemmin muutimme järven rannelle, mikä vain paransi olosuhteita - uimaranta, kalastusmahdollisuudet, oma koira, mopo jne. Loppujen lopuksi ihan ok kupla, mihin ei juuri murheita mahtunut paitsi nuo isukin juomiset.
Porukkani tulivat uskoon 90-luvun alkuvuosina ja siitä rakentui sitten myöhäislapsuuteni sekä nuoruuteni kupla. Alku oli vaikuttava, koska isän juominen loppui kuin seinään. Olihan siinä siis oltava jotain ihan pikkupojan silminkin, vaikka aiemmin olin miettinyt ihan itsekseni, että miksi kukaan koskaan uskoon jonkin jumaluuden olemassaoloon. No, äärilaidasta toiseen, eli koska vanhempieni uskoontulokokemus oli hyvin vahva, tuli meistäkin sitten viimeisen päälle uskovainen porukka. Näin jälkikäteen ajateltuna aikamoisen aivopesun otin vastaan (varhais)nuorena, ja se leimasi myöhempääkin älyllistä kypsymistäni. Nimittäin kuplaani mahtui ainoastaan seurakunta, päivittäinen Raamatun lukeminen ja kouluarki, kritiikille ja itsenäiselle ajattelulle ei juuri sijaa löytynyt. Lätkä oli kuitenkin pienoinen kosketuspinta normaaliin elämään, vaikka piti sitäkin varoa, ettei se saa ykkössijaa elämässä Jeesuksen sijaan. Tulevaisuudenkuva oli aika yksioikoinen, nimittäin Jesse oli tuloillaan milloin tahansa, eli kannatti lähinnä olla kuuliainen uskovainen - kuuliaisuuden määritteli toki riittävän auktoriteetin omaavat saarnaajat, ei edes Raamattu itsenäisesti pohdiskellen - ja tältä pohjalta esimerkiksi työuralle antautuminen tai kunnianhimoinen opiskelu olivat hiukan kyseenalaisia vaihtoehtoja. Kuplaani ei mahtunut koulupäivien ulkopuolella ei-uskovaisia kavereita, tiukimmillaan ei edes muiden seurakuntien tyyppejä, koska olivat turhan maallisia. Näin jälkeenpäin tuo touhu oli ihan vitun sairasta. Onneksi vanhempanikin sen nykyään ovat tajunneet ja pahoitelleet asiaa, mutta eihän se tietysti mitään enää muuta. No, tulipahan sekin kupla koettua ja kesti sitä vaille kolmekymppiseksi saakka, vaikka kolmeakymmentä lähestyttäessä kuplani alkoi laajeta ja hyväksyä sisälleen entistä enemmän erilaisuutta.
Tämä kakkoskuplani ei puhjennut yllättäen eikä ehkä siksi aiheuttanut mitään kovin vahvaa toisen laidan äärimmäisyyteen ajautumista. Pikkuhiljaa vain aloin tajuta, että tuo kuplani on aivan perseestä, vaikka siihen kuului paljon hyviäkin asioita. Astuin ulos siitä pienin askelin viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana ja kruunasin lopulta ulostuloni eroamalla yhteisöstä, jonka passiivinen jäsen olin ollut jo vuosia. Kyseinen yhteisö ei ollut sama ääritiukka porukka, johon olin vanhempieni myötä liittynyt junnuna, mutta vapaakristillinen yhteisö kuitenkin. Hyviä tyyppejä monessa suhteessa ja tekevät äärimmäisen tärkeää duunia mm. päihdeongelmaisten parissa, mutta kaikkinensa eivät arvoineen enää kohdanneet omiani.
Nykyinen kuplani on sellainen, että kuvittelen sen olevan varsin laaja. Siihen kuuluu varsin heterogeeninen kattaus ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, vaikka on myönnettävä, etten kaikkien kanssa aivan oma itseni ole. Esim. pari sukuun kuuluvaa päihderiippuvaista tapausta ovat aivan tolkuttoman rasittavia tyyppejä sen lisäksi, että toinen on myös arvaamaton. Jos minusta riippuu, niin vältän kontaktia heidän kanssaan. No, ehkä siitä laajuudesta kertoo enemmän se, että tykkään edelleen olla tekemisissä muutamien seurakuntatuttujen kanssa, toki en jaksa jumalajutuista alkaa vääntää tippaakaan, kun se ei mihinkään johda. Lisäksi tulen toimeen oikein hyvin muutamien kokoomuslaisten yrittäjätyyppien kanssa, jaksan keskustella mustavalkoisten putkiaivoinsinöörikavereideni kanssa ja läheisimmät duunikaverini ovat selkeästi vasureita. Lisäksi suvun piirissä olen omimmillani näiden vihervasureiden tai muutoin vain hyvin liberaalien seurassa, koska silloin juttu ajautuu luontevasti ruokaan, kulttuuriin ja matkusteluun, eikä niistä tarvitse muodostaa mitään absoluuttista totuutta. No, yleistyksiä kai nuokin, koska ehkä sitä kipinää saisi aikaan, jos haluaisin välttämättä. Mutta ovat sekä töissä että suvun keskellä sen verran hyviä tyyppejä, ettei ole mitään tarvetta alkaa vääntää. Sitten taas kuplani peruskavereiden kanssa politiikasta tulee keskusteltua todella harvoin.
Vaikea sanoa, millainen tämä mun uusin kuplani lopulta on, kun se on sen verran alkutekijöissään vielä. Kyllähän siihen perusjunttiduunaritaustat lyö oman leimansa, samoin 20-vuotinen historia uskovaisten jengissä. Toisaalta taas nämä suht vahvat taustatekijät olen osannut kääntää myös positiiviseksi enkä ole katkeroitunut esim. jonkun hukatun nuoruuteni vuoksi, joten näkisin, että ihan hyvä aihio mulla on kasassa.
