Tärkeä kysymys on myös, että miksei Alatalo, Haapakoski, Suikkanen, Aravirta saaneet joukkueitaan toimimaan? Toinen tärkeä kysymys on, että miksei seurajohto hankkinut tarpeeksi laadukkaita pelaajia em. valmentajien joukkueisiin?
Vastataan tähän kysymykseen yhdestä näkökulmasta. En väitä tämän kertovan kaikkea, ainostaan yhden osan tarinaa.
Kari Jalosen viimeissä mestaruusjoukkueeessa vuonna 2008 pudotuspeleissä tulosketjuissa merkittävissä rooleissa pelasivat omat kasvatit Hannes Hyvönen, Janne Pesonen ja Jari Viuhkola. Aaltosen Juhamatti alkoi antamaan taustatukea. Puolustuksessa isoja minuutteja takoivat Jaakola, Mikkola ja Lehtonen.
Kun Alatalolla oli käytössään menestykseen pystyvä materiaali, oli lopputulos hopea vuonna 2009. Tällöin merkittävissä rooleissa pudotuspeleissä pelasivat Juhamatti Aaltonen ja Jari Viuhkola. Puolustuksen kulmakivi oli Ilkka Mikkola.
Vuonna 2010 Alataolo sai potkut runkosarjan loppupuolella ja pudotuspeleihin mentiin Mikko Haapakosken ohjaksissa. Tuolloin Kärppien tulosketjuissa merkittävässä roolissa ei ollut enää yhtään ainoaa omaa kasvattia. Puolustuksessa pelasivat onneksi Ilkka Mikkolla ja Mikko Lehtonen. Tuolloin oltiin oman juniorituotannon aallonpohjalla edustusjoukkueen kannalta asiaa katsottaessa. Vahvistuksia jouduttiin hankkimaan liiaksi ulkopuolelta.
Seuraavalla kaudella Haapakoski sai potkut varsin aikaisessa vaiheessa ja pudotuspeleihin 2011 lähdettiin Hannu Aravirran komennossa. Tuolloin kohtuullisessa roolissa pelanneita omia kasvatteja olivat Joonas Donskoi ja Kimmo Koskenkorva. On sanomattakin selvää, etteivät he olleet tuolloin pelaajia, jotka johdattavat joukkueen mestaruuteen, kuten Viuhkola, Pesonen ja Hyvönen olivat Jalosen aikana tehneet. Hyökkäyksen terävin kärki oli ulkomaalainen eli Huml, Tenkrat ja Rosa. Puolustuksessa taistelivat Mikkola ja Lehtonen.
Kausi 2012 oli Aravirran ensimmäinen täysi kausi Kärppien peräsimessä. Tuolloin Kärpillä oli oiva mahdollisuus menestykseen. Joukkue oli hyvin rakennettu. Tiukka puolivälieräsarja kääntyi kuitenkin Kärppien 3-1 johtoasemasta Pelicansin voitoksi. Tuolloin joukkeenrakennuksessa oli mahdollisuus hyödyntää hyvin oululaisuutta. Merkittävissä rooleissa hyökkäsivät Haataja ja Viuhkola. Donskoi alkoi ajamaan itseään läpi sekä Komulainen "dominoi" Stümpelin kansa ja Koskenkorvakin antoi taustatukea. Puolustuksessa olivat Lehtonen sekä Mikkola ja Pokka alkoi tekemään nousuaan. Tuo oli joukkue, jonka olisi voinut paremmalla valmennuksella johdattaa menestykseen.
Kausi 2013 oli Aravirran valtakauden viimeinen. Tuolloin Haataja dominoi runkosarjan. Omat nuoret alkoivat lyömään itseään taustalla läpi eli Donskoi, Junttila ja Salomäki. Komulainenkin pelasi kelpo kauden. Puolustuksessa Pokka rupesi loistamaan kevättä kohti, Mikkola taisteli kykyjensä kukaan läpi kauden ja Mikko Lehtonen oli usein telakalla. Joukkue oli parempi kuin säälisijoitus antaa ymmärtää. Aravirralta loppui bensa. Yhtäkaikki oman juniorituotannon helmet alkoivat Aravirran aikana nousemaan ylöspäin. Tässä suhteessa aallonpoja oli jäänyt taakse. Kärpät oli valmiina uuteen dynastiaan.
Marjamäki sai nauttia koko kolmivuotisen valtakautensa ajan oululaisista juniorituotannon helmistä:
2014 Pyörälä, Donskoi, Aaltonen, Junttila, Pirnes, Kukkonen, Pokka ja Karhunen. Viuhkolakin antoi vielä oman panoksensa, varsinkin henkisellä puolella. Hän ei tosin eturistisiteen ollessa poikki mahtunut kokoonpanoon kuin kuudessa pudotuspeliottelussa.
2015 Pyörälä, Donskoi, Junttila, Pirnes, Manninen, Kukkonen, Pokka, Nutivaara ja Karhunen. Aho ja Mäenalanenkin kävivät haistelemassa pudotuspelitunnelmaa. Taisi Aho ratkaista mestaruudenkin.
2016 Pyörälä, Puljujärvi, Aho, Manninen, Pirnes, Junttila, Kukkonen ja Nutivaara. Mäenalanen antoi taustatukea. Vuoden 2016 joukkue oli mestaruusjoukkue. Pronssi oli pettymys.
2017 Suikkasen vuoden pituiseksi jäänyt päävalmentajan pesti oli perin tuulinen. Valtaisa vaihtuvuus ja loukkaantumisaallot sävyttivät kautta. Merkittävissä rooleissa pelanneet omat kasvatit olivat Mäenalanen, Leskinen, Pyörälä ja Kukkonen. Ehkäpä taustatuesta voi mainita Kalaputaan ja Mikkolan.
Mielestäni Alatalo, Haapakoski ja Suikkanen ovat siinä mielessä väliinputoajia, ettei oma juniorituotanto ollut heidän päävalmentajakausilla kaikkein kukkeimmillaan. Itseasiassa heidän aikakausilla oltiin aikalailla aallonpohjalla. Aravirta taas sai kokea tässä suhteessa nousukauden. Jalonen ja Marjamäki nautiskelivat puolestaan aallonharjasta.