Meikäläisellä lukeminen menee vähän kausiluenteisesti - toisinaan tulee ahmittua kirjoja päivästä toiseen, toisinaan voi kulua puolikin vuotta lukematta mitään. Nyt on jälleen lukuinto kohdillaan ja pari opusta sain hetki sitten luettua:
Bret Easton Ellis - Amerikan Psyko
Leffa on jo vuosia kuulunut suosikkeihini ja olin kuullut, että se olisi ollut loppupeleissä vielä aika kevyttä kauraa kirjaan verrattuna. Itse olen aina ollut heikkona shokkiarvoltaan korkeisiin ja äärimmäisyyksiin vietyihin tarinoihin, joten olikin ollut vain ajan kysymys, koska nappaisin tämän teoksen haltuuni. Yllättävän kauan siihen menikin, mutta oli kyllä sen arvoista. Kirja oli varsinkin alkuvaiheessa melko vaikeaa luettavaa, kun tapahtumat olivat vähissä ja kertoja keskittyi lähinnä luettelemaan ravintoloiden ruokalistoja ja ihmisten vaatetusta. Tämä oli toki täysin tiedostaen tehtyä ja kärjisti 80-luvun juppimentaliteettia, hahmotellen päähenkilön pinnallista ajatusmaailmaa. Vaikealukuisuuden takia 400 sivun kirjan lukeminen kesti todella kauan, mutta osoittautui lopulta täysin sen ajan arvoiseksi. Batemanin psykopaattisuus ja sadistisuus lähtee varsinkin kirjan viimeisellä kolmanneksella todella lentoon ja toden totta, kyseessä on melko lailla sairaampi kokemus kuin elokuvaversio, vaikka sitäkin pidän kirjan luettuanikin erittäin onnistuneena käännöksenä.
Erich Maria Remarque - Länsirintamalta Ei Mitään Uutta
Olen koko ikäni ollut hyvin kiinnostunut toisesta maailmansodasta ja kahlannut läpi satoja tunteja dokumentteja sekä kirjallisuutta aiheen tiimoilta. Ensimmäinen maailmansota ei taas ole jostain syystä koskaan kiinnostanut erityisen paljon, mutta tuli youtubessa törmättyä erinomaiseen 10-osaiseen dokumenttisarjaan, joka inspiroi tutustumaan aiheeseen hieman lähemmin. Ensimmäinen kirja, jonka aiheeseen yhdistin oli tämä klassikko. Ennakolta tiesin teoksen olleen hyvin sodanvastainen ja sen, että se päätyi natsien kirjarovioihin aikoinaan.
Kirja oli lyhyt, noin 200 sivua pitkä ja melko nopeasti luettu, mutta hyvin vaikuttava. Kirjailijan ajatusmaailma vastasi täysin omaani (tosin niin se vastaa todennäköisesti valtaosan kohdalla ihmisväestä) ja vaikka en sotaa olekaan kokenut, oli päähenkilöön helppo samaistua. Erityisesti mieleen jäi kohtaus, jossa päähenkilö viettää vuorokauden pommikuopassa ranskalaissotilaan kanssa - jonka hänen oli täytynyt puukottaa - ja seurasi miehen hidasta kuolemaa käyden läpi tunnemyrskyä ja omaa henkistä pahoinvointiaan. Todella vaikuttava kirja kaikenkaikkiaan ja suosittelen varauksetta, mikäli ei ole vielä tullut luettua.
Pakko se oli katsoa heti perään 70-luvun lopussa kuvattu elokuvaversio kirjasta ja täytyy kyllä kliseiseti sanoa, että olipahan paska käännös. Leffassa ei saavutettu edes muruakaan siitä sodanvastaisuudesta ja päähenkilön henkisestä kärsimyksestä, joka kirjasta käy ilmi. 30-luvun tuotosta en ole nähnyt, eikä minulla ole sitä kohtaan sen suurempaa mielenkiintoa. Toivottavasti tästä tehtäisiin vielä kolmas versiointi jossain vaiheessa, sillä kirja todellakin ansaitsisi tulla käännetyksi valkokankaalle jonkun osaavan ohjaajan käsissä.
Seuraavaksi käsillä on yleissivistyksen paikkaamista Amerikan Psykon tapaan yhden lempielokuvani alkuperäiskirjalla, Kellopeli Appelsiinilla, jonka jälkeen syöksyn varmaan emännän kirjastosta lainaaman Annie Franckin Päiväkirjan kimppuun. Tämän lisäksi hieman kutkuttelisi hankkia käsiini Pelkoa Ja Inhoa Las Vegasissa sekä Talvisota romaanit, mutta ne saavat toistaiseksi odottaa.