Milloin itkit viimeksi ja miksi?

[rautis]

19.10 kuluvaa vuotta kun rakkaan äitini kuolemasta tuli vuosi täyteen...

 

[Le Banner]

Viestin lähetti kaizu


Tainnu olla herralla aika pitkään se roska silmässä, kun Eaves oli IFK:n valmentaja kaudella 96-97....

Näinhän se taisi olla,keskiolut ja hormoonit ovat vieneet muistini.

 

[Chip]

Viimeksi itkin maanantaiaamuna, unissani kylläkin, kun näin unta, jossa isäni ilmoitettiin kuolleen. Pelotti hieman herätessäni, että jos se onkin enneuni. Mutta isi on ainakin vielä elossa, muunlaistakaan viestiä en onneksi ole kuullut.

Tätä ketjua lukiessani on myös ollut vähän herkkä olo. Itku tulee myös riidellessä, mikä kyllä ärsyttää kun pitäis olla vihainen ja sitten alkaakin itkeä kun ottaa niin kovasti päähän. Ilosta en erityisemmin muista itkeneeni, mutta herkäksi sekin voi joskus tehdä. Toivottavasti vielä joskus on niinkin ihania ilonaiheita, että itku tulee simmuun. :)

Surusta on tullut itkettyä monesti. Aina ei tarvita edes mitään konkreettista surua, vaan esimerkiksi kaverin elämäntilanne saattaa itkettää. Kirjojen lopussa saatan myös joskus tirauttaa kyyneleen tai muutamankin. Kun muutin kotoa ja porukat olivat lähdössä ajelemaan kotia kohti, niin äitiä halatessa tuli myös itku, se johtui kyllä osittain siitä, että olin kipeä.

Mieluiten itken yksikseni ja omissa oloissani, mutta joskus olisi ihanaa, jos voisi kyynelehtiä jonkun läheisen ihmisen kainalossa *snif*

Nyt jos joku tulis sanomaan mulle jotakin kaunista, mä alkaisin itkeä, sen verran tuntuu herkältä olotila :)

 

[korkki]

Tällainen vanha ketju löytyi...

Tänään on tullut itkettyä vaimon kanssa yhdessä. Jouduimme viemään koiramme viimeiselle matkalle. Mopsikoira kuului elämäämme lähes koko sen ajan kun olemme asuneet yhdessä. Kyllä tässä on huomannut että vaikka koira on ihmisen paras ystävä niin Karoliina oli vielä enemmän.

Elämä on tällaista...

 

[Poison]

Samanlainen itkupilli olen yhä, mitä aiemmassakin viestissäni kuvailin. Viimeksi itku taisi lähteä tiistai-iltana. Olin pitkään pitänyt tunteitani lukossa ja estänyt itseäni itkemästä, mutta siinä vaiheessa kun hyvä ystäväni kysyy, että "Mitä siulle nyt ihan oikeasti kuuluu?" en enää voinut olla purskahtamatta itkuun. Tuo kysymys oli yksinkertaisesti liikaa ja kaikki tunteet räjähtivät pintaan. En enää jaksanut vetää "Mikäs tässä on ollessa" -roolia.

Reilu viikko sitten pidättelin epätoivoisesti myös ilon kyyneleitä. Vanhan ystävän näkeminen pitkästä aikaa (kyse on muuten samasta ihmisestä, joka silloin joskus sai minut itkemään toteamalla välittävänsä minusta. Tästä lukee aiemmassa viestissäni) oli vähän turhankin ihanaa. Tuohon saattoi kyllä vaikuttaa sekin, että elämäni oli pienessä sekasorrossa ja tämän ihmisen rauhoittava ja turvallinen olemus toivat liian hyvän mielen pinnalle. Erotessamme oli sitten vielä pahempi paikka, silloin oli pakko pyytää halaus ja nieleskellä pää toisen olkapäätä vasten.

Myöskin viha saa minut itkemään. On erittäin v-mäistä, kun olet erittäin, erittäin vihainen ja haluaisit myös välittää sen toiselle, mutta purskahdatkin itkuun. Tuo taitaa kytkeytyä aika pitkälti siihen, että ainakin minä inhoan olla vihainen, en edes osaa olla pitkään vihainen, ja tulee vain se tunne, ettei enää jaksa. Siinä kohtaa menee sitten itkuksi.

Ja joo.. Musiikki. Äsken radiosta tuli Shakiran 'Underneath Your Clothes' ja sekin meinasi alkaa itkettämään. Jotenkin kolahti. Melkein hävettää jo, olen näköjään herkässä mielentilassa keskellä yötä.

 

[kasipallo]

Olen töissä paikassa jossa kuolema on arkipäivää. Silloin kun se osuu lapsen kohdalle on todella tyhjä olo. Sanotaan että kaikkeen tottuu. Lapsen kuolemaan ei totu. Ei ikinä.

 

[Arnold]

Viime sunnnuntaina

..silloin pääsi pikkuporu viimeksi. Nykyinen tyttöystävä on omalla tavallaan onnistunut avaamaan meikäläisen tunnelokerot aivan totaalisen auki, vaikka olenkin pohjimmiltani perusrapuluonne, joka pitää kaiken sisällään. "Valaistuminen" tapahtui jo huhtikuussa ja sen jälkeen omasta kuorestani ei ole ollut tietoakaan.

Sunnuntaina tuntui niin pahalta lähteä kotia kohti kihlattuni luota. Tilanne oli siinä mielessä ovela, että Hän purki ikäväänsä siinä tilanteessa pienellä vinoilulla. Hän itsekin myönsi asian, ja olemme molemmat rapuja, joten siinäkin mielessä ymmärrän häntä. Vaikkakin maailmassa on vitsin mukaan miljoonia ihmisiä, jotka toivovat, etteivät ravut rakastuisi heihin.

Ja muutenkin viime aikoina olotila on ollut turhan herkkä johtuen kultani siirtyessä opiskelemaan entistä kauemmas. Oma pääni on totaalisen sekaisin, en tiedä mitä itse tekisin jatkossa. Vuoden meinaan ainakin katsoa näillä tulevilla järjestelmillä ja sen jälkeen iso aikalisä, kumpi muuttaa kumman luo. Sitä ennen kerkeän vaikka kirjoittamaan kymmeniä kertoja tähän ketjuun..

 

[Rosoh]

Sunnuntai-aamulla kun istuin yksin takapihalla auringon noustessa ja muistelin kuolleita sukulaisiani.

 

[Tepe#44]

Täytyy sanoa että itkin kun esikoinen tuotiin syliini hätäsektiosta ja olin kahden poikani kanssa. Sitä hetkeä ei hevillä unohda. Muistan soittaneeni sukulaisille ja molempien vanhemmille ja joka kerta tuli tippa silmään ku sanoin että poika tuli!

 

[Oloneuvos]

Viestin lähetti Tepe#44
Täytyy sanoa että itkin kun esikoinen tuotiin syliini hätäsektiosta ja olin kahden poikani kanssa.

Täsmälleen samanlainen kokemus on minullakin. Sekä äiti, että poika meinasivat jäädä leikkauspöydälle lääkärien epäpätevyyden takia. Puistattaa vieläkin.

 

[Sistis]

Enpä itse muista itkeneeni kunnolla pitkään aikaan. En siis muista viimeisen vuoden aikana tapahtuneen mitään sellaista, että olisin itkenyt kunnolla... edellisestä viestistäni tähän ketjuun lienee siis vuosi.

Kuitenkin viime aikoina on kaksi elokuvaa saanut silmät kostumaan kovemmin, kuin mikään elokuva vuosiin. Kyseessä ovat Täällä Pohjantähden Alla sekä Akseli ja Elina. Kirjat luin kesän alussa ja nyt TPA on katsottu 3 kertaa ja A&E 2, ja kohta se lähtee pyörimään.

TPA:ssa liikuttavat kohtaukset, joissa Elina saa tietää, että Akselin kuolemantuomio on muutettu elinkautiseksi. Sekä Akselin kotiinpaluu. Samaten kohtaus, jossa Akusti lukee rintamalle vievässä junassa Elman kirjettä.

A&E:ssa puolestaan kohtaus, jossa Akseli ja Elina tulevat juna-asemalle hakemaan kaatuneen Eeron arkkua ja saavat vasta paikan päällä kuulla, että myös Voitto on tullut ruumisarkussa kotiin.

Elokuvat ehkä liikuttavat siksi, koska ne kertovat täysin tavallisista ihmisistä tavallisessa elämässä, ja heihin samaistuminen on niin helppoa. Muuta selitystä en keksi.

 

[girlzilla]

Tänään viimeksi.

En halua oikeastaan kertoa miksi...
Sanotaan näin että välillä tuntuu elämä olevan niin epäreilua.
Ihmiset kohtelee epäoikeudenmukaisesti ja jostain syystä tuntuvat kohtelevan vielä kaikki samaan aikaan.

 

[M@rko77]

Viestin lähetti girlzilla15
Tänään viimeksi.

En halua oikeastaan kertoa miksi...
Sanotaan näin että välillä tuntuu elämä olevan niin epäreilua.
Ihmiset kohtelee epäoikeudenmukaisesti ja jostain syystä tuntuvat kohtelevan vielä kaikki samaan aikaan.

Ikävää..Elämä tuntuu tosiaan joskus epäreilulta tyyliin "kaikilla muilla menee paremmin kuin minulla, kaikki muut saavat mitä haluavat". Pää pystyyn, girlu! Nyt on kesä ja kesällä kaikilla (etenkin teillä nuorilla) tulisi olla hauskaa! :)

 

[Jack Daniel's]

En edes muista milloin olen viimeksi itkenyt, pitkä aika siitä on joka tapauksessa. Taisin itkeä viimeksi mummini hautajaisissa Toukokuussa 1998, ainakin olen silloin viimeksi itkenyt kunnolla ja syytä ei kai tarvitse pitkään miettiä. Mummini oli minulle erittäin rakas, ikäänkuin toinen äitini, olimme erittäin läheisiä aina ja vietin lapsena monia öitä hänen luonaan. Viimeksi olen itkenyt ilosta keväällä 2002, olisikohan ollut 14.4, mitäköhän silloin lie tapahtunut ;D

Yleisesti ottaen itken harvoin, vaikka olen kohtalaisen herkkäluonteinen, ei vain tule itkettyä.

 

[Henkka]

Viimeksi olen itkenyt Raksilan jäähallissa 6.4.2003, kun Tapparan mestaruus varmistui. Ei semmosia 15 vuotta odotettuja ilon kyyneleitä voinut pidätellä, ei sitten niin millään.

 

[Yuppi]

Pari viikkoa sitten juoppohulluuksissani. Niin se vaan viina herkistää, jossei mikään muu siihen pysty... sinänsä kiusallista, kun pitää porata oikeastaan ilman syytä. Ehkä pitää ottaa hiukan sivistyneemmin ensi kerralla.

 

[Jindebyne]

Viime viikon perjantaina itkin kun oma tyttöystävä jätti vuoden yhdessäolon jälkeen. Paras kaverini vielä näki kun itkin niin alkoi siinä penteleesti vituttamaan lisää :)

 

[Kolnik]

Tänään viimeksi tuli tippa linssiin katsellessani töllöstä Stalingrad-juttua.. etenkin sotilaiden kotiin lähettämät kirjeet saivat aikaan pientä nikottelua.

 

[Sparrow]

Viestin lähetti Trancezz
Viime viikon perjantaina itkin kun oma tyttöystävä jätti vuoden yhdessäolon jälkeen. Paras kaverini vielä näki kun itkin niin alkoi siinä penteleesti vituttamaan lisää :)

Otan osaa. Muistan itse itkeneeni samankaltaisen aiheen vuoksi tuossa hieman nuorempana, kun sain ns. pakit tytöltä, johon olin untuviani myöten pihkassa. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu hullulta, mutta tuolloin sitä suhtautui asiaan "hieman" liian vakavasti.

En ole pitkään aikaan itkenyt, mutta tulevaisuudessa näitä itkun paikkoja on ainakin yksi: siinä vaiheessa, kun perheeseen syntyy lapsi. Olen _melkoisen_ vakuuttunut, että ko. tapahtuma tulee koettua nykyisen avokkini kanssa. Todennäköisesti hänen kanssaan tulee herkisteltyä myös alttarilla, saas nähdä. Olen kaiken kaikkiaan varsin herkkä mies.

Itse asiassa, nyt muistui mieleeni yksi tilanne lähimenneisyydestä, jolloin lähestulkoon itketti. Viime kauden TPS ja triplamestaruusvuosien TPS. Kuvitelkaa nyt: hetki, jolloin Mikko Eloranta nostaa Kanada-maljan korkeuksiin Nordensköldinkadun jäähallissa HIFK:n kaaduttua. Tähän rinnastetaan hetki, jolloin HPK kepittää TPS:n 7-0 Turkuhallissa.

Tuollainen vertailu tekee ns. höpöä.

 

[V-man]

Viestin lähetti Kolnik
Tänään viimeksi tuli tippa linssiin katsellessani töllöstä Stalingrad-juttua.. etenkin sotilaiden kotiin lähettämät kirjeet saivat aikaan pientä nikottelua.

En ole itkenyt sitten varhais teini-iän, mutta eilen umpi väsyneenä nähtynä tuo Stalingrad-juttu oli tosiaan niin surullinen, että välillä ei ollut itku kaukana. Varsinkin kirje joka meni kutakuinkin näin sai minulle palan kurkkuun:


"Rakas vaimoni!

Rakastan sinua liikaa, jotta voisin suoda sinut toiselle miehelle. Ymmärrän kuitenkin, että olet liian nuori elääksesi loppuelämäsi yksin. Toivon, että löydät jonkun uuden miehen joka tekee sinut niin onnelliseksi kuin mitä minä yritin tehdä. Ajattelen sinua nytkin koko ajan kun odottelen omaa loppuani. Hyvästi!

Rakas miehesi X"

Ohjelmassa puhuneet Stalingradin veteraanitkin luhistuivat kyyneliin tuon tuosta. Sotahaavat eivät parane vuosikymmenissäkään juuri ollenkaan. Myös naisen kertomus siitä kuinka he aina menivät isää rautatieasemalle vastaan ja tulivat kotiin tyhjin käsin oli koskettava. On se varmaan aika hirveää katsoa kun muut kohtaavat isänsä/miehensä vuosien jälkeen ja itkevät ilosta koko perheen voimin ja itse vaan etsii katseellaan isäänsä kunnes tajuaa, että eipä tullut isä tässäkään junassa.

 

[Miguel]

Viestin lähetti bisnesman
Viimeksi itkin mummoni hautajaisissa 8kk sitten.

Pystyin pitämään itseni kasassa, kun kuulin että mummo on kuollut. En osannut surra syvästi vielä viikonkaan päästä, mutta hautajaisissa en pystynyt olemaan tyyni.

Aika lailla sama juttu minullakin. Minulle läheisen isoisäni kuolemasta kuullessani viime syksynä ei yllättäen itkettänyt heti. Hautajaiset olikin sitten toinen juttu. Olimme autossa juuri tulossa hautausmaalle, kun iso pala nousi aivan yhtäkkiä kurkkuun. Hetken taistelin sitä vastaan, ja pian helpottikin. Pian se iski takaisin jälleen yllättäen kappelin aulassa, enkä tahtonut saada sanoja suustani muita hautajaisvieraita tervehtiessä. Arkun vierellä seistessä tulikin sitten reilummin kyyneleitä. Se taitaa olla viimeisin julkinen itkuni. Minusta tuskin tulee koskaan mitään suuren puheen pitäjää hautajaisissa, varsinkin jäähyväissanojen sanominen arkulla tuntuu mahdottomalta.

Ylipäätään olen mieheksi aika herkkä itkemään. Kova henkinen väkivalta on minulle paljon pahempi juttu kuin fyysinen. Surulliset tarinat ja jotkut elokuvatkin nostavat tipan linssiin. Joskus olen itkenyt yksinäni silkkaa vitutusta, mutta julkisesti en ole pahemmin joutunut vollottamaan viime vuosina. Elämä on juuri nyt hienosti raiteillaan. Ei tarvitse itkeä.

 

[zamuel]

Re: Viime sunnnuntaina

Viestin lähetti Arnold
..
Hän itsekin myönsi asian, ja olemme molemmat rapuja, joten siinäkin mielessä ymmärrän häntä. Vaikkakin maailmassa on vitsin mukaan miljoonia ihmisiä, jotka toivovat, etteivät ravut rakastuisi heihin.

Niin tarkoitatko siis täplärapuja vai jokirapuja?

(Sori, oli pakko)

 

[Ramchester]

Viestin lähetti Rosoh
Sunnuntai-aamulla kun istuin yksin takapihalla auringon noustessa ja muistelin kuolleita sukulaisiani.

Pakko kysyä, että itkitkö ilosta vai surusta?

 

[Derby]

Pakko myöntää että pari kyyneliä pääsi kun Kärpät voitti JYPin ratkaisevassa 7. pelissä Raksilassa. Oli se niin kova paikka koska JYPin kaltaiselle seuralle neljän joukkoon pääsy olisi ollut niin iso juttu, ja kun oli vielä 3-1 johto parhaimmillaan.

 

[Ramses]

...

http://paavokadonnut.blogspot.com