Tätä juttua en koskaan pysty lukemaan ilman että hörähdän jossain kohtaa. Hyvin kirjoitettu tarina. Tuli taas vastaan kun vilkuilin jotain vanhoja juttuja. Luin ja hörähtelin itsekseni. Löytyy
Häpesin kuollakseni!!!! -ketjusta.
Olen ollut joskus pimeässä menneisyydessäni armeijassa kapiaisena. Toimin aselajissa jossa ei liikaa liikkumaan pääse, kun liike tapahtuu autoilla ja muutenkin toiminta on pykälän verran leppoisampaa. Tämä tarina sijoittuu yhteen urani rankimmista viikoista, kun johdin T3 taisteluammunnat Pahkajärven Isku-uralla. Kaikki viimeaikoina armeijan käyneethän tietää, että T3 on ns. kissanpolku ammunta, jossa partio saa tehtävän ja tuhoaa tehtävän aikana kohtaamansa vihollisen. Se mikä kyseisestä ammunnasta tekee kapiaiselle rankan, on se että viikon aikana ammutin yhdessä tulitoiminnanvalvojani kanssa 200 paria. Kiire oli tolkuton, joten 300 metrin radan päätteeksi juoksimme aina alkuasemiin. Nopeasti laskettuna siis viiden päivän aikana kävelimme ampujien perässä jatkuvasti tarkkaillen sen 60km ja juoksimme takaisin toiset 60. Kyllä siinä oli läskille IT-miehelle urakkaa.
No.. Itse ammunnat meni hyvin ja taisteltiin jo viimeistä päivää. Enää kymmenkunta paria jäljellä ja ammunnat olisivat turvallisesti ohi.
Jokin kuitenkin teki tästä aurinkoisesta kevätpäivästä ikimuistoisen. Olin juuri juossut alkuasemiin ja minuakin lihavampi tulitoiminnan valvoja tuli vielä n. 100 metriä perässä. Täysin varoittamatta aamuinen armeijakahvi ilmoitti tehneensä työnsä valmiiksi. Sanoin ääneen "NYT!", ja lähdin viivana juoksemaan vaara-alueen taakse. Talvi oli sangen luminen ja kahlasin reisiin asti koskemattomassa lumessa. Jokaisella mannemaisella jalannostolla sulkijalihaksen työ kävi yhä tukalammaksi. Paniikissa riisuin punaisen varoliivini, ettei koko ampuva komppania näkisi kirkkaasti pellolla loistavaa paskantajaa. Eipä se vihreä camokaan nyt liikaa suojaa antanut. Äkkiä vähän suojaa antavan näreen taakse tiikeriloikalla ja ei sekuntiakaan liian myöhään housut kinttuihin.
Sieltähän tulla tupsahti pakillinen totaalisen kokkareetonta tavaraa iloisesti poksahdellen. Tässä vaiheessa huomasin että runsas lumisuus ei ollut hyvästä, sillä koko liejulammikko tippui vain noin 20 senttiä alemmas ja alkoi siitä vastustamattomasti valua kalsareihini. Tässä vaiheessa minua jo huhuiltiin viranomaiseverkon (VirVe)radiolla. "Ammunnan johtaja, tulitoiminnan valvoja, missä olet?"
Minä: "Mun piti mennä"
TTV: Mihin sä menit?"
Minä: "Siis piti MENNÄ MENNÄ"
TTV: "Joo mut mihin? Pitäis jatkaa!"
Minä: "Jatka yksin, mun oikeesti piti nyt mennä"
TTV: "Voinko mä jatkaa, mistä tiedän ettet oo maalialueella?"
Minä: "Minä olen ammunnanjohtaja, tiedän missä maalialue on, enkä TODELLAKAAN mene sinne paskalle"
Tuon lauseen sanottuani tiesin kuulevani asiasta vielä. Korvia, jotka tuon lauseen kuuli, oli melko korkeallakin taholla.
No. Mutta palataan suuremman ongelman pariin. Eli se kakka.. Sehän valui sitten housuihin. Paperia? No eipä tietenkään. Eipä auttanut kuin ottaa kourallinen lunta ja ruveta pyyhkimään poskia enimmistä sonnista. Kun lähelle anusta päästiin, voin kertoa että tuska on valtava. Joku on joskus sanonut, että kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon perseessä, koska se ehtii sulaa ennen kuin siihen tottuu. Omasta kokemuksestani voin kertoa että tuskin tottuisin ilman sulamisreaktiotakaan. Kivekset kiipesivät jopa varren yläpuolelle ja sulkijalihas olisi varmaan puristusvoimallaan katkaissut lätkämailan.
Totesin kalsarit menetetyiksi. Onneksi skapparilla on aina nahkamies mukana jolla silvoin lahjabokserini. Sitä paskaa oli paljon! onneksi lumella hieromalla sen sai housuista jotenkin piiloon, hajua se ei poistanut.
Noin puolen tunnin päästä pääsin tarpomaan takaisin lähtöalueen vieressä olevalle Taisteluvälineteltalle. Tväl-teltta tyhjäksi ja vielä paperilla vähän parentelemaan tulosta. M-91 housut tuntuivat vähän iljakkailta paskaisena ja ilman kalsareita.
Hetki tästä vartiomies soitti ja ilmoitti että ampumaharjoituksen komentaja on tulossa kissakauluksisen (kenraali) Prikaatin komentajamme kanssa seuraamaan ammuntojen loppuvaiheita. Jo mennessäni tekemään ilmoitusta näin kujeilevan ilmeen molempien kasvoilla.
Ikimuistoinen hetki, joka menee jopa kunniamerkkejen ohi, oli se kun suuresti kunnioittamani komentaja ojensi minulle palkinnon hyvin suoritetuista ammunnoista. Palkinto oli rullallinen Lambia.
