Havumetsien GM
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Sini-puna-valkoinen, Kupittaan ylpeys!
On jälleen edessä kutkuttava Suomen Urheilugaala, ja keskustelu Vuoden urheilijan valinnasta on käynyt kiihkeänä jo viikkoja. Sosiaalinen media on jo valinnut oman suosikkinsa: golfari Mikko Ilosen. Hänen Volvo World Match Play -voittonsa kun oli niin ylivoimaisen kova suoritus aivan ylivoimaisen kilpaillussa lajissa, että on lähestulkoon häpeällistä puhua edes samassa lauseessa miesten olympiakultaa voittaneesta pariviestijoukkueesta, saatika sitten junttilajien junttilajissa eli keihäänheitossa EM-voiton pokanneesta Antti Ruuskasesta.
Mutta voin kertoa nyt kaikille Jatkoaikaa lukeville yhden asian: Mikko Ilosta ei tulla valitsemaan Vuoden urheilijaksi. Olen asiasta käytännössä satavarma. Vuoden urheilijaksi tullaan valitsemaan pariviestijoukkue Iivo Niskanen & Sami Jauhojärvi. Seuraavilla sijoilla ovat Ruuskanen, Kaisa Mäkäräinen ja Enni Rukajärvi - heidän keskinäisestä järjestyksestään en ole ihan varma. Ilonen tulee olemaan top kympissä, mutta viides sija on kovin, mitä hän voi tänä vuonna saavuttaa.
Yhtä lailla selvää kuin se, että Ilosta ei Vuoden urheilijaksi valita, on myös se, että siellä somessa luvassa on jonkinlainen paskamyrsky sen jälkeen, kun trendikäs golf on tällä tavalla tylysti jätetty "junttilajien" jalkoihin. Esko Seppäsen ja Aleksi Valavuoren kaltaiset some-sankarit tulevat syöksemään valitusta näppäimistöiltään kuin lohikäärme tulta suustaan. Ja heidän tavallaan ajattelevat radikaalit yhtyvät valituskuoroon.
Tämä sama näytelmä toistuu käytännössä joka vuosi. Äänekäs vähemmistö vaatii, että Vuoden urheilija -valinnat tehdään pitkälti lajin kansainvälisen arvostuksen ja harrastajamäärien perusteella. Umpikonservatiiviset urheilutoimittajat suosivat räikeästi hiihdon ja keihäänheiton kaltaisia marginaalilajeja. Ero on vain siinä, että tämän äänekkään vähemmistön mannekiini on vaihtunut Jarkko Niemisestä Mikko Iloseen. Raimo Summanen joskus esitti, että Jarkko Nieminen pitäisi valita Vuoden urheilijaksi joka vuosi. Nyt kun Maskun keisarin ura on kääntynyt kohti vääjäämätöntä auringonlaskua, on uudeksi lemmikiksi tullut golfin maailmanlistan 47. ja Volvo World Match Play Championshipin voittaja Ilonen.
Se, mikä tässä pauhaamisessa jää helposti unohduksiin, on se urheilua seuraavan kansan enemmistö. Ei heillä ole mitään Jarkko Niemistä tai Mikko Ilosta vastaan. Mutta eivät he myöskään jaksaneet lähteä etsimään taivaskanavien ja laittomien striimien viidakosta, kun Lahden suuri poika taistelee tarunhohtoisen Volvo World Match Playn voitosta. Sen sijaan he seurasivat television tai radion välityksellä, kun lupamaksurahoitteinen Yle välitti meille talviolympialaisten ja yleisurheilun EM-kisojen suomalaiset suurhetket. Sadattuhannet myös todistivat, kun Kaisa Mäkäräinen varmisti maailmancupin kokonaiskilpailun voiton.
Varmaan he ovat juntteja. Ja urheilutoimittajat ovat juntteja, kun he ovat näiden tavallisten Jussien ja Raijojen pulssilla äänestäessään hiihtäjät ja keihäänheittäjän korkeammalle kuin Ilosen. Mutta mielestäni urheilutoimittajat ovat tässä viisaita. Tottakai he aikaansa seuraavina ihmisinä ymmärtävät, miten hienoa on, kun suomalainen menestyy sellaisessa kansainvälisesti arvostetussa lajissa, jossa ei aikaisemmin suomalaismenestystä ole juuri saavutettu. Mutta samalla he myös tuntevat omat juurensa ja kulttuurinsa ja ymmärtävät sen vuosikymmenien saatossa muotoutuneen suunnattoman arvostuksen, intohimon, asiantuntemuksen, osaamisen ja kunnioituksen, joka Suomessa on hiihdon ja keihäänheiton kaltaisia lajeja kohtaan.
Pointtini on siis siinä, että Vuoden urheilijan valinta reflektoi - aivan niin kuin sen pitääkin reflektoida - myös omaa kulttuuriamme. USA:ssa, Espanjassa tai Kiinassa ei ehkä valita keihäänheittäjiä Vuoden urheilijoiksi, mutta mitä sitten? Ei se tarkoita sitä, että on jotenkin junttimaista, että keihäänheittäjät ovat meillä arvostettuja huippu-urheiljoita ja nuorison esikuvia.
Okei, pidän kyllä junttimaisena sitä, että mennään esimerkiksi jääkiekon MM-kisoihin juomaan pää täyteen olutta ja pukeudutaan possuksi ja kannustetaan Leijonia. Myöskään Jyväskylään "rallikansan" seurassa viihtymään minua ei saisi kirveelläkään. Mutta siitäkin huolimatta nämä ihmiset ovat aivan yhtä arvokkaita urheiluihmisiä kuin minä - tai se Mikko Ilosen valinnan puolesta liputtava golf-harrastaja. Ei omaa kulttuuria tarvitse kaikelta osin rakastaa, mutta se täytyy tiedostaa ja tunnustaa.
Mikko Ilonen muuten itsekin sanoi, ettei häntä vielä oikeastaan pidäkään valita Vuoden urheilijaksi. Hän tietää, että hänen menestyksensä ei ole vielä sellaista supermenestystä, jolla kiilataan esimerkiksi olympiavoittajien edelle. Ei hänellä, toisin kuin hänen "faneillaan", ole mitään tarvetta dissata hiihtäjiä tai keihäänheittäjiä.
Ja mihin ihmeeseen perustuu tämä Mikko Ilosen ja Jarkko Niemisen "aliarvostus", josta jaksetaan aina mussuttaa? Kyllähän heidän suorituksiaan seurataan esimerkiksi Urheiluruudussa joka viikko. Okei, ehkä media ei aloita valtavaa hehkutusta joka kerta, kun Nieminen selviää avauskierrokselta jatkoon jossain Montpellierin ATP250-turnauksessa tai Ilonen pelaa hyvän avauspäivän jossain random Euroopan kiertueen kilpailussa. Mutta uskallan väittää, että molemmat ovat ihan kärkipäässä, mitä tulee seuratuimpiin suomalaisurheilijoihin valtakunnanmediassa. En itse mitenkään kykene ymmärtämään, että Ilosen tai Niemisen hienot urat olisivat jääneet jotenkin "ymmärtämättä". Ja olen myös satavarma, että jos suomalainen joskus voittaa Grand Slam -turnauksen tenniksessä, Majorin golfissa tai taistelee maailmanlistalla siellä ihan kärjessä (top-5), ei Vuoden urheilija -äänetystä tarvitse edes pitää. Vähempikin saattaisi riittää - Ilosen tämä vuosi olisi voinut tuoda Vuoden urheilija -tittelin jonain heikompana vuonna mutta ei missään nimessä nyt kun tarjolla on olympiavoittajaa, yleisurheilun arvokisakultamitalistia ja ampumahiihdon maailmancupin kokonaisvoittajaa.
Toinen asia, jota en käsitä, on tämä puhe jostain ymmärtämisestä. Ei ole mitään absoluuttista tapaa rankata eri urheilulajeja ja miten vaikea kussakin on menestyä. Mutta aika monilla on kuitenkin tarve tällaista rankkausta tehdä. Ja aina kun joku suomalainen saavuttaa jotakin hienoa jossakin todella isossa lajissa, täytyy kommentoida, että nyt Suomessa tavallinen Pertti tai Katri ei taatusti ymmärrä, mikä tämän suorituksen arvo on.
On myös typerää vähätellä hiihtäjiä ja keihäänheittäjiä (tai esim. rallikuskeja) urheilijoina. Hiihto vaatii aivan valtavia kestävyysominaisuuksia. Björn Dählien hapenottokyky oli täysin poikkeuksellinen, vaikka vertailuun otettaisiin maailman parhaita maratonjuoksijoita tai pyöräilijöitä eri aikakausilta. Ja sitä keihästä voi itse kukin mennä kokeilemaan. Varmaan aika nopeasti tajuaisi, että kyllä ne 90 metrin kaaret vaativat aika kovaa omistautumista ja lahjakkuutta, vaikka foorumeilla on helppo uhota, miten minustakin olisi voinut tulla maailmanluokan keihäänheittäjä, jos olisin vähän jaksanut panostaa. Onko maailman top-3 -keihäsmies sitten kovempi urheilija kuin golfin maailmanlistan 47.? En tiedä, mutta en myöskään valita, jos urheilutoimittajien enemmistö niin tulkitsee.
No, nyt lopetan tämän vuodatuksen ja siirryn katsomaan NBA:ta. Harmi vain, ettei Hanno Möttölä ole mukana. Suomessa kun ei koskaan ole kunnolla ymmärretty, miten ainutlaatuista ja poikkeuksellista olikaan se, kun tämä suuri urheilija ja armoitettu legenda lämmitti kaksi kautta Atlanta Hawksin penkkiä. Nimittäin se, että pääsee NBA:ssa rivimieheksi vastaa suunnilleen samaa kuin heittäisi 110 metriä keihästä. Kysy vaikka Esko Seppäseltä.
P.S. Saksassa valittiin vuoden 2005 parhaaksi miesurheilijaksi yhdistetyn kilpailija Ronnie Ackermann. Eli saksalaisetkin ovat juntteja, jotka eivät ymmärrä, miten vähän yhdistetyn kaltaisessa marginaalilajissa pärjääminen vaatii verrattuna tennikseen, golfiin, jalkapalloon tai koripalloon.
Mutta voin kertoa nyt kaikille Jatkoaikaa lukeville yhden asian: Mikko Ilosta ei tulla valitsemaan Vuoden urheilijaksi. Olen asiasta käytännössä satavarma. Vuoden urheilijaksi tullaan valitsemaan pariviestijoukkue Iivo Niskanen & Sami Jauhojärvi. Seuraavilla sijoilla ovat Ruuskanen, Kaisa Mäkäräinen ja Enni Rukajärvi - heidän keskinäisestä järjestyksestään en ole ihan varma. Ilonen tulee olemaan top kympissä, mutta viides sija on kovin, mitä hän voi tänä vuonna saavuttaa.
Yhtä lailla selvää kuin se, että Ilosta ei Vuoden urheilijaksi valita, on myös se, että siellä somessa luvassa on jonkinlainen paskamyrsky sen jälkeen, kun trendikäs golf on tällä tavalla tylysti jätetty "junttilajien" jalkoihin. Esko Seppäsen ja Aleksi Valavuoren kaltaiset some-sankarit tulevat syöksemään valitusta näppäimistöiltään kuin lohikäärme tulta suustaan. Ja heidän tavallaan ajattelevat radikaalit yhtyvät valituskuoroon.
Tämä sama näytelmä toistuu käytännössä joka vuosi. Äänekäs vähemmistö vaatii, että Vuoden urheilija -valinnat tehdään pitkälti lajin kansainvälisen arvostuksen ja harrastajamäärien perusteella. Umpikonservatiiviset urheilutoimittajat suosivat räikeästi hiihdon ja keihäänheiton kaltaisia marginaalilajeja. Ero on vain siinä, että tämän äänekkään vähemmistön mannekiini on vaihtunut Jarkko Niemisestä Mikko Iloseen. Raimo Summanen joskus esitti, että Jarkko Nieminen pitäisi valita Vuoden urheilijaksi joka vuosi. Nyt kun Maskun keisarin ura on kääntynyt kohti vääjäämätöntä auringonlaskua, on uudeksi lemmikiksi tullut golfin maailmanlistan 47. ja Volvo World Match Play Championshipin voittaja Ilonen.
Se, mikä tässä pauhaamisessa jää helposti unohduksiin, on se urheilua seuraavan kansan enemmistö. Ei heillä ole mitään Jarkko Niemistä tai Mikko Ilosta vastaan. Mutta eivät he myöskään jaksaneet lähteä etsimään taivaskanavien ja laittomien striimien viidakosta, kun Lahden suuri poika taistelee tarunhohtoisen Volvo World Match Playn voitosta. Sen sijaan he seurasivat television tai radion välityksellä, kun lupamaksurahoitteinen Yle välitti meille talviolympialaisten ja yleisurheilun EM-kisojen suomalaiset suurhetket. Sadattuhannet myös todistivat, kun Kaisa Mäkäräinen varmisti maailmancupin kokonaiskilpailun voiton.
Varmaan he ovat juntteja. Ja urheilutoimittajat ovat juntteja, kun he ovat näiden tavallisten Jussien ja Raijojen pulssilla äänestäessään hiihtäjät ja keihäänheittäjän korkeammalle kuin Ilosen. Mutta mielestäni urheilutoimittajat ovat tässä viisaita. Tottakai he aikaansa seuraavina ihmisinä ymmärtävät, miten hienoa on, kun suomalainen menestyy sellaisessa kansainvälisesti arvostetussa lajissa, jossa ei aikaisemmin suomalaismenestystä ole juuri saavutettu. Mutta samalla he myös tuntevat omat juurensa ja kulttuurinsa ja ymmärtävät sen vuosikymmenien saatossa muotoutuneen suunnattoman arvostuksen, intohimon, asiantuntemuksen, osaamisen ja kunnioituksen, joka Suomessa on hiihdon ja keihäänheiton kaltaisia lajeja kohtaan.
Pointtini on siis siinä, että Vuoden urheilijan valinta reflektoi - aivan niin kuin sen pitääkin reflektoida - myös omaa kulttuuriamme. USA:ssa, Espanjassa tai Kiinassa ei ehkä valita keihäänheittäjiä Vuoden urheilijoiksi, mutta mitä sitten? Ei se tarkoita sitä, että on jotenkin junttimaista, että keihäänheittäjät ovat meillä arvostettuja huippu-urheiljoita ja nuorison esikuvia.
Okei, pidän kyllä junttimaisena sitä, että mennään esimerkiksi jääkiekon MM-kisoihin juomaan pää täyteen olutta ja pukeudutaan possuksi ja kannustetaan Leijonia. Myöskään Jyväskylään "rallikansan" seurassa viihtymään minua ei saisi kirveelläkään. Mutta siitäkin huolimatta nämä ihmiset ovat aivan yhtä arvokkaita urheiluihmisiä kuin minä - tai se Mikko Ilosen valinnan puolesta liputtava golf-harrastaja. Ei omaa kulttuuria tarvitse kaikelta osin rakastaa, mutta se täytyy tiedostaa ja tunnustaa.
Mikko Ilonen muuten itsekin sanoi, ettei häntä vielä oikeastaan pidäkään valita Vuoden urheilijaksi. Hän tietää, että hänen menestyksensä ei ole vielä sellaista supermenestystä, jolla kiilataan esimerkiksi olympiavoittajien edelle. Ei hänellä, toisin kuin hänen "faneillaan", ole mitään tarvetta dissata hiihtäjiä tai keihäänheittäjiä.
Ja mihin ihmeeseen perustuu tämä Mikko Ilosen ja Jarkko Niemisen "aliarvostus", josta jaksetaan aina mussuttaa? Kyllähän heidän suorituksiaan seurataan esimerkiksi Urheiluruudussa joka viikko. Okei, ehkä media ei aloita valtavaa hehkutusta joka kerta, kun Nieminen selviää avauskierrokselta jatkoon jossain Montpellierin ATP250-turnauksessa tai Ilonen pelaa hyvän avauspäivän jossain random Euroopan kiertueen kilpailussa. Mutta uskallan väittää, että molemmat ovat ihan kärkipäässä, mitä tulee seuratuimpiin suomalaisurheilijoihin valtakunnanmediassa. En itse mitenkään kykene ymmärtämään, että Ilosen tai Niemisen hienot urat olisivat jääneet jotenkin "ymmärtämättä". Ja olen myös satavarma, että jos suomalainen joskus voittaa Grand Slam -turnauksen tenniksessä, Majorin golfissa tai taistelee maailmanlistalla siellä ihan kärjessä (top-5), ei Vuoden urheilija -äänetystä tarvitse edes pitää. Vähempikin saattaisi riittää - Ilosen tämä vuosi olisi voinut tuoda Vuoden urheilija -tittelin jonain heikompana vuonna mutta ei missään nimessä nyt kun tarjolla on olympiavoittajaa, yleisurheilun arvokisakultamitalistia ja ampumahiihdon maailmancupin kokonaisvoittajaa.
Toinen asia, jota en käsitä, on tämä puhe jostain ymmärtämisestä. Ei ole mitään absoluuttista tapaa rankata eri urheilulajeja ja miten vaikea kussakin on menestyä. Mutta aika monilla on kuitenkin tarve tällaista rankkausta tehdä. Ja aina kun joku suomalainen saavuttaa jotakin hienoa jossakin todella isossa lajissa, täytyy kommentoida, että nyt Suomessa tavallinen Pertti tai Katri ei taatusti ymmärrä, mikä tämän suorituksen arvo on.
On myös typerää vähätellä hiihtäjiä ja keihäänheittäjiä (tai esim. rallikuskeja) urheilijoina. Hiihto vaatii aivan valtavia kestävyysominaisuuksia. Björn Dählien hapenottokyky oli täysin poikkeuksellinen, vaikka vertailuun otettaisiin maailman parhaita maratonjuoksijoita tai pyöräilijöitä eri aikakausilta. Ja sitä keihästä voi itse kukin mennä kokeilemaan. Varmaan aika nopeasti tajuaisi, että kyllä ne 90 metrin kaaret vaativat aika kovaa omistautumista ja lahjakkuutta, vaikka foorumeilla on helppo uhota, miten minustakin olisi voinut tulla maailmanluokan keihäänheittäjä, jos olisin vähän jaksanut panostaa. Onko maailman top-3 -keihäsmies sitten kovempi urheilija kuin golfin maailmanlistan 47.? En tiedä, mutta en myöskään valita, jos urheilutoimittajien enemmistö niin tulkitsee.
No, nyt lopetan tämän vuodatuksen ja siirryn katsomaan NBA:ta. Harmi vain, ettei Hanno Möttölä ole mukana. Suomessa kun ei koskaan ole kunnolla ymmärretty, miten ainutlaatuista ja poikkeuksellista olikaan se, kun tämä suuri urheilija ja armoitettu legenda lämmitti kaksi kautta Atlanta Hawksin penkkiä. Nimittäin se, että pääsee NBA:ssa rivimieheksi vastaa suunnilleen samaa kuin heittäisi 110 metriä keihästä. Kysy vaikka Esko Seppäseltä.
P.S. Saksassa valittiin vuoden 2005 parhaaksi miesurheilijaksi yhdistetyn kilpailija Ronnie Ackermann. Eli saksalaisetkin ovat juntteja, jotka eivät ymmärrä, miten vähän yhdistetyn kaltaisessa marginaalilajissa pärjääminen vaatii verrattuna tennikseen, golfiin, jalkapalloon tai koripalloon.
Viimeksi muokattu: