Voihan vitalis! Pari tuntia sitten se tapahtui, meikäläisestä tuli isä. Tummatukkainen tyttölapsi syntyi 11 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen terveenä ja virkeänä. Pari viikkoa ennen laskettua tuo tyttö pinnisti maailmaan, mutta parempi vain, ettei ole yhtä hidas kuin isänsä.
Vaimoni soitti sairaalasta kolmen aikoihin iltapäivällä, ja pyysi minut sairaalaan. Luulin, että homma käynnistyy heti paikalla, mutta odotteluksi se sitten menikin. Supistukset kovenivat iltaa kohden, ja täytyy sanoa, että koko operaation raskain vaihe minulle aviomiehenä oli katsoa vierestä, kun vaimo on tuskissaan eikä mitään voi itse tehdä helpottaakseen hänen oloaan. Kaiken lisäksi helpoin asento hänelle oli seisoa, eikä supistuksen aikana parannut koskea, niin hän kielsi. Yritin siinä sitten silitellä ja pitää kädestä polttojen välillä, mutta aika avuttomaksi siinä sai itsensä tuntea varsinkin kun loppuvaiheessa ennen epiduraalipuudusta supistuksia tuli niin tiheään, ettei keskustelustakaan tullut mitään. Puudutus onnistui kuitenkin todella hyvin, ja vaimoni sai levätä reilun tunnin ennen varsinaisen meiningin alkamista. Loppujen lopuksi varsinainen ponnistusvaihe kesti kokonaiset 11 minuuttia, mikä on kaiketi vähän ensisynnyttäjälle. Tätä ainakin kätilöt ihmettelivät.
Itse koin varsinaisen synnytystapahtuman paljon mielekkäämmäksi kuin odottelun. Istuin vaimoni sängyn vieressä ja koetin katoa, että vaimoni toteuttaa annettuja ohjeita. Eihän siinä paljoa voi tehdä, mutta meidän tapauksessamme enemmän kuin supistusten ja odottelun aikana. Tähän väliin haluan mahduttaa kehuni kätilöistä ja heidän ammattitaidostaan: te olette mahtavia, kertakaikkiaan. Erityisesti synnytyksessä mukana ollut kätilö loi ammattitaidollaan luottamuksen ja rauhallisuuden ilmapiirin synnytyssaliin, ehkä osin sekin sai minut tuntemaan oloni tarpeelliseksi synnytyksen aikana.
Hieno kokemus tuo synnytyksessä mukanaolo oli, voin suositella sitä kaikille isäksi aikoville. Itse toivoin poikaa, mutta pettymys vaihtui iloon uuden elämän syntymisestä oikeastaan ennen kuin ehdin koko tunnetta edes kokea. Hieno nainen sieltä tuli, ja heti oli tissiä hamuamassa eli ihan on isänsä piirteitä. Itkua en tirauttanut tyttäremme synnyttyä, se oli lähempänä supistusten aikana, kun vaimoni tärisi ja voihki tuskasta silmieni edessä.
Että tällaista tällä kertaa. Nyt voisi vaikka yrittää nukkua vähän, jotta huomenna jaksaa taas ihmetellä omaa lasta.
edit: voin suositella synnytyksessä mukana olemista kaikille isäksi aikoville, en itse synnytystä, kuten alunperin virheellisesti kirjoitin...