Joo. Minustakin pitäisi tulla isä tässä parin kuukauden sisällä. Tuntemukset ovat erikoiset, tai oikeammin niitä ei oikeastaan ole. Välillä vain havahdun siihen, että kah, vaimo on tosissaankin pyöristynyt viimeisen puolen vuoden aikana.
Vaikka vauva oli suunniteltu, en ole tuntenut oikeastaan minkäänlaisia tunnekuohuja odotuksen aikana. En vaimoni ilmoittaessa raskaudesta, en ultrassa enkä edes ensimmäisten potkujen* aikana. Fiilis oli pikemminkin jotenkin lakoninen, "jaaha, nyt se on sitten totta meidänkin kohdalla". Sen sijaan jonkin sortin kunnioitus vaimoani kohtaan on lisääntynyt. Toivon todellakin, että myös tunteet uutta tulokasta kohtaan tulevat mukaan vimeistään synnytyksessä.
Lisäksi minua pelottaa hiukan. Olenko loppujen lopuksi valmis ottamaan vastuun pienestä ja heiveröisestä olennosta, omasta lapsestani? Siis oma lapsi, miettikää nyt, aivan mieletön ajatus! Sellainen aivan pieni, ruttuinen muhvelo. Hyvä jos sen ranteet ovat peukaloni paksuiset vastasyntyneenä... No, vaikka käyttöohjekirjaa ei tule paketin mukana, uskon, että jokaisella normaalilla aikuisella aktivoituu ainakin pienoinen hoivaamisen tarve ja sitä kautta myös piilevät vauvankäsittelytaidot jne.
Niin. Ehkä suurin pelkoni liittyy tunneköyhyyteeni. Pitäisikö minun tuntea jotain tässä vaiheessa? Oliko ulkopuolisuuden tunne tuttua teille, oi te juniorien isät? Voinko luottaa siihen, että kun se nyytti putkahtaa ulos, myös minä koen tulokkaan kaikessa tunnekirjossaan osaksi itseäni ja vaimoani?
Voi veljet, on tämä melkoista touhua.
*tarkoitan vauvan liikehtimistä, en työpaikan menettämistä