Olen samaa mieltä, laita tänne vain kaikki kommentit ja arvostelut. Tykkään vertailla omia ja muiden kuuntelijoiden mietteitä albumikokonaisuuksista ja yksittäisistä kappaleista. Itsekin olen kirjoittanut levyarvosteluja internetin syövereihin vaikka millä mitalla, pitääkin etsiä niitä ja laittaa tänne.
Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Kokkolalaisten hurja liito sai jatkoa – Hermekselle kahdeksas peräkkäinen voitto ja Mestiksen kärkipaikkaLue lisää »
-
Jakub Málek ohittamaton este espoolaisilleLue lisää »
-
Liiga-kierros: Ilves nollasi kivikovan, SaiPan huima putki sai jatkoa, KalPa tarvitsi jatkoajanLue lisää »
-
SHL-viikkokatsaus: Sarjanousija kärkipaikalla − NHL-konkari Jakob Silfverberg vei kasvattajaseuransa huipulleLue lisää »
-
Saija Tarkin paita kohosi Raksilan hallin kattoon tunteikkaassa seremoniassaLue lisää »
-
Liiga-kierros: Tappara käveli Sportin yli – kirvesrintojen debytantti osui välittömästiLue lisää »
Megadeth
- Viestiketjun aloittaja CMX
- Alkaa
- 58 737
- 272
Jospa sitä sitten tekisi niin, että rupean niitä tekstejä tänne julkaisemaan. Eipähän jää vain piiloon kovalevylle. Osa arvosteluista on kokonaan valmiina ja osasta levyistä olen lähinnä listannut muutamia kommentteja ylös, joten mennee aikaa saada koko projekti päätökseen. Lienee kuitenkin oikeastaan parempi näin, sillä muuten tulisi hieman liialliset wall of textit yhden illan sisällä pihalle ja niitä ei kukaan koskaan jaksaisi lukea läpi.
Pohjustukseksi voisi todeta, että kun aikanaan ala-asteella rupesin ensimmäistä kertaa kunnolla paneutumaan musiikkiin ja löysin oman juttuni, niin ensin tuli Metallica ja sitten tuli Megadeth. Luonnollinen siirtymä, sillä jos kuuntelua rupeaa laajentamaan muutaman vuoden jälkeen yhden bändin ulkopuolelle, niin kai sen bändin ex-jäsenen perustamasta uudesta yhtyeestä on loogisinta aloittaa. Näiden parin bändin levyjä onkin sitten tullut kuunneltua tässä vuosikymmenten aikana ns. muutamaan otteeseen.
Metallica vs Megadeth -vääntöön minulla ei ole kiinnostusta lähteä sen enempää, kun molemmat yhtyeet ovat minulle erittäin rakkaita. Mutta sen faktan voin todeta, että 2000-luvun taitteen jälkeen Metallica on julkaissut kolme albumia ja Megadeth seitsemän, kahdeksannen tulossa pihalle nyt sitten nähtävästi syksyllä. Aktiivisemmin ja mielestäni myös selvästi laadukkaammin on siis 2000-luku sujunut Megadethilta levytysrintamalla. Ja sehän tekee diskografiaansa paneutumisesta varsin mielenkiintoista, kun bändi on julkaissut hyviä levyjä neljällä eri vuosikymmenellä – pian niitä on julkaistu jo viidennelläkin ja eiköhän sieltä hyvää jälleen tule.
Pohjustukseksi voisi todeta, että kun aikanaan ala-asteella rupesin ensimmäistä kertaa kunnolla paneutumaan musiikkiin ja löysin oman juttuni, niin ensin tuli Metallica ja sitten tuli Megadeth. Luonnollinen siirtymä, sillä jos kuuntelua rupeaa laajentamaan muutaman vuoden jälkeen yhden bändin ulkopuolelle, niin kai sen bändin ex-jäsenen perustamasta uudesta yhtyeestä on loogisinta aloittaa. Näiden parin bändin levyjä onkin sitten tullut kuunneltua tässä vuosikymmenten aikana ns. muutamaan otteeseen.
Metallica vs Megadeth -vääntöön minulla ei ole kiinnostusta lähteä sen enempää, kun molemmat yhtyeet ovat minulle erittäin rakkaita. Mutta sen faktan voin todeta, että 2000-luvun taitteen jälkeen Metallica on julkaissut kolme albumia ja Megadeth seitsemän, kahdeksannen tulossa pihalle nyt sitten nähtävästi syksyllä. Aktiivisemmin ja mielestäni myös selvästi laadukkaammin on siis 2000-luku sujunut Megadethilta levytysrintamalla. Ja sehän tekee diskografiaansa paneutumisesta varsin mielenkiintoista, kun bändi on julkaissut hyviä levyjä neljällä eri vuosikymmenellä – pian niitä on julkaistu jo viidennelläkin ja eiköhän sieltä hyvää jälleen tule.
ChosenTwo arvostelee:
Killing Is My Business... And Business Is Good!
1985
Pari vuotta aiemmin Mustaine sai kenkää Metallicasta ja nyt raivosta kiehuen oman bändinsä perustanut thrashin kantaisä on saanut ympärilleen yhtyeen ensimmäisen vakiintuneen kokoonpanon: David Ellefson bassossa, Chris Poland kakkoskitarassa ja Gar Samuelson rummuissa. Tekijämiehiä kaikki, vaikka kyseessä ei olekaan se bändin ns. klassisin kokoonpano – eikä myöskään omaan makuuni paras. Soittotaidoista ja soittajien tyylitajusta homma ei joka tapauksessa jää kiinni, mutta biisimateriaalista se valitettavasti vielä jää.
Niin suuri Megadeth-fani kuin olenkin, niin on pakko myöntää, että tämä levy ei meinannut oikein avautua, kun tutustuin siihen noin kymmenen muun Megadeth-levyn jälkeen. Joskus 90-luvun lopulla olen siis ruvennut bändiä kuuntelemaan, mutta jostain syystä taisi mennä ainakin vuosikymmen, kunnes olen debyytin pariin päätynyt. Sittemmin albumin kuuntelu on myös jäänyt ihan minimaaliseksi ja oikeastaan otin sen kunnon tehokuunteluun vasta tätä arviointiprojektia tehdessä. Aluksi sai tehdä aikamoista pakkosyöttöä itselleen, että jaksoi keskittyä joihinkin biiseihin, joista ei tuntunut löytyvän minkäänlaista tarttumapintaa, mutta kyllä sieltä alkoi lopulta löytymään paljon hyvääkin.
Yleisesti ottaen mietteeni levystä ovat olleet aina sellaiset, että yksittäisiä hyviä riffejä kyllä löytyy ja levyn vimmaisuus on ilahduttavaa, mutta siinäpä se. Eteenpäin kaahataan siihen tahtiin, että homma pysyy juuri ja juuri kasassa. Mutta ne biisit... Ne vaan eivät valitettavasti ole yleisesti ottaen kauhean laadukkaita. Toki onhan siellä seassa esim. Mechanix, joka on ikoninen thrash metal -kappale... Metallican esittämänä, The Four Horsemen -nimellä. Mustainen suruksi on siis todettava, että omaan makuuni Metallica vie tämän biisin tulkinnassa Megadethia, niin esityksen kuin sanoituksen osalta.
Rattleheadin olen myös tiedostanut ihan jees kokonaisuudeksi pidemmän aikaa, vaikka tuo ei mitenkään omiin Megadeth-suosikkeihini olekaan lukeutunut. Muuten kappaleet ovat tuntuneet sisältävän lähinnä hyviä riffejä ja osioita siellä täällä. Chosen Ones esimerkiksi on aika hyvän kuuloinen alun perusteella, mutta sitten hypätään kehnompaan osaan, josta edetään ihan jo suorastaan heikkoon soolo-osaan, kunnes palataan taas siihen hyvään ideaan. Levyn aloittava kaksikko Last Rites / Loved to Deth + levyn nimikkobiisi ovat tuntuneet vähän samanlaisilta tapauksilta, eli että välillä homma toimii ja välillä ei.
Tässä kun nyt viime kuukausien aikana olen levyä pyöritellyt, niin olen kuitenkin mieltynyt kahteen aiemmin etäiseksi jääneeseen kappaleeseen; The Skull Beneath the Skin ja Looking Down the Cross ovat ruvenneet toimimaan. The Skull Beneath the Skinissä on varsin hyviä riffejä ja kokonaisuudeltaankin kappale istuisi aika hyvin seuraavallekin albumille. Looking Down the Crossissa taas on pahaenteistä tunnelmaa ja se tuntuu sata lasissa -kaahauksen seassa mukavan rauhalliselta temponsa puolesta. Intronsa "wo-oo-ooo" kyllä huvittaa. En oikein tiedä, että mitä sillä on tarkoitus kuvata. Jeesusta meinaa huimata, kun hänet nostetaan ristille?
Nancy Sinatran kappaleesta väännetty These Boots on lähinnä häröilyä, vaikka jälleen kerran voi todeta, että kyllähän se välillä kuulostaa hyvältä. Häröilyfaktoria ei vähennä kauheasti se, että biisi on tullut minulle tutuksi levyn 2002 vuoden painoksesta, jossa alkuperäisestä muutellut sanat on piipattu. Kauhean nautinnollista kuunneltavaa. Tämä outoushan selittyy sillä, että kappaleen kirjoittaja Lee Hazlewood oli vuonna 1995 (vähän myöhäinen sytytys kaverilla) uhannut nostaa oikeusjutun, jos ei sanoitusvariaatioita sisältänyt versio biisistään katoa albumilta. Tuon jälkeen These Boots sitten joko puuttui uusintapainoksilta kokonaan, tai oli vaihtunut piippausversioon, kunnes 2018 vuoden The Final Kill -uusintajulkaisulle Mustaine lauloi kappaleen uudestaan Hazlewoodin alkuperäisillä sanoituksilla.
Kun KIMBABIG:ista puhuu, niin on pakko myös mainita, että alkuperäinen levyn kansikuva on yksi järkyttävimmistä koskaan. Ei siis brutaaliudella tai muilla shokeeraus-arvoilla mitattuna, vaan se on vain ihan helvetin kämäinen. Toisin sanoen ruma. Onneksi uusintajulkaisuille saatiin sitten komeat Vic-kannet.
Kansien lisäksi alkuperäinen tuotanto ei ole varsinaisesti mitään korvakarkkia, mutta onneksi tuotakin puolta on saatu hyvin fixattua uusintajulkaisuille. Tästä toki riittää mielipiteitä, että saako alkuperäiseen levyyn kuinka kajota miksaamalla saati uudelleennauhoittamalla, mutta itse toivotan paremmalta kuulostavat versiot ilolla tervetulleeksi. Yleinen alkuperäisen tuotannon kökköisyyshän selittyy sillä legendaarisella tarinalla, että levytysbudjetti ei ollut alunperinkään mairittelevan iso ja sitten bändi käytti siitä vielä puolet huumeisiin ja muuhun hyödylliseen. Prioriteetit on hyvä pitää kunnossa.
Yksi erittäin mielenkiintoinen asia on se, että mitä levyllä EI ollut. Minua suuresti kiehtovana triviana voisin nimittäin listata tähän biisejä, joita Megadeth on soittanut livenä ennen debyyttinsä nauhoitusta:
Wake Up Dead*
The Conjuring*
Devil's Island
Good Mourning/Black Friday
Bad Omen
My Last Words*
Into the Lungs of Hell*
Set the World Afire*
Hook in Mouth*
The Skull Beneath the Skin
Rattlehead
Looking Down the Cross
Mechanix
*Kappaleet tunnettiin tässä vaiheessa vielä eri nimellä.
Eli nimikkobiisiä ja Howlin' Wolf -koveria lukuun ottamatta koko Peace Sells... But Who's Buying? on ollut todistettavasti jossain muodossa valmiina ja lisäksi vielä ainakin kolme kappaletta So Far, So Good... So What! -albumilta. Pistää kyllä kovasti miettimään, että miten Mustaine on päätynyt siis valitsemaan KIMBABIG:in kappaleet? Onhan ne joo kaikki äärimmäisen nopeita ja aggressiivisia, mutta vähän jää laatua uupumaan sisällöstä. Jos debyytti olisi koostettu kappaleista jotka tuohon listasin ja niiden versiot olisivat olleet läheskään yhtä hyviä kuin ne mitkä sitten seuraavilta albumeilta tulimme tuntemaan, niin puhuttaisiin yhdestä parhaasta ensijulkaisusta koskaan. Nyt levyn ansioksi jää lähinnä sen vimmaisuus.
Lopputulemana voisi siis todeta, että vaikka Killing Is My Business... And Business Is Good! on ilmeisesti viimein alkanut avautumaan minulle ainakin tiettyjen biisien osalta, niin tuomioni pysyy edelleen siinä, että kokonaisuutena kappaleet ja albumi jäävät vielä kauas siitä, mihin Mustaine orkestereineen pääsi jo seuraavana vuonna.
Arvosana: 2,5/5
Parhaat palat: The Skull Beneath the Skin, Looking Down the Cross & Rattlehead
Killing Is My Business... And Business Is Good!
1985
Pari vuotta aiemmin Mustaine sai kenkää Metallicasta ja nyt raivosta kiehuen oman bändinsä perustanut thrashin kantaisä on saanut ympärilleen yhtyeen ensimmäisen vakiintuneen kokoonpanon: David Ellefson bassossa, Chris Poland kakkoskitarassa ja Gar Samuelson rummuissa. Tekijämiehiä kaikki, vaikka kyseessä ei olekaan se bändin ns. klassisin kokoonpano – eikä myöskään omaan makuuni paras. Soittotaidoista ja soittajien tyylitajusta homma ei joka tapauksessa jää kiinni, mutta biisimateriaalista se valitettavasti vielä jää.
Niin suuri Megadeth-fani kuin olenkin, niin on pakko myöntää, että tämä levy ei meinannut oikein avautua, kun tutustuin siihen noin kymmenen muun Megadeth-levyn jälkeen. Joskus 90-luvun lopulla olen siis ruvennut bändiä kuuntelemaan, mutta jostain syystä taisi mennä ainakin vuosikymmen, kunnes olen debyytin pariin päätynyt. Sittemmin albumin kuuntelu on myös jäänyt ihan minimaaliseksi ja oikeastaan otin sen kunnon tehokuunteluun vasta tätä arviointiprojektia tehdessä. Aluksi sai tehdä aikamoista pakkosyöttöä itselleen, että jaksoi keskittyä joihinkin biiseihin, joista ei tuntunut löytyvän minkäänlaista tarttumapintaa, mutta kyllä sieltä alkoi lopulta löytymään paljon hyvääkin.
Yleisesti ottaen mietteeni levystä ovat olleet aina sellaiset, että yksittäisiä hyviä riffejä kyllä löytyy ja levyn vimmaisuus on ilahduttavaa, mutta siinäpä se. Eteenpäin kaahataan siihen tahtiin, että homma pysyy juuri ja juuri kasassa. Mutta ne biisit... Ne vaan eivät valitettavasti ole yleisesti ottaen kauhean laadukkaita. Toki onhan siellä seassa esim. Mechanix, joka on ikoninen thrash metal -kappale... Metallican esittämänä, The Four Horsemen -nimellä. Mustainen suruksi on siis todettava, että omaan makuuni Metallica vie tämän biisin tulkinnassa Megadethia, niin esityksen kuin sanoituksen osalta.
Rattleheadin olen myös tiedostanut ihan jees kokonaisuudeksi pidemmän aikaa, vaikka tuo ei mitenkään omiin Megadeth-suosikkeihini olekaan lukeutunut. Muuten kappaleet ovat tuntuneet sisältävän lähinnä hyviä riffejä ja osioita siellä täällä. Chosen Ones esimerkiksi on aika hyvän kuuloinen alun perusteella, mutta sitten hypätään kehnompaan osaan, josta edetään ihan jo suorastaan heikkoon soolo-osaan, kunnes palataan taas siihen hyvään ideaan. Levyn aloittava kaksikko Last Rites / Loved to Deth + levyn nimikkobiisi ovat tuntuneet vähän samanlaisilta tapauksilta, eli että välillä homma toimii ja välillä ei.
Tässä kun nyt viime kuukausien aikana olen levyä pyöritellyt, niin olen kuitenkin mieltynyt kahteen aiemmin etäiseksi jääneeseen kappaleeseen; The Skull Beneath the Skin ja Looking Down the Cross ovat ruvenneet toimimaan. The Skull Beneath the Skinissä on varsin hyviä riffejä ja kokonaisuudeltaankin kappale istuisi aika hyvin seuraavallekin albumille. Looking Down the Crossissa taas on pahaenteistä tunnelmaa ja se tuntuu sata lasissa -kaahauksen seassa mukavan rauhalliselta temponsa puolesta. Intronsa "wo-oo-ooo" kyllä huvittaa. En oikein tiedä, että mitä sillä on tarkoitus kuvata. Jeesusta meinaa huimata, kun hänet nostetaan ristille?
Nancy Sinatran kappaleesta väännetty These Boots on lähinnä häröilyä, vaikka jälleen kerran voi todeta, että kyllähän se välillä kuulostaa hyvältä. Häröilyfaktoria ei vähennä kauheasti se, että biisi on tullut minulle tutuksi levyn 2002 vuoden painoksesta, jossa alkuperäisestä muutellut sanat on piipattu. Kauhean nautinnollista kuunneltavaa. Tämä outoushan selittyy sillä, että kappaleen kirjoittaja Lee Hazlewood oli vuonna 1995 (vähän myöhäinen sytytys kaverilla) uhannut nostaa oikeusjutun, jos ei sanoitusvariaatioita sisältänyt versio biisistään katoa albumilta. Tuon jälkeen These Boots sitten joko puuttui uusintapainoksilta kokonaan, tai oli vaihtunut piippausversioon, kunnes 2018 vuoden The Final Kill -uusintajulkaisulle Mustaine lauloi kappaleen uudestaan Hazlewoodin alkuperäisillä sanoituksilla.
Kun KIMBABIG:ista puhuu, niin on pakko myös mainita, että alkuperäinen levyn kansikuva on yksi järkyttävimmistä koskaan. Ei siis brutaaliudella tai muilla shokeeraus-arvoilla mitattuna, vaan se on vain ihan helvetin kämäinen. Toisin sanoen ruma. Onneksi uusintajulkaisuille saatiin sitten komeat Vic-kannet.
Kansien lisäksi alkuperäinen tuotanto ei ole varsinaisesti mitään korvakarkkia, mutta onneksi tuotakin puolta on saatu hyvin fixattua uusintajulkaisuille. Tästä toki riittää mielipiteitä, että saako alkuperäiseen levyyn kuinka kajota miksaamalla saati uudelleennauhoittamalla, mutta itse toivotan paremmalta kuulostavat versiot ilolla tervetulleeksi. Yleinen alkuperäisen tuotannon kökköisyyshän selittyy sillä legendaarisella tarinalla, että levytysbudjetti ei ollut alunperinkään mairittelevan iso ja sitten bändi käytti siitä vielä puolet huumeisiin ja muuhun hyödylliseen. Prioriteetit on hyvä pitää kunnossa.
Yksi erittäin mielenkiintoinen asia on se, että mitä levyllä EI ollut. Minua suuresti kiehtovana triviana voisin nimittäin listata tähän biisejä, joita Megadeth on soittanut livenä ennen debyyttinsä nauhoitusta:
Wake Up Dead*
The Conjuring*
Devil's Island
Good Mourning/Black Friday
Bad Omen
My Last Words*
Into the Lungs of Hell*
Set the World Afire*
Hook in Mouth*
The Skull Beneath the Skin
Rattlehead
Looking Down the Cross
Mechanix
*Kappaleet tunnettiin tässä vaiheessa vielä eri nimellä.
Eli nimikkobiisiä ja Howlin' Wolf -koveria lukuun ottamatta koko Peace Sells... But Who's Buying? on ollut todistettavasti jossain muodossa valmiina ja lisäksi vielä ainakin kolme kappaletta So Far, So Good... So What! -albumilta. Pistää kyllä kovasti miettimään, että miten Mustaine on päätynyt siis valitsemaan KIMBABIG:in kappaleet? Onhan ne joo kaikki äärimmäisen nopeita ja aggressiivisia, mutta vähän jää laatua uupumaan sisällöstä. Jos debyytti olisi koostettu kappaleista jotka tuohon listasin ja niiden versiot olisivat olleet läheskään yhtä hyviä kuin ne mitkä sitten seuraavilta albumeilta tulimme tuntemaan, niin puhuttaisiin yhdestä parhaasta ensijulkaisusta koskaan. Nyt levyn ansioksi jää lähinnä sen vimmaisuus.
Lopputulemana voisi siis todeta, että vaikka Killing Is My Business... And Business Is Good! on ilmeisesti viimein alkanut avautumaan minulle ainakin tiettyjen biisien osalta, niin tuomioni pysyy edelleen siinä, että kokonaisuutena kappaleet ja albumi jäävät vielä kauas siitä, mihin Mustaine orkestereineen pääsi jo seuraavana vuonna.
Arvosana: 2,5/5
Parhaat palat: The Skull Beneath the Skin, Looking Down the Cross & Rattlehead
ChosenTwo arvostelee:
Peace Sells... But Who's Buying?
1986
Vuosi on kulunut debyytistä ja sama kokoonpano on saanut aikaiseksi toisen albumin. Ensimmäiseen levyyn verrattuna kehitys on ollut huikeaa. Biisit eivät ole enää "hyvä riffi, ok riffi, kehno riffi" -kokoelmia ilman logiikkaa, vaan riffikynä on terässä ja kappaleet ovat vain yksinkertaisesti parempia. Jos ensimmäinen levy oli thrash metallin ja speed metallin risteytys, niin nyt spe(e)deily on korvattu perinteisempään metalliin nojaavilla osilla – vaikka ei se vauhtikaan nyt ole täysin kadonnut. Yleisesti ottaen monipuolisuutta on lisätty ja tempovalikoimasta löytyy muutakin kuin täysillä kaahausta.
Levyn kohokohta iskee heti alkuun, ilman turhia lämmittelyjä; Wake Up Dead on täynnä A-luokan riffejä ja Mustainen tyylikästä sooloilua. Jos miettii tarkemmin, niin onhan tämäkin biisi rakenteeltaan aika hämmentävä, sillä käytännössä mitään osiota ei toisteta, vaan kokoajan edetään uudesta riffistä toiseen. Sanojakin on vain muutama hassu rivi. Voisi ajattella, ettei tällainen voi kauhean hyvin toimia. Mutta kyllähän se toimii, kun jokainen osanen on laadukas ja homma tehdään tyylillä. Erikoismainninnat riffeille ajoissa 1:01 ja 2:39. Legendaarisen tason tuotoksia. Ehdoton suosikkini 80-luvun aikana julkaistuista Megadeth-biiseistä.
The Conjuring -kappaleen elämänkaari on mielenkiintoinen: Biisi oli vakionumero bändin settilistassa, kunnes se poistui ensin 90-luvulla uuden kevyemmän linjan tieltä, sitten palasi hetkeksi mukaan, kunnes tuli hylätyksi melkein 20 vuoden ajaksi Mustainen uskoon tulemisen johdosta. Lopulta 2018 Dave päätti, että kyllä kai sitä kappaletta voi mustaan magiaan viittaavista sanoituksistaan huolimatta esittää, oli sitten uskossa tai ei.
Peace Sells on bassointroineen klassikko ja tyylillisesti enemmänkin heavy metalliin kallellaan kuin thrashiin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että biisin taso tipahtaa hieman jälkimmäisen, nopeamman puoliskon alkaessa. Ei nyt mitenkään dramaattisesti, mutta alkupuolisko on kuitenkin parempi. Huomionarvoista on se, että kappale näyttää ensimmäistä kertaa Mustainen kyvyt sanoittajana; poliittiset / yhteiskunnalliset aihepiirit sopivat äkäisen Daven suuhun ja tuovat musiikille erilaista painoarvoa ja älykkäämpää leimaa. Biisistä julkaistiin myös bändin ensimmäinen musiikkivideo, joka sai hyvin soittoaikaa MTV:llä. MTV piti selvästi muutenkin kappaleesta, sillä he nappasivat bassointron uutistensa alkutunnariksi. Mustainen mukaan tästä käytöstä ei kyllä koskaan mitään rojalteja kuulunut.
Devils Island vie levyä eteenpäin laadukkaan laukkarässin tahdissa. Kappaleesta pitää mainita sellainen tärkeä henkilökohtaiseen historiaan liittyvä muisto, että silloin joskus aikojen alussa Peace Sells... But Who's Buying? oli toinen omalle c-kasetilleni kaverilta kopioiduista Megadeth-levyistä (Countdown to Extinctionin lisäksi), joita sitten kuuntelin mankalla huoneessani. Erään kappaleen kohdalla pohdin, että tuossa kertosäkeessä selvästi huudetaan "Jerusalem!", että mistähän tämä mahtaa kertoa. Jossain vaiheessa sitten, ties kuinka monta kuuntelukertaa myöhemmin, huomasin kasetin oheen kirjoittamaani biisilistaa tutkiessa, että se huuto saattaa myös olla "Devils island!". Kuullun ymmärtäminen ollut aina hallussa.
Good Mourning / Black Friday, Bad Omen ja My Last Words biisikolmikkoa yhdistää se, että jokaisessa on erittäin maistuva intro. Täytyy myös mainita erikseen Good Mourning / Black Fridayn äärimmäisen tiukasti vedetty sahausriffi ja My Last Wordsin eeppinen tunnelma. Kovaa biisiä toisensa perään, välillä ihan hervottomilla, päättymättömillä kitarasooloilla höystettynä.
Yksi vähän heikompi kohta levyltä löytyy ja se on blueslegenda Howlin' Wolfin I Ain't Superstitious -kappaleen laina. On sitä kehnompiakin kovereita kuultu, mutta eipä tämä tuo levylle mitään muuta kuin notkahduksen muuhun tasoon verrattuna. Ja en yleensäkään pidä siitä, että levylle pistetään joku täysin levyn muusta linjasta eroava lainakappale. Hassuttelut kuuluvat johonkin sinkun b-puolelle tai ainakin bonukseksi loppuun. Jos levybiisien sekaan heitetään jotain, niin sitten se pitäisi olla tyyliin HIMin Wicked Game, eli menee täysin bändin omasta kappaleesta.
Jos debyytin kohdalla huomioin kansikuvan, niin täytyy huomioida nytkin. Killing Is My Businessin hirvittävän, lopputuloksesta päätellen sienissä olleen kädettömän taiteilijan tekemän askarteluviritelmän sijaan tällä kertaa kelpaa kantta katsella. Vic Rattlehead -maskotti on saatu ensimmäistä kertaa kehiin koko komeudessaan ja hienosti kuvitettu lopputulos on ikoninen thrash metal -kansi.
Tiukat soundit (suhteutettuna julkaisuvuoteen), tiukkaa soittoa ja kovia biisejä. Levy, jonka kuuluisi löytyä jokaisen thrash metallista pitävän hyllystä.
Arvosana: 4,5/5
Parhaat palat: Wake Up Dead, Good Mourning / Black Friday, Devils Island & Peace Sells
Peace Sells... But Who's Buying?
1986
Vuosi on kulunut debyytistä ja sama kokoonpano on saanut aikaiseksi toisen albumin. Ensimmäiseen levyyn verrattuna kehitys on ollut huikeaa. Biisit eivät ole enää "hyvä riffi, ok riffi, kehno riffi" -kokoelmia ilman logiikkaa, vaan riffikynä on terässä ja kappaleet ovat vain yksinkertaisesti parempia. Jos ensimmäinen levy oli thrash metallin ja speed metallin risteytys, niin nyt spe(e)deily on korvattu perinteisempään metalliin nojaavilla osilla – vaikka ei se vauhtikaan nyt ole täysin kadonnut. Yleisesti ottaen monipuolisuutta on lisätty ja tempovalikoimasta löytyy muutakin kuin täysillä kaahausta.
Levyn kohokohta iskee heti alkuun, ilman turhia lämmittelyjä; Wake Up Dead on täynnä A-luokan riffejä ja Mustainen tyylikästä sooloilua. Jos miettii tarkemmin, niin onhan tämäkin biisi rakenteeltaan aika hämmentävä, sillä käytännössä mitään osiota ei toisteta, vaan kokoajan edetään uudesta riffistä toiseen. Sanojakin on vain muutama hassu rivi. Voisi ajattella, ettei tällainen voi kauhean hyvin toimia. Mutta kyllähän se toimii, kun jokainen osanen on laadukas ja homma tehdään tyylillä. Erikoismainninnat riffeille ajoissa 1:01 ja 2:39. Legendaarisen tason tuotoksia. Ehdoton suosikkini 80-luvun aikana julkaistuista Megadeth-biiseistä.
The Conjuring -kappaleen elämänkaari on mielenkiintoinen: Biisi oli vakionumero bändin settilistassa, kunnes se poistui ensin 90-luvulla uuden kevyemmän linjan tieltä, sitten palasi hetkeksi mukaan, kunnes tuli hylätyksi melkein 20 vuoden ajaksi Mustainen uskoon tulemisen johdosta. Lopulta 2018 Dave päätti, että kyllä kai sitä kappaletta voi mustaan magiaan viittaavista sanoituksistaan huolimatta esittää, oli sitten uskossa tai ei.
Peace Sells on bassointroineen klassikko ja tyylillisesti enemmänkin heavy metalliin kallellaan kuin thrashiin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että biisin taso tipahtaa hieman jälkimmäisen, nopeamman puoliskon alkaessa. Ei nyt mitenkään dramaattisesti, mutta alkupuolisko on kuitenkin parempi. Huomionarvoista on se, että kappale näyttää ensimmäistä kertaa Mustainen kyvyt sanoittajana; poliittiset / yhteiskunnalliset aihepiirit sopivat äkäisen Daven suuhun ja tuovat musiikille erilaista painoarvoa ja älykkäämpää leimaa. Biisistä julkaistiin myös bändin ensimmäinen musiikkivideo, joka sai hyvin soittoaikaa MTV:llä. MTV piti selvästi muutenkin kappaleesta, sillä he nappasivat bassointron uutistensa alkutunnariksi. Mustainen mukaan tästä käytöstä ei kyllä koskaan mitään rojalteja kuulunut.
Devils Island vie levyä eteenpäin laadukkaan laukkarässin tahdissa. Kappaleesta pitää mainita sellainen tärkeä henkilökohtaiseen historiaan liittyvä muisto, että silloin joskus aikojen alussa Peace Sells... But Who's Buying? oli toinen omalle c-kasetilleni kaverilta kopioiduista Megadeth-levyistä (Countdown to Extinctionin lisäksi), joita sitten kuuntelin mankalla huoneessani. Erään kappaleen kohdalla pohdin, että tuossa kertosäkeessä selvästi huudetaan "Jerusalem!", että mistähän tämä mahtaa kertoa. Jossain vaiheessa sitten, ties kuinka monta kuuntelukertaa myöhemmin, huomasin kasetin oheen kirjoittamaani biisilistaa tutkiessa, että se huuto saattaa myös olla "Devils island!". Kuullun ymmärtäminen ollut aina hallussa.
Good Mourning / Black Friday, Bad Omen ja My Last Words biisikolmikkoa yhdistää se, että jokaisessa on erittäin maistuva intro. Täytyy myös mainita erikseen Good Mourning / Black Fridayn äärimmäisen tiukasti vedetty sahausriffi ja My Last Wordsin eeppinen tunnelma. Kovaa biisiä toisensa perään, välillä ihan hervottomilla, päättymättömillä kitarasooloilla höystettynä.
Yksi vähän heikompi kohta levyltä löytyy ja se on blueslegenda Howlin' Wolfin I Ain't Superstitious -kappaleen laina. On sitä kehnompiakin kovereita kuultu, mutta eipä tämä tuo levylle mitään muuta kuin notkahduksen muuhun tasoon verrattuna. Ja en yleensäkään pidä siitä, että levylle pistetään joku täysin levyn muusta linjasta eroava lainakappale. Hassuttelut kuuluvat johonkin sinkun b-puolelle tai ainakin bonukseksi loppuun. Jos levybiisien sekaan heitetään jotain, niin sitten se pitäisi olla tyyliin HIMin Wicked Game, eli menee täysin bändin omasta kappaleesta.
Jos debyytin kohdalla huomioin kansikuvan, niin täytyy huomioida nytkin. Killing Is My Businessin hirvittävän, lopputuloksesta päätellen sienissä olleen kädettömän taiteilijan tekemän askarteluviritelmän sijaan tällä kertaa kelpaa kantta katsella. Vic Rattlehead -maskotti on saatu ensimmäistä kertaa kehiin koko komeudessaan ja hienosti kuvitettu lopputulos on ikoninen thrash metal -kansi.
Tiukat soundit (suhteutettuna julkaisuvuoteen), tiukkaa soittoa ja kovia biisejä. Levy, jonka kuuluisi löytyä jokaisen thrash metallista pitävän hyllystä.
Arvosana: 4,5/5
Parhaat palat: Wake Up Dead, Good Mourning / Black Friday, Devils Island & Peace Sells
Parin kuuntelun jälkeen voi todeta, että kyllä muuten maistuu! Riffien ja soolojen sarjatulta taattuun Megadeth-tyyliin. Mustainella täynnä 60 vuotta ja näin tiukkaa kamaa edelleen puskee ulos. On se kova.
Lopun runttauksesta tuli hetkittäin mieleen Disposable Heroesin intro. :D
Ai huhhuh miten kova on uusi biisi! Hyviä tekstejä @ChosenTwo anna tulla vaan!
ChosenTwo arvostelee:
So Far, So Good... So What!
1988
Harppaus kahden ensimmäisen levyn välillä oli suuri, mutta valitettavasti Peace Sells -klassikon jälkeen vuorossa on kehnompi levytys.
Into the Lungs of Hell -intro on toimiva instrumentaali, Set the World Afire on etenkin alkupuolensa riffi-ilotulituksen osalta todella kovaa kamaa ja In My Darkest Hour on Megadeth-klassikko. Muuten biisimateriaali ei kuitenkaan pääse samalle tasolle kuin edeltäjällään.
Mary Janeen minulla on ollut aina vaikeuksia suhtautua, johtuen siitä, että sen säkeistö tuntuu hyvin samanlaiselta In My Darkest Hourin kanssa ja alkupuolisko ei muutenkaan ole kauheasti mieleeni. Biisin jälkimmäinen puoliskohan taasen ei häviä Peace Sells... But Who's Buying? -albumin sisällölle oikeastaan yhtään.
Hook in Mouth on vähän Mary Janen tyyliin kahtiajakoinen kappale; kappaleen säkeistö aneemisine lauluineen ei nappaa ja kertosäe on aika mitäänsanomaton, mutta välillä seassa on kyllä hyviä hetkiä (ainakin 1:13-1:53 toimii varsin hyvin). 502 ja Liar taasen ovat sellaisia, että suoraan sanottuna en meinaa edes muistaa kummastakaan mitään, kun kuuntelusta on kulunut jonkin verran aikaa. Ei siis kauhean mieleenpainuvia kappaleita. Tai se on kyllä jäänyt päähän, että 502:n intro huvittaa. Sireenin matkiminen suulla ja "Pull over, shithead! This is the cops!" -repliikki antaa suuren budjetin tuotannon tuntua.
Levyllä on mukana kahden aiemman albumin tapaan lainakappale. Edellisiin verrattuna Steve Jonesin featuroima Sex Pistols koveri Anarchy in the U.K. on sentään vähän paremmin kokonaisuuteen istuva tekele ja osittain heikohkon biisimateriaalin rinnalla tuntuu oikeastaan ihan hyvältä lisäykseltä. Täytyy kuitenkin siis tähdentää, että punk-biisin aika 1:1 koverin laittaminen albumin kolmanneksi (ja toiseksi lauletuksi) kappaleeksi kertonee ehkä enemmän Mustainenkin uskosta omien biisien tasoon, kuin koverin laadukkuudesta.
Albumiin liittyvät myös Megadethin levytyshistorian ensimmäiset kokoonpanomuutokset. Ensimmäisillä levyillä kakkoskitaraa soittanut Chris Poland on vaihtunut instrumenttiaan noin rinnan korkeudella ei-rock-uskottavasti roikottavaan "jazz-kitaristi" Jeff Youngiin ja rummuissa Gar Samuelson on korvattu Chuck Behlerillä. Eipä kahden ensimmäisen levyn kokoonpanosta kukaan jättänyt päihteitä käyttämättä, heroiini mukaan lukien, mutta raja oli tullut vastaan Polandin toimittaessa bändikamoja jatkuvasti panttilainaamoon ja Samuelson oli myös vielä Davejakin enemmän ongelmissa päihteiden kanssa. En tiedä tarkemmin kuvan taustasta, mutta netistä löytyy promokuva jossa seisovat Mustaine, Ellefson, Poland... sekä peruukilla ja rumpukapuloilla varustettu dinosaurus. Ehkäpä tuo kuva summaa Samuelsonin kyvyn osallistua bänditoimintaan? Tai sitten Gar oli sexual tyrannosaurus.
Sanoisin tämän levyn yhtyettä Megadethin "kasvottomimmaksi" kokoonpanoksi, kun otetaan huomioon, että The System Has Failed on käytännössä Mustainen soololevy. Jälleen kerran voi toki todeta, että kyllähän nämäkin kaverit osaavat soittaa, ei sitä muuten tähän bändiin pääse. Mutta mitään muistettavaa he eivät tarjoa suorituksillaan ja vertailu on aika raakaa niin edeltäjiinsä, kuin etenkin seuraajiinsa.
So Far, So Good... So What! on soundimaailmaltaan Peace Sellssiä tuhnuisempi ja Mustainen biisikynä ei ole ollut parhaassa terässään. Vähän tässä on hankalaan ajanjaksoon tulleen välityön makua.
Arvosana: 3/5
Parhaat palat: Set the World Afire, In My Darkest Hour & Into the Lungs of Hell
So Far, So Good... So What!
1988
Harppaus kahden ensimmäisen levyn välillä oli suuri, mutta valitettavasti Peace Sells -klassikon jälkeen vuorossa on kehnompi levytys.
Into the Lungs of Hell -intro on toimiva instrumentaali, Set the World Afire on etenkin alkupuolensa riffi-ilotulituksen osalta todella kovaa kamaa ja In My Darkest Hour on Megadeth-klassikko. Muuten biisimateriaali ei kuitenkaan pääse samalle tasolle kuin edeltäjällään.
Mary Janeen minulla on ollut aina vaikeuksia suhtautua, johtuen siitä, että sen säkeistö tuntuu hyvin samanlaiselta In My Darkest Hourin kanssa ja alkupuolisko ei muutenkaan ole kauheasti mieleeni. Biisin jälkimmäinen puoliskohan taasen ei häviä Peace Sells... But Who's Buying? -albumin sisällölle oikeastaan yhtään.
Hook in Mouth on vähän Mary Janen tyyliin kahtiajakoinen kappale; kappaleen säkeistö aneemisine lauluineen ei nappaa ja kertosäe on aika mitäänsanomaton, mutta välillä seassa on kyllä hyviä hetkiä (ainakin 1:13-1:53 toimii varsin hyvin). 502 ja Liar taasen ovat sellaisia, että suoraan sanottuna en meinaa edes muistaa kummastakaan mitään, kun kuuntelusta on kulunut jonkin verran aikaa. Ei siis kauhean mieleenpainuvia kappaleita. Tai se on kyllä jäänyt päähän, että 502:n intro huvittaa. Sireenin matkiminen suulla ja "Pull over, shithead! This is the cops!" -repliikki antaa suuren budjetin tuotannon tuntua.
Levyllä on mukana kahden aiemman albumin tapaan lainakappale. Edellisiin verrattuna Steve Jonesin featuroima Sex Pistols koveri Anarchy in the U.K. on sentään vähän paremmin kokonaisuuteen istuva tekele ja osittain heikohkon biisimateriaalin rinnalla tuntuu oikeastaan ihan hyvältä lisäykseltä. Täytyy kuitenkin siis tähdentää, että punk-biisin aika 1:1 koverin laittaminen albumin kolmanneksi (ja toiseksi lauletuksi) kappaleeksi kertonee ehkä enemmän Mustainenkin uskosta omien biisien tasoon, kuin koverin laadukkuudesta.
Albumiin liittyvät myös Megadethin levytyshistorian ensimmäiset kokoonpanomuutokset. Ensimmäisillä levyillä kakkoskitaraa soittanut Chris Poland on vaihtunut instrumenttiaan noin rinnan korkeudella ei-rock-uskottavasti roikottavaan "jazz-kitaristi" Jeff Youngiin ja rummuissa Gar Samuelson on korvattu Chuck Behlerillä. Eipä kahden ensimmäisen levyn kokoonpanosta kukaan jättänyt päihteitä käyttämättä, heroiini mukaan lukien, mutta raja oli tullut vastaan Polandin toimittaessa bändikamoja jatkuvasti panttilainaamoon ja Samuelson oli myös vielä Davejakin enemmän ongelmissa päihteiden kanssa. En tiedä tarkemmin kuvan taustasta, mutta netistä löytyy promokuva jossa seisovat Mustaine, Ellefson, Poland... sekä peruukilla ja rumpukapuloilla varustettu dinosaurus. Ehkäpä tuo kuva summaa Samuelsonin kyvyn osallistua bänditoimintaan? Tai sitten Gar oli sexual tyrannosaurus.
Sanoisin tämän levyn yhtyettä Megadethin "kasvottomimmaksi" kokoonpanoksi, kun otetaan huomioon, että The System Has Failed on käytännössä Mustainen soololevy. Jälleen kerran voi toki todeta, että kyllähän nämäkin kaverit osaavat soittaa, ei sitä muuten tähän bändiin pääse. Mutta mitään muistettavaa he eivät tarjoa suorituksillaan ja vertailu on aika raakaa niin edeltäjiinsä, kuin etenkin seuraajiinsa.
So Far, So Good... So What! on soundimaailmaltaan Peace Sellssiä tuhnuisempi ja Mustainen biisikynä ei ole ollut parhaassa terässään. Vähän tässä on hankalaan ajanjaksoon tulleen välityön makua.
Arvosana: 3/5
Parhaat palat: Set the World Afire, In My Darkest Hour & Into the Lungs of Hell
ChosenTwo arvostelee:
Rust in Peace
1990
Joskus sitä käy niin, että kaikki loksahtaa maagisesti kohdalleen ja seurauksena on jotain ylittämätöntä. Näin kävi Megadethin neljännen albumin kohdalla. Tämä ei myöskään ole pelkkä henkilökohtainen mielipiteeni, sillä käytännössä aina kun jossain listaillaan kautta aikain kovimpia thrash metal -levyjä, löytyy Rust in Peace kärjen tuntumasta.
Ensinnäkin levyn kokoonpanosta: Toinen kitaristi ja rumpali ovat menneet jälleen vaihtoon ja tällä kertaa rekrytointiprosessi on todellakin onnistunut. Chuck Behlerin rumputeknikkona ollut Nick Menza on saanut ylennyksen kannujen taakse ja henkilökohtainen mielipiteeni on, että kyseessä on yksi parhaista, ellei jopa paras rumpali jota olen kuullut / tallenteilta nähnyt (valitettavasti en koskaan livenä). Miehen soitossa on eläimellistä groovea, tyylitajunsa rumpusovituksissaan on pettämätöntä, teknisesti hänellä ei ole mitään puutteita thrash metal -genreä ajatellen ja show-elkeet ovat ihan huippuluokkaa. Kuinkahan monta kertaa sitä on tullut katseltua YouTubesta esimerkiksi The Conjuringin live-taltiointia vuodelta 90. Biisi itsessään ei ole Megadeth-mittapuulla aivan suurimpia suosikkejani, mutta Menzan suoritusta on maagista seurata.
Uuden kitaristin roolia tarjottiin Jeff Youngin jälkeen ainakin Dimebag Darrellille ja tämä olisi Mustainen mukaan ollut valmiina liittymäänkin bändiin, kunhan vain veljensä Vinnie Paul olisi päässyt samalla ovenavauksella sisään. Vaikka ajatus Dimebagista Mustainen rinnalla kiehtoo, niin onneksi Menza oli jo pestattu ja jo tässä vaiheessa pätevän Power Metal -albumin julkaissut Pantera-kokoonpano päätyi suurtekoihin seuraavilla levyillään. Vähän niin kuin Mustainen Metallicasta erkaantumisessa, saatiin siis tässäkin tapauksessa lopulta kaksi todella kovaa bändiä yhden sijaan.
Chris Poland oli myös jo liittymässä takaisin remmiin ja kävi soittamassa soolot parille uudelle demollekin (jotka julkaistiin sittemmin osana Rust in Peacen 2004 vuoden remix / remaster -versiota), mutta homma jäi kuitenkin toteutumatta. Lopulta toiseen kitaraan löytyi Cacophonyssa Jason Beckerin kanssa tiluttanut ja myös jo yhden soololevynkin julkaissut Marty Friedman. Jos oli Menzan löytyminen aikamoinen onnenpotku, niin täysin samaa voi sanoa Friedmanista. Martyn tunnistettava, omalaatuinen soittotyyli, istuu saumattomasti yhteen Mustainen suoraviivaisemman kitaroinnin kanssa ja miehen kyky luoda mielenkiintoisia ja taidokkaita sooloja yksi toisensa jälkeen on täydellinen yhdistelmä Mustainen biisinkirjoituskyvyn rinnalla.
Friedmanin kaltaiset kitarasankarit voivat mennä vähän hukkaan, jos he pysyvät vain soolouralla tai päätyvät mukaan johonkin suurempaan yhtyeeseen, jossa kitaristilla ei ole loppupeleissä kauheasti liikkumavaraa. Tulee mieleen esimerkiksi Yngwie Malmsteen, joka on 1984 vuodesta eteenpäin keskittynyt vain soolouraansa. Vaikkakin tykkään kuunnella miehen soittoa aina pienissä otoksissa, niin kokonaisten keikkojen katsominen meinaa käydä vähän puuduttavaksi, kun tulee pelkkää instrumentaalitilua 90% keikasta. Olisi siis ollut varsin mielenkiintoista kuulla, että mitä Yngwie olisi saanut aikaan kunnon bändissä, jonkun toisen laadukkaan biisinkirjoittajan rinnalla. Toisesta mainitsemastani kohtalosta taasen käy esimerkkinä Vivian Campbell, joka katosi Dio-vuosiensa kitarajumaluuden jälkeen hiljalleen Def Leppardin rytmikitaristiksi. Kun katselee miehen sooloilua 1984 vuoden Dio-keikalla Philadelphian Spectrumissa, niin herää kysymys, että miksi ihmeessä emme saaneet tätä lisää?
Friedmanilla oli itse asiassa buukattuna koe-esiintyminen Madonnan bändiin samalla viikolla Megadeth-koe-esiintymisensä kanssa, mutta onneksi Megadeth ehti ensin. Olisi menneet miehen kyvyt hukkaan tuossa toisessa vaihtoehdossa. Ja vaikka on spekuloitavissa, että kuinka paljon Marty vaikutti jatkossa Megadethin linjan muotoutumisessa kevyempään suuntaan, olihan Madonna nyt selkeästi kauempana hänen musiikillisista mieltymyksistään.
Niin ja sitten tosiaan se levyn kappalemateriaali. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat Holy Wars... The Punishment Due ja Hangar 18. Pari Megadeth-klassikkoa siis heti aluksi kehiin. Tai oikeastaan ei pelkästään Megadeth-klassikkoa, vaan ihan yleisesti thrash metal -klassikkoa. Ihan ok startti levylle.
Holy Wars on Megadethille ominainen Wake Up Dead -tyylinen kappale, eli biisi jonka rakenne muuttuu jatkuvasti eteenpäin kulkiessaan ja kertosäettä ei löydy (joskin tällä kertaa nyt parit riffit jopa toistuvat useammassa kohdassa kuin vain kerran). Hangar 18 hyödyntää introriffissään Mustainen kehittelemää The Call of Ktulu -sointukulkua ja huipentuu soolobattleen Mustainen ja Friedmanin välillä. Ilman tarkistuslaskentaa arvioisin, että yhteensä näistä kahdesta kappaleesta löytyy noin 100 Mustainen sooloa ja 200 Friedmanin. Arvioni saattaa vähän heittää oikeista lukemista, mutta monta niitä ainakin on.
Take No Prisoners on täynnä tylyjä ja monipuolisia riffejä. Luokittelisin Megadethin rankimpien biisien joukkoon. Poison Was the Curessa tempossa ei ole säästelty. Biisi etenee sellaisella vauhdilla, että vertautuu lähinnä debyytin speed metal -paahtoon – joskin laadukkaammalla sisällöllä. Lucretia on erittäin hyvä, kuten myös välillä ihan suosikkiraidaksenikin noussut Rust in Peace... Polaris. Niin ja Tornado of Soulsin kaikki Megadeth-fanit tietävät Friedmanin soolosta, joka nousee usein puheisiin kaikkien aikojen parhaita kitarasooloja listatessa.
Jos lähtisin miettimään asiaa siltä kantilta, että mitä biisiä pidän levyltä heikoimpana, niin se lienisi Five Magics. Mutta sitten taasen jos Five Magics sijoitettaisiin vaikkapa Peace Sells... But Who's Buying? -albumille, niin taitaisi se olla suosikkini Wake Up Deadin jälkeen. Heikoimmat hetket eivät siis ole tällä levyllä kauhean heikkoja. Toki, eihän Dawn Patrol nyt ole loppupeleissä mitenkään kauhean erikoinen kappale, mutta en sitä "oikeana" kappaleena ajattelekaan; se on yhtä bassoriffiä toistava välisoitto. On hyvin hankalaa yrittää määritellä erillistä arvosanaa tuollaiselle tekeleelle. Suhtaudun siihen lähinnä sellaisena ylimääräisenä levyn palasena. Vähän niin kuin monella levyllä on introna jotain tunnelmaa luovaa mölyä erillisenä raitana. Eli ei yksittäisenä raitana ole välttämättä kauhean kummoinen, mutta kokonaisuudessa sillä on paikkansa.
Kaksi ensimmäistä levyä olivat kovereita lukuun ottamatta täysin Mustainen käsialaa. So Far, So Good... So What! puolestaan sisälsi jotain kappaleita, joissa Ellefson on ottanut osaa joko sävellyksiin tai lyriikoihin. Täten on huomionarvoista, että Rust in Peace on ensimmäinen levy, jossa Mustaine on jättänyt joidenkin biisien sanoitukset tai sävellyksen täysin muiden vastuulle; Hangar 18 sanoitukset on tehnyt Menza ja Dawn Patrolin bassoriffi, eli kappaleen ainut sävellyksellinen osa-alue, on Ellefsonin käsialaa.
Peace Sells... But Who's Buying? -kannen tehnyt Ed Repka on palannut tekemään Rust in Peacen kansikuvan ja kuin levyjen musiikillista sisältöä peilaten, on lopputulos jälleen upea, joskin vielä parempi mitä edellisellä kerralla. Yksi komeimmista kansista mitä on millään levyjulkaisulla nähty. Roikkuu kehystettynä vinyylinä seinälläni.
Soittelen itse kitaraa, säveltelen ja harvakseltaan julkaisenkin musiikkia. Rust in Peace kuuluu albumeihin, joiden kuuntelu tuppaa aiheuttamaan inspiraatiopuuskan jopa vuosikymmenten kuuntelun jälkeen. Tämä levy pyörimään, niin johan alkaa tulla fiilistä kehitellä vähän teknisempää thrash-riffittelyä, kun kappaleissa tapahtuu niin paljon, että niistä tuppaa löytämään aina uutta. Toki huonona puolena sitten huomaa kitaran käteen ottaessaan, että ei nyt ihan tällaista kamaa kykene saamaan aikaan, saati sitten soittamaan.
Levyn sisällön lisäksi tuotanto on A-luokkaa. Nykytuotannolla toki soundeihin voisi lisätä huomattavasti enemmän munaa, mutta julkaisuajankohtaan peilaten soundit ovat erittäin laadukkaat ja erottelevat. Vuonna 1990 thrash metallin kulta-aika alkoi olla ohi ja seuraavien vuosien aikana koko genre painui ihan marginaaliin. Rust in Peacella Megadeth iski kuitenkin vielä pöytään näyttävän tilinpäätöksen omasta thrash metal -osaamisestaan, kunnes siirtyi kohti vähän erilaista ilmaisua, pitäen päänsä pinnalla läpi 90-luvun outojen vuosien.
Jos tälle levylle ei voisi antaa täysiä pisteitä arvostelussa, niin sitten ei sellaista levyä olekaan, jolle ne täydet pinnat voisi antaa.
Arvosana: 5/5
Parhaat palat: Kaikki
Rust in Peace
1990
Joskus sitä käy niin, että kaikki loksahtaa maagisesti kohdalleen ja seurauksena on jotain ylittämätöntä. Näin kävi Megadethin neljännen albumin kohdalla. Tämä ei myöskään ole pelkkä henkilökohtainen mielipiteeni, sillä käytännössä aina kun jossain listaillaan kautta aikain kovimpia thrash metal -levyjä, löytyy Rust in Peace kärjen tuntumasta.
Ensinnäkin levyn kokoonpanosta: Toinen kitaristi ja rumpali ovat menneet jälleen vaihtoon ja tällä kertaa rekrytointiprosessi on todellakin onnistunut. Chuck Behlerin rumputeknikkona ollut Nick Menza on saanut ylennyksen kannujen taakse ja henkilökohtainen mielipiteeni on, että kyseessä on yksi parhaista, ellei jopa paras rumpali jota olen kuullut / tallenteilta nähnyt (valitettavasti en koskaan livenä). Miehen soitossa on eläimellistä groovea, tyylitajunsa rumpusovituksissaan on pettämätöntä, teknisesti hänellä ei ole mitään puutteita thrash metal -genreä ajatellen ja show-elkeet ovat ihan huippuluokkaa. Kuinkahan monta kertaa sitä on tullut katseltua YouTubesta esimerkiksi The Conjuringin live-taltiointia vuodelta 90. Biisi itsessään ei ole Megadeth-mittapuulla aivan suurimpia suosikkejani, mutta Menzan suoritusta on maagista seurata.
Uuden kitaristin roolia tarjottiin Jeff Youngin jälkeen ainakin Dimebag Darrellille ja tämä olisi Mustainen mukaan ollut valmiina liittymäänkin bändiin, kunhan vain veljensä Vinnie Paul olisi päässyt samalla ovenavauksella sisään. Vaikka ajatus Dimebagista Mustainen rinnalla kiehtoo, niin onneksi Menza oli jo pestattu ja jo tässä vaiheessa pätevän Power Metal -albumin julkaissut Pantera-kokoonpano päätyi suurtekoihin seuraavilla levyillään. Vähän niin kuin Mustainen Metallicasta erkaantumisessa, saatiin siis tässäkin tapauksessa lopulta kaksi todella kovaa bändiä yhden sijaan.
Chris Poland oli myös jo liittymässä takaisin remmiin ja kävi soittamassa soolot parille uudelle demollekin (jotka julkaistiin sittemmin osana Rust in Peacen 2004 vuoden remix / remaster -versiota), mutta homma jäi kuitenkin toteutumatta. Lopulta toiseen kitaraan löytyi Cacophonyssa Jason Beckerin kanssa tiluttanut ja myös jo yhden soololevynkin julkaissut Marty Friedman. Jos oli Menzan löytyminen aikamoinen onnenpotku, niin täysin samaa voi sanoa Friedmanista. Martyn tunnistettava, omalaatuinen soittotyyli, istuu saumattomasti yhteen Mustainen suoraviivaisemman kitaroinnin kanssa ja miehen kyky luoda mielenkiintoisia ja taidokkaita sooloja yksi toisensa jälkeen on täydellinen yhdistelmä Mustainen biisinkirjoituskyvyn rinnalla.
Friedmanin kaltaiset kitarasankarit voivat mennä vähän hukkaan, jos he pysyvät vain soolouralla tai päätyvät mukaan johonkin suurempaan yhtyeeseen, jossa kitaristilla ei ole loppupeleissä kauheasti liikkumavaraa. Tulee mieleen esimerkiksi Yngwie Malmsteen, joka on 1984 vuodesta eteenpäin keskittynyt vain soolouraansa. Vaikkakin tykkään kuunnella miehen soittoa aina pienissä otoksissa, niin kokonaisten keikkojen katsominen meinaa käydä vähän puuduttavaksi, kun tulee pelkkää instrumentaalitilua 90% keikasta. Olisi siis ollut varsin mielenkiintoista kuulla, että mitä Yngwie olisi saanut aikaan kunnon bändissä, jonkun toisen laadukkaan biisinkirjoittajan rinnalla. Toisesta mainitsemastani kohtalosta taasen käy esimerkkinä Vivian Campbell, joka katosi Dio-vuosiensa kitarajumaluuden jälkeen hiljalleen Def Leppardin rytmikitaristiksi. Kun katselee miehen sooloilua 1984 vuoden Dio-keikalla Philadelphian Spectrumissa, niin herää kysymys, että miksi ihmeessä emme saaneet tätä lisää?
Friedmanilla oli itse asiassa buukattuna koe-esiintyminen Madonnan bändiin samalla viikolla Megadeth-koe-esiintymisensä kanssa, mutta onneksi Megadeth ehti ensin. Olisi menneet miehen kyvyt hukkaan tuossa toisessa vaihtoehdossa. Ja vaikka on spekuloitavissa, että kuinka paljon Marty vaikutti jatkossa Megadethin linjan muotoutumisessa kevyempään suuntaan, olihan Madonna nyt selkeästi kauempana hänen musiikillisista mieltymyksistään.
Niin ja sitten tosiaan se levyn kappalemateriaali. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat Holy Wars... The Punishment Due ja Hangar 18. Pari Megadeth-klassikkoa siis heti aluksi kehiin. Tai oikeastaan ei pelkästään Megadeth-klassikkoa, vaan ihan yleisesti thrash metal -klassikkoa. Ihan ok startti levylle.
Holy Wars on Megadethille ominainen Wake Up Dead -tyylinen kappale, eli biisi jonka rakenne muuttuu jatkuvasti eteenpäin kulkiessaan ja kertosäettä ei löydy (joskin tällä kertaa nyt parit riffit jopa toistuvat useammassa kohdassa kuin vain kerran). Hangar 18 hyödyntää introriffissään Mustainen kehittelemää The Call of Ktulu -sointukulkua ja huipentuu soolobattleen Mustainen ja Friedmanin välillä. Ilman tarkistuslaskentaa arvioisin, että yhteensä näistä kahdesta kappaleesta löytyy noin 100 Mustainen sooloa ja 200 Friedmanin. Arvioni saattaa vähän heittää oikeista lukemista, mutta monta niitä ainakin on.
Take No Prisoners on täynnä tylyjä ja monipuolisia riffejä. Luokittelisin Megadethin rankimpien biisien joukkoon. Poison Was the Curessa tempossa ei ole säästelty. Biisi etenee sellaisella vauhdilla, että vertautuu lähinnä debyytin speed metal -paahtoon – joskin laadukkaammalla sisällöllä. Lucretia on erittäin hyvä, kuten myös välillä ihan suosikkiraidaksenikin noussut Rust in Peace... Polaris. Niin ja Tornado of Soulsin kaikki Megadeth-fanit tietävät Friedmanin soolosta, joka nousee usein puheisiin kaikkien aikojen parhaita kitarasooloja listatessa.
Jos lähtisin miettimään asiaa siltä kantilta, että mitä biisiä pidän levyltä heikoimpana, niin se lienisi Five Magics. Mutta sitten taasen jos Five Magics sijoitettaisiin vaikkapa Peace Sells... But Who's Buying? -albumille, niin taitaisi se olla suosikkini Wake Up Deadin jälkeen. Heikoimmat hetket eivät siis ole tällä levyllä kauhean heikkoja. Toki, eihän Dawn Patrol nyt ole loppupeleissä mitenkään kauhean erikoinen kappale, mutta en sitä "oikeana" kappaleena ajattelekaan; se on yhtä bassoriffiä toistava välisoitto. On hyvin hankalaa yrittää määritellä erillistä arvosanaa tuollaiselle tekeleelle. Suhtaudun siihen lähinnä sellaisena ylimääräisenä levyn palasena. Vähän niin kuin monella levyllä on introna jotain tunnelmaa luovaa mölyä erillisenä raitana. Eli ei yksittäisenä raitana ole välttämättä kauhean kummoinen, mutta kokonaisuudessa sillä on paikkansa.
Kaksi ensimmäistä levyä olivat kovereita lukuun ottamatta täysin Mustainen käsialaa. So Far, So Good... So What! puolestaan sisälsi jotain kappaleita, joissa Ellefson on ottanut osaa joko sävellyksiin tai lyriikoihin. Täten on huomionarvoista, että Rust in Peace on ensimmäinen levy, jossa Mustaine on jättänyt joidenkin biisien sanoitukset tai sävellyksen täysin muiden vastuulle; Hangar 18 sanoitukset on tehnyt Menza ja Dawn Patrolin bassoriffi, eli kappaleen ainut sävellyksellinen osa-alue, on Ellefsonin käsialaa.
Peace Sells... But Who's Buying? -kannen tehnyt Ed Repka on palannut tekemään Rust in Peacen kansikuvan ja kuin levyjen musiikillista sisältöä peilaten, on lopputulos jälleen upea, joskin vielä parempi mitä edellisellä kerralla. Yksi komeimmista kansista mitä on millään levyjulkaisulla nähty. Roikkuu kehystettynä vinyylinä seinälläni.
Soittelen itse kitaraa, säveltelen ja harvakseltaan julkaisenkin musiikkia. Rust in Peace kuuluu albumeihin, joiden kuuntelu tuppaa aiheuttamaan inspiraatiopuuskan jopa vuosikymmenten kuuntelun jälkeen. Tämä levy pyörimään, niin johan alkaa tulla fiilistä kehitellä vähän teknisempää thrash-riffittelyä, kun kappaleissa tapahtuu niin paljon, että niistä tuppaa löytämään aina uutta. Toki huonona puolena sitten huomaa kitaran käteen ottaessaan, että ei nyt ihan tällaista kamaa kykene saamaan aikaan, saati sitten soittamaan.
Levyn sisällön lisäksi tuotanto on A-luokkaa. Nykytuotannolla toki soundeihin voisi lisätä huomattavasti enemmän munaa, mutta julkaisuajankohtaan peilaten soundit ovat erittäin laadukkaat ja erottelevat. Vuonna 1990 thrash metallin kulta-aika alkoi olla ohi ja seuraavien vuosien aikana koko genre painui ihan marginaaliin. Rust in Peacella Megadeth iski kuitenkin vielä pöytään näyttävän tilinpäätöksen omasta thrash metal -osaamisestaan, kunnes siirtyi kohti vähän erilaista ilmaisua, pitäen päänsä pinnalla läpi 90-luvun outojen vuosien.
Jos tälle levylle ei voisi antaa täysiä pisteitä arvostelussa, niin sitten ei sellaista levyä olekaan, jolle ne täydet pinnat voisi antaa.
Arvosana: 5/5
Parhaat palat: Kaikki
Veli oli tuolla paikalla. Ei ole mikään varsinainen Megadeth-fani, mutta kovasti kehui, että oli hyvä keikka. Siltähän tuo näyttäisi.
Ja tosiaan onhan tuo settilista aika kova festarivedoksi, kun mukana on harvemmin kuultavista omista suosikeista Dread and the Fugitive Mind & Angry Again.
Ilmeisesti siellä oli Judas Priestin roudarilla hommat menossa samaan aikaan Megadethin keikan kanssa. Mustonen hieman ärähti.
www.soundi.fi
"Millainen säälittävä, amatöörimäinen paskakasa oletkaan" - Megadeth-luotsi raivostui roudarille kesken keikan - Soundi.fi
Megadeth-keulakuva Dave Mustainella on maine suorapuheisena ja äkkipikaisena miehenä. Vaikka laulaja-kitaristin pahimmat kulmat ovatkin vuosien varrella hioutuneet, irtoaa taiteilijasta edelleen tilaisuuden tullen tulta ja tappuraa enemmän kuin tarpeeksi. Tästä saatiin osoitus 2. heinäkuuta...
www.soundi.fi
Pakko sanoa, että oli valtava pettymys linkin avattuani kun kyseessä oli vain kitaran viritys.Ilmeisesti siellä oli Judas Priestin roudarilla hommat menossa samaan aikaan Megadethin keikan kanssa. Mustonen hieman ärähti.
"Millainen säälittävä, amatöörimäinen paskakasa oletkaan" - Megadeth-luotsi raivostui roudarille kesken keikan - Soundi.fi
Megadeth-keulakuva Dave Mustainella on maine suorapuheisena ja äkkipikaisena miehenä. Vaikka laulaja-kitaristin pahimmat kulmat ovatkin vuosien varrella hioutuneet, irtoaa taiteilijasta edelleen tilaisuuden tullen tulta ja tappuraa enemmän kuin tarpeeksi. Tästä saatiin osoitus 2. heinäkuuta...
Näin niitä klikkiotsikoita luodaan... -:D
Uusi sinkku, Night Stalkers, on julkaistu. Myöhemmin tänään luvassa myös musiikkivideo. Mukana menossa Ice-T.
Hempeilyksi ei mene tämäkään biisi. Suurimmaksi osaksi tulee mieleen levyt United Abominations & Endgame - ja nehän ovat varsin kovia levyjä, joten kelpaa. Puhdasta kitaraa ja jousia sisältävä breikki oli aika yllättävä käännös.
ChosenTwo arvostelee:
Countdown to Extinction
1992
Megadethin musiikki oli kulkenut genrellisesti suhteellisen samoja latuja neljän ensimmäisen levyn ajan. Toki Killing Is My Business... And Business Is Good! oli hyvin speed metal painotteinen, mutta yleensä ottaen bändin musiikki oli ollut thrash metallia paikoittaisilla perinteisemmän metallin ja speed metallin makuisilla mausteilla hyöstettynä. Countdown to Extinctionilla tähän linjaan on tullut selkeä muutos.
Tästähän voisi kehitellä teoriaa sen suhteen, että paljonko Megadethin musiikilliseen kehitykseen on edelleen tässäkin vaiheessa vaikuttanut Metallican tekemiset. Teknisimmän Metallica-levyn, ...And Justice for Allin, jälkeen ensimmäinen Megadeth-levy oli bändin teknisin Rust in Peace. Sitten Metallica vaihtoi kaupallisemmalle linjalle ja jälleen seuraava Megadeth-levy oli kaupallisempi. Mustainen motivaattori on ollut uran alussa tehdä kaikki paremmin, nopeammin ja rankemmin kuin Metallica, joten tämä sopisi edelleen "Metallican siirto --> Mustainen vastaus" -toimintaperiaatteeseen.
Mutta toisaalta voihan tämän musiikillisen kehityksen ajatella tapahtuneen ihan loogisesti molemmilla bändeillä, irrallaan toisistaan; ensiksi työstettiin thrash-meiningit ihan huippuunsa ja sitten kun haluttiin löytää uusia puolia musiikkiin, löytyi se pehmeämmältä suunnalta. Lisäksi molempien yhtyeiden suosio oli kasvanut käytännössä maksimiinsa thrash-puolella, joten kaupallisempi linja mahdollisti uusien fanimassojen tavoittamisen. Ja sitten toki vielä on se musiikkimaailman yleinen romahdus 90-luvun alussa, kun niin thrash metallit kuin listoilla jyränneet glam metallitkin olivat yhtäkkiä keskimääräisen kuuntelijan mielessä vanhanaikaista menoa, sillä tilalle piti saada flanellipaitaa ja yksinkertaista angstista musiikkia. Sori grunge-fanit; pidän kyllä esimerkiksi monista Alice in Chainsin ja Temple of the Dogin biiseistä, mutta yleisesti ottaen en voi ymmärtää miten tuo genre jyräsi totaalisesti alleen henkilökohtaisesti rakastamani genret.
Olivat syyt nyt mitä tahansa, niin Countdown to Extinction esittelee "aikuistuneen" Megadethin, joka on laajentanut ilmaisuaan thrashista perinteisemmän metallin suuntaan. Kuvailisin tätä tyyliä moderniksi heavy metalliksi, sillä heavy metal tuo genremääritelmänä minulle mieleen Iron Maidenit, Diot ja Judas Priestit, jotka miellän kuitenkin aika lailla eri jutuksi. Toki levyllä on mukana myös sitä tuttua thrash metallia, etenkin kappaleessa Ashes in Your Mouth, mutta yleisesti ottaen tempo on laskenut, riffit ja kappalerakenteet ovat suoraviivaistuneet, sekä melodisuutta on tullut lisää. Jos ajatellaan, että edellisen levyn johtosinkkuna oli lukemattomilla riffeillä ja soolo-osioilla hyöstetty tekninen paahto Holy Wars... The Punishment Due, niin onhan muutos tämän levyn ensisinkkuun, Symphony of Destructioniin, aikamoinen.
Kappaleiden melodisuuden lisääntyessä Mustaine on ruvennut selkeästi panostamaan lisää myös laulamiseensa – kuin myös laulusovituksiin. Miehen ääni jakaa varmasti parhaimmillaan ollessaankin mielipiteet, siinä missä samoin tekevät muutkin persoonalliset äänet, kuten vaikka Ozzy Osbourne (en juuri pidä, vaikka levyjään kasa hyllyssä onkin ja tiedostan miehen legendaarisuuden) ja Axel Rose (pidän huippuaikojensa äänestä ihan valtaisasti). En nyt ihan tarkalleen muista mitä mieltä olin Daven äänestä silloin kun rupesin alunperin Megadethia kuuntelemaan, mutta ainakaan sittemmin en ole kokenut mitään ongelmia tulkintansa kanssa. Mustaine nyt on Mustaine. Kuuluu Megadethiin.
Kaupallisesti mitattuna Countdown to Extinctionin tyylillinen muutos oli menestys. Levy nousi Yhdysvaltojen Billboard-listan kakkoseksi, myyden lopulta pelkästään sillä markkina-alueella yli kaksi miljoonaa kappaletta. Lisäksi levyn johtosinkku Symphony of Destruction on maailmanlaajuisesti parhaiten listoilla pärjännyt Megadethin kappale ja sitä voitaneekin tituleerata yleisesti tunnetuimmaksi biisiksi yhtyeen tuotannosta. Moderniin heavy metalliin luokittelemani Symphony of Destruction on kieltämättä sellainen biisi, että jos jostain Megadethin kappaleesta on voinut saada elämän aikana yliannostuksen, niin siitä. Mutta, onhan se nyt kova biisi. Ikoninen riffi, kova kertsi ja taattua Friedmania soolossa. Täysin ansaitusti pidetty ja paljon soitettu kappale.
Sen sijaan levyltä löytyvä toinen Megadeth-klassikko on minulle paljon ristiriitaisempi tapaus; Sweating Bulletsia veivataan edelleen keikoilla ja sen voi joskus jopa kuulla soivan radiossakin, joten kappale on ilmeisen suosittu. Minun mielestäni kuitenkin säkeistö on aika mitäänsanomaton / tylsä ja kertosäe taasen on suorastaan huono. En pidä ollenkaan kertosäkeen swing-tyylisestä rytmistä ja lead kitaran soittamasta kuviosta. Toki, etenkin tämä swing-rytmi on omaperäisyydessään arvostettava ratkaisu ja kohdan yleinen meininki tukee sanoituksissa kuvattavaa skitsofreniaa. Mutta taiteellisista ansioistaan huolimatta kertosäe ei nyt vain uppoa minulle musiikillisesti. Väliosahan biisissä sitten taas toimii erittäin hyvin (kovia riffejä ja Menza alistaa).
Parin klassikkoraidan lisäksi levyn musisointi on aika monipuolista.
Levyn aloittava Skin o' My Teeth ja loppupuoliskolta löytyvä High Speed Dirt ovat jonkinlaista rokkaavaa heavy metallia / thrashia. Vähän niin kuin Metallican Kill 'Em Allia kaupallisemmassa muodossa, Megadeth-filtterin läpi käsiteltynä. Kun asiaa nyt miettii tarkemmin, niin biisien riffit ovat ehkäpä lähimpänä sitä alkuperäistä heavy metallia, sillä nehän voisivat ihan hyvin löytyä vaikka Judas Priestin levyltä.
Architecture of Aggressionissa on kova intro/säkeistöriffi ja muutenkin kappale edustaa levyn metallisempaa laitaa – vähän erilaisella sovituksella tästä voisi saada aika tylynkin biisin. Ja jos mietitään sitä levyn raskaampaa puolta, niin ehkäpä levyn rankin biisi, ja yksi ehdottomista suosikeistani, on junttaava Psychotron. Ja kuten jo aiemmin mainitsin, Ashes in Your Mouth on levyn thrash metal -pala ja sen voisi kuvitella Rust in Peacellekin.
Foreclosure of a Dream on tavallaan levyn balladi, jossa on ihmeellinen utuinen ja unenomainen tunnelma – sanoitukset ja musiikki siis tukevat hienosti toisiaan. Suurelle yleisölle helpommin lähestyttävää materiaalia ovat myös This Was My Life ja levyn nimikkokappale. This Was My Lifesta olen aina pitänyt ja se oli aikanaan aloittelevalle kitaristille pieni armopala Mustainelta, kun avointa eetä runttaava, kertosäkeen taustallakin soiva pääriffinsä oli mahdollista ottaa haltuun, toisin kuin monet muut MegaDaven aikaansaannokset. Countdown to Extinction on myös toiminut minulle muuten hyvin, mutta en pidä ollenkaan kertosäkeen taustalla soivasta kitaramelodiasta. Jotenkin todella lapsellisen oloinen viritelmä.
Captive Honourista tekee aika omalaatuisen osio, jossa sanallinen tarinankuljetus tapahtuu eri hahmojen puhumana. Harvemmin tuollaista tapahtuu ainakaan intron jälkeen. Kappale on aika pitkälti niin laadullisesti kuin tyylillisesti keskiarvoinen näytepala levyn sisällöstä.
2004 vuoden remix / remaster -version bonuskappale Crown of Wormsin pääriffi on kovasti samanlainen kuin Diamond Headin The Princen vastaava. Tätä selkeää viittausta taustoittaa se, että sanoituksen pohjan on antanut Mustainelle Diamond Headin Sean Harris, sen jälkeen kun Mustaine oli kysynyt mahdollisuudesta tehdä musiikkia yhdessä. Ihan ok rokkaavampi biisi, mutta tuo The Princen apinointi vähän haittaa biisin arvostusta omissa kirjoissani.
Palaan vielä Metallica-vertailuun sen verran, että Countdown to Extinction oli Megadethiin tutustuessani kovassa kuuntelussa ja levy on nykyään vähän kuin musta vastineensa Metallicalta; todella harvoin tulee mieleen pistää tämä levy soimaan, kun sitä on kuunnellut niin valtaisasti aikanaan ja ehkäpä myös edeltäjiään simppelimmät kappaleet kuluvat nopeammin.
Toinen vertailu tulee mieleen 2010 ilmestyneen Rust in Peace: Liven ja 2013 ilmestyneen Countdown to Extinction: Liven välillä. Kun katselee näitä 2010 ja 2012 taltioituja live-esityksiä kyseisistä albumeista, niin Rust in Peace jaksaa innostaa joka kerta ja sen loppuessa jää fiilis, että haluaisi katsoa vielä lisää. Countdown to Exctinctionin livetallenne puolestaan tuppaa käymään välillä vähän tylsäksi. Esityksestä vastaava kokoonpano on molemmissa tallenteissa sama, joten se ei aiheuta tätä eroa esitysten välillä. Toki kyseessä voi olla vain huonompi ilta ja pari vuotta tekee tuossa vaiheessa jo paljon Mustainen iässä ja täten suorituskyvyssä, mutta kyllä se suurin ero taitaa joka tapauksessa tulla siitä kappalemateriaalista.
Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Countdown to Extinction -albumi on täynnä varsin hyvää musiikkia. Se ei pärjää Rust in Peacelle, mutta Rust in Peace on yksi parhaista koskaan tehdyistä levyistä, joten vertailu siihen ei ole kauhean reilua. Jos taasen vertaa albumia bändin muihin kolmeen aiempaan levyyn, niin näistä se pesee kyllä pari selvästi ja Peace Sells... But Who's Buyingin kohdalla kyse lienee enemmänkin siitä, että kumman tyylinen ilmaisu maistuu paremmin.
Arvosana: 4+/5
Parhaat palat: Symphony of Destruction, Psychotron & Ashes in Your Mouth
Countdown to Extinction
1992
Megadethin musiikki oli kulkenut genrellisesti suhteellisen samoja latuja neljän ensimmäisen levyn ajan. Toki Killing Is My Business... And Business Is Good! oli hyvin speed metal painotteinen, mutta yleensä ottaen bändin musiikki oli ollut thrash metallia paikoittaisilla perinteisemmän metallin ja speed metallin makuisilla mausteilla hyöstettynä. Countdown to Extinctionilla tähän linjaan on tullut selkeä muutos.
Tästähän voisi kehitellä teoriaa sen suhteen, että paljonko Megadethin musiikilliseen kehitykseen on edelleen tässäkin vaiheessa vaikuttanut Metallican tekemiset. Teknisimmän Metallica-levyn, ...And Justice for Allin, jälkeen ensimmäinen Megadeth-levy oli bändin teknisin Rust in Peace. Sitten Metallica vaihtoi kaupallisemmalle linjalle ja jälleen seuraava Megadeth-levy oli kaupallisempi. Mustainen motivaattori on ollut uran alussa tehdä kaikki paremmin, nopeammin ja rankemmin kuin Metallica, joten tämä sopisi edelleen "Metallican siirto --> Mustainen vastaus" -toimintaperiaatteeseen.
Mutta toisaalta voihan tämän musiikillisen kehityksen ajatella tapahtuneen ihan loogisesti molemmilla bändeillä, irrallaan toisistaan; ensiksi työstettiin thrash-meiningit ihan huippuunsa ja sitten kun haluttiin löytää uusia puolia musiikkiin, löytyi se pehmeämmältä suunnalta. Lisäksi molempien yhtyeiden suosio oli kasvanut käytännössä maksimiinsa thrash-puolella, joten kaupallisempi linja mahdollisti uusien fanimassojen tavoittamisen. Ja sitten toki vielä on se musiikkimaailman yleinen romahdus 90-luvun alussa, kun niin thrash metallit kuin listoilla jyränneet glam metallitkin olivat yhtäkkiä keskimääräisen kuuntelijan mielessä vanhanaikaista menoa, sillä tilalle piti saada flanellipaitaa ja yksinkertaista angstista musiikkia. Sori grunge-fanit; pidän kyllä esimerkiksi monista Alice in Chainsin ja Temple of the Dogin biiseistä, mutta yleisesti ottaen en voi ymmärtää miten tuo genre jyräsi totaalisesti alleen henkilökohtaisesti rakastamani genret.
Olivat syyt nyt mitä tahansa, niin Countdown to Extinction esittelee "aikuistuneen" Megadethin, joka on laajentanut ilmaisuaan thrashista perinteisemmän metallin suuntaan. Kuvailisin tätä tyyliä moderniksi heavy metalliksi, sillä heavy metal tuo genremääritelmänä minulle mieleen Iron Maidenit, Diot ja Judas Priestit, jotka miellän kuitenkin aika lailla eri jutuksi. Toki levyllä on mukana myös sitä tuttua thrash metallia, etenkin kappaleessa Ashes in Your Mouth, mutta yleisesti ottaen tempo on laskenut, riffit ja kappalerakenteet ovat suoraviivaistuneet, sekä melodisuutta on tullut lisää. Jos ajatellaan, että edellisen levyn johtosinkkuna oli lukemattomilla riffeillä ja soolo-osioilla hyöstetty tekninen paahto Holy Wars... The Punishment Due, niin onhan muutos tämän levyn ensisinkkuun, Symphony of Destructioniin, aikamoinen.
Kappaleiden melodisuuden lisääntyessä Mustaine on ruvennut selkeästi panostamaan lisää myös laulamiseensa – kuin myös laulusovituksiin. Miehen ääni jakaa varmasti parhaimmillaan ollessaankin mielipiteet, siinä missä samoin tekevät muutkin persoonalliset äänet, kuten vaikka Ozzy Osbourne (en juuri pidä, vaikka levyjään kasa hyllyssä onkin ja tiedostan miehen legendaarisuuden) ja Axel Rose (pidän huippuaikojensa äänestä ihan valtaisasti). En nyt ihan tarkalleen muista mitä mieltä olin Daven äänestä silloin kun rupesin alunperin Megadethia kuuntelemaan, mutta ainakaan sittemmin en ole kokenut mitään ongelmia tulkintansa kanssa. Mustaine nyt on Mustaine. Kuuluu Megadethiin.
Kaupallisesti mitattuna Countdown to Extinctionin tyylillinen muutos oli menestys. Levy nousi Yhdysvaltojen Billboard-listan kakkoseksi, myyden lopulta pelkästään sillä markkina-alueella yli kaksi miljoonaa kappaletta. Lisäksi levyn johtosinkku Symphony of Destruction on maailmanlaajuisesti parhaiten listoilla pärjännyt Megadethin kappale ja sitä voitaneekin tituleerata yleisesti tunnetuimmaksi biisiksi yhtyeen tuotannosta. Moderniin heavy metalliin luokittelemani Symphony of Destruction on kieltämättä sellainen biisi, että jos jostain Megadethin kappaleesta on voinut saada elämän aikana yliannostuksen, niin siitä. Mutta, onhan se nyt kova biisi. Ikoninen riffi, kova kertsi ja taattua Friedmania soolossa. Täysin ansaitusti pidetty ja paljon soitettu kappale.
Sen sijaan levyltä löytyvä toinen Megadeth-klassikko on minulle paljon ristiriitaisempi tapaus; Sweating Bulletsia veivataan edelleen keikoilla ja sen voi joskus jopa kuulla soivan radiossakin, joten kappale on ilmeisen suosittu. Minun mielestäni kuitenkin säkeistö on aika mitäänsanomaton / tylsä ja kertosäe taasen on suorastaan huono. En pidä ollenkaan kertosäkeen swing-tyylisestä rytmistä ja lead kitaran soittamasta kuviosta. Toki, etenkin tämä swing-rytmi on omaperäisyydessään arvostettava ratkaisu ja kohdan yleinen meininki tukee sanoituksissa kuvattavaa skitsofreniaa. Mutta taiteellisista ansioistaan huolimatta kertosäe ei nyt vain uppoa minulle musiikillisesti. Väliosahan biisissä sitten taas toimii erittäin hyvin (kovia riffejä ja Menza alistaa).
Parin klassikkoraidan lisäksi levyn musisointi on aika monipuolista.
Levyn aloittava Skin o' My Teeth ja loppupuoliskolta löytyvä High Speed Dirt ovat jonkinlaista rokkaavaa heavy metallia / thrashia. Vähän niin kuin Metallican Kill 'Em Allia kaupallisemmassa muodossa, Megadeth-filtterin läpi käsiteltynä. Kun asiaa nyt miettii tarkemmin, niin biisien riffit ovat ehkäpä lähimpänä sitä alkuperäistä heavy metallia, sillä nehän voisivat ihan hyvin löytyä vaikka Judas Priestin levyltä.
Architecture of Aggressionissa on kova intro/säkeistöriffi ja muutenkin kappale edustaa levyn metallisempaa laitaa – vähän erilaisella sovituksella tästä voisi saada aika tylynkin biisin. Ja jos mietitään sitä levyn raskaampaa puolta, niin ehkäpä levyn rankin biisi, ja yksi ehdottomista suosikeistani, on junttaava Psychotron. Ja kuten jo aiemmin mainitsin, Ashes in Your Mouth on levyn thrash metal -pala ja sen voisi kuvitella Rust in Peacellekin.
Foreclosure of a Dream on tavallaan levyn balladi, jossa on ihmeellinen utuinen ja unenomainen tunnelma – sanoitukset ja musiikki siis tukevat hienosti toisiaan. Suurelle yleisölle helpommin lähestyttävää materiaalia ovat myös This Was My Life ja levyn nimikkokappale. This Was My Lifesta olen aina pitänyt ja se oli aikanaan aloittelevalle kitaristille pieni armopala Mustainelta, kun avointa eetä runttaava, kertosäkeen taustallakin soiva pääriffinsä oli mahdollista ottaa haltuun, toisin kuin monet muut MegaDaven aikaansaannokset. Countdown to Extinction on myös toiminut minulle muuten hyvin, mutta en pidä ollenkaan kertosäkeen taustalla soivasta kitaramelodiasta. Jotenkin todella lapsellisen oloinen viritelmä.
Captive Honourista tekee aika omalaatuisen osio, jossa sanallinen tarinankuljetus tapahtuu eri hahmojen puhumana. Harvemmin tuollaista tapahtuu ainakaan intron jälkeen. Kappale on aika pitkälti niin laadullisesti kuin tyylillisesti keskiarvoinen näytepala levyn sisällöstä.
2004 vuoden remix / remaster -version bonuskappale Crown of Wormsin pääriffi on kovasti samanlainen kuin Diamond Headin The Princen vastaava. Tätä selkeää viittausta taustoittaa se, että sanoituksen pohjan on antanut Mustainelle Diamond Headin Sean Harris, sen jälkeen kun Mustaine oli kysynyt mahdollisuudesta tehdä musiikkia yhdessä. Ihan ok rokkaavampi biisi, mutta tuo The Princen apinointi vähän haittaa biisin arvostusta omissa kirjoissani.
Palaan vielä Metallica-vertailuun sen verran, että Countdown to Extinction oli Megadethiin tutustuessani kovassa kuuntelussa ja levy on nykyään vähän kuin musta vastineensa Metallicalta; todella harvoin tulee mieleen pistää tämä levy soimaan, kun sitä on kuunnellut niin valtaisasti aikanaan ja ehkäpä myös edeltäjiään simppelimmät kappaleet kuluvat nopeammin.
Toinen vertailu tulee mieleen 2010 ilmestyneen Rust in Peace: Liven ja 2013 ilmestyneen Countdown to Extinction: Liven välillä. Kun katselee näitä 2010 ja 2012 taltioituja live-esityksiä kyseisistä albumeista, niin Rust in Peace jaksaa innostaa joka kerta ja sen loppuessa jää fiilis, että haluaisi katsoa vielä lisää. Countdown to Exctinctionin livetallenne puolestaan tuppaa käymään välillä vähän tylsäksi. Esityksestä vastaava kokoonpano on molemmissa tallenteissa sama, joten se ei aiheuta tätä eroa esitysten välillä. Toki kyseessä voi olla vain huonompi ilta ja pari vuotta tekee tuossa vaiheessa jo paljon Mustainen iässä ja täten suorituskyvyssä, mutta kyllä se suurin ero taitaa joka tapauksessa tulla siitä kappalemateriaalista.
Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Countdown to Extinction -albumi on täynnä varsin hyvää musiikkia. Se ei pärjää Rust in Peacelle, mutta Rust in Peace on yksi parhaista koskaan tehdyistä levyistä, joten vertailu siihen ei ole kauhean reilua. Jos taasen vertaa albumia bändin muihin kolmeen aiempaan levyyn, niin näistä se pesee kyllä pari selvästi ja Peace Sells... But Who's Buyingin kohdalla kyse lienee enemmänkin siitä, että kumman tyylinen ilmaisu maistuu paremmin.
Arvosana: 4+/5
Parhaat palat: Symphony of Destruction, Psychotron & Ashes in Your Mouth
Kolmas sinkku on nimeltään Soldier On!
Ensimmäiset fiilikset kappaleesta liittyvät siihen, että parit osat kuulostavat tutulta. Säkeistö tuo mieleen Kingmakerin säkeistön, joka taasen tuo mieleen Black Sabbathin Children of the Graven. Lisäksi väliosan alun lead-kitarasta tulee mielleyhtymiä Into the Lungs of Helliin.
Biisin kertosäe toimii. Ensivaikutelmien mukaan We'll Be Back on kuitenkin sinkuista selkeästi kovin ja Night Stalkers & Soldier On! tarvitsevat lisää kuunteluita ennen kuin niille uskaltaisi arvosanaa antaa.
Mustaine käynyt Joe Roganin podcastissä vierailee.
Chapter III - musiikkivideo. Kyllähän tuo uusi levy on taas taattua MegaDave-laatua. Dogs of Chernobyl, Junkie, Célebutante ja Mission To Mars näin ekalla pyörityksellä parhaiten jäi mieleen sinkkujen jälkeen.
Individual
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Post-rock/ Post-punk
Saataisiinkohan bändi Suomeen tämän uuden levyn myötä ja niin, että kunnon headliner-keikka hallissa, eli ei lämppäri, tai festariveto. Nyt tuo uusi levy soi ja hyvältä kuulostaa!
Tämä. Toki Mustainella on jo ikää ja terveysongelmia sen verran takana, että en tiedä kuinka pitkät keikat ovat edes mahdollisia enää. Mutta kyllä maittaisi pidempi hallikeikka, jossa ei olisi ympärillä sakkia huutelemassa, että "joko ne paapat lopetti", kuten Five Finger Death Punchin lämppäripestillä sai Megadethin osuuden jälkeen kuulla. Ei oikein muut meinanneet katsomossa yhtyä esim. Peace Sellsin kertsihuutoihin...
Levyä en ole vielä ehtinyt pistää pyörimään, vaikka posteljooni sen ihan ajoissa tänään toi. Kunnon keskittymisellä sitten.
Tässä kun sain muutamat viski- ja rommikolat alle, niin katselin kyllä That One Night: Live in Buenos Aires -tallenteen ensimmäistä kertaa bluray-muodossa. Ensimmäisen biisin aikana miksaus aiheutti ihmetystä. Samana vuonna on ilmestynyt Warchest, jonka livetallenteisiin Andy Sneap on saanut ihan helvetin hyvät soundit, niin vähän kalpenevat nämä siinä rinnalla. Eikö nyt edes tähän uudelleenjulkaisuun olisi voisi vähän viilata tuota That One Nightinkin miksausta? Toki joo tässäkin tapauksessa soundeihin tottui nopeasti, joten ei niihin pahemmin kiinnittänyt alun jälkeen huomiota. Mutta saisi nyt ainakin rumpuja tuoda vähän enemmän pinnalle, vaikka siellä soittaa laahaava Drover, eikä Warchestillä kuuluva jumalainen Menza.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy