ChosenTwo arvostelee:
Rust in Peace
1990
Joskus sitä käy niin, että kaikki loksahtaa maagisesti kohdalleen ja seurauksena on jotain ylittämätöntä. Näin kävi Megadethin neljännen albumin kohdalla. Tämä ei myöskään ole pelkkä henkilökohtainen mielipiteeni, sillä käytännössä aina kun jossain listaillaan kautta aikain kovimpia thrash metal -levyjä, löytyy Rust in Peace kärjen tuntumasta.
Ensinnäkin levyn kokoonpanosta: Toinen kitaristi ja rumpali ovat menneet jälleen vaihtoon ja tällä kertaa rekrytointiprosessi on todellakin onnistunut. Chuck Behlerin rumputeknikkona ollut Nick Menza on saanut ylennyksen kannujen taakse ja henkilökohtainen mielipiteeni on, että kyseessä on yksi parhaista, ellei jopa paras rumpali jota olen kuullut / tallenteilta nähnyt (valitettavasti en koskaan livenä). Miehen soitossa on eläimellistä groovea, tyylitajunsa rumpusovituksissaan on pettämätöntä, teknisesti hänellä ei ole mitään puutteita thrash metal -genreä ajatellen ja show-elkeet ovat ihan huippuluokkaa. Kuinkahan monta kertaa sitä on tullut katseltua YouTubesta esimerkiksi The Conjuringin
live-taltiointia vuodelta 90. Biisi itsessään ei ole Megadeth-mittapuulla aivan suurimpia suosikkejani, mutta Menzan suoritusta on maagista seurata.
Uuden kitaristin roolia tarjottiin Jeff Youngin jälkeen ainakin Dimebag Darrellille ja tämä olisi Mustainen mukaan ollut valmiina liittymäänkin bändiin, kunhan vain veljensä Vinnie Paul olisi päässyt samalla ovenavauksella sisään. Vaikka ajatus Dimebagista Mustainen rinnalla kiehtoo, niin onneksi Menza oli jo pestattu ja jo tässä vaiheessa pätevän Power Metal -albumin julkaissut Pantera-kokoonpano päätyi suurtekoihin seuraavilla levyillään. Vähän niin kuin Mustainen Metallicasta erkaantumisessa, saatiin siis tässäkin tapauksessa lopulta kaksi todella kovaa bändiä yhden sijaan.
Chris Poland oli myös jo liittymässä takaisin remmiin ja kävi soittamassa soolot parille uudelle demollekin (jotka julkaistiin sittemmin osana Rust in Peacen 2004 vuoden remix / remaster -versiota), mutta homma jäi kuitenkin toteutumatta. Lopulta toiseen kitaraan löytyi Cacophonyssa Jason Beckerin kanssa tiluttanut ja myös jo yhden soololevynkin julkaissut Marty Friedman. Jos oli Menzan löytyminen aikamoinen onnenpotku, niin täysin samaa voi sanoa Friedmanista. Martyn tunnistettava, omalaatuinen soittotyyli, istuu saumattomasti yhteen Mustainen suoraviivaisemman kitaroinnin kanssa ja miehen kyky luoda mielenkiintoisia ja taidokkaita sooloja yksi toisensa jälkeen on täydellinen yhdistelmä Mustainen biisinkirjoituskyvyn rinnalla.
Friedmanin kaltaiset kitarasankarit voivat mennä vähän hukkaan, jos he pysyvät vain soolouralla tai päätyvät mukaan johonkin suurempaan yhtyeeseen, jossa kitaristilla ei ole loppupeleissä kauheasti liikkumavaraa. Tulee mieleen esimerkiksi Yngwie Malmsteen, joka on 1984 vuodesta eteenpäin keskittynyt vain soolouraansa. Vaikkakin tykkään kuunnella miehen soittoa aina pienissä otoksissa, niin kokonaisten keikkojen katsominen meinaa käydä vähän puuduttavaksi, kun tulee pelkkää instrumentaalitilua 90% keikasta. Olisi siis ollut varsin mielenkiintoista kuulla, että mitä Yngwie olisi saanut aikaan kunnon bändissä, jonkun toisen laadukkaan biisinkirjoittajan rinnalla. Toisesta mainitsemastani kohtalosta taasen käy esimerkkinä Vivian Campbell, joka katosi Dio-vuosiensa kitarajumaluuden jälkeen hiljalleen Def Leppardin rytmikitaristiksi. Kun katselee miehen sooloilua 1984 vuoden Dio-keikalla Philadelphian Spectrumissa, niin herää kysymys, että miksi ihmeessä emme saaneet tätä lisää?
Friedmanilla oli itse asiassa buukattuna koe-esiintyminen Madonnan bändiin samalla viikolla Megadeth-koe-esiintymisensä kanssa, mutta onneksi Megadeth ehti ensin. Olisi menneet miehen kyvyt hukkaan tuossa toisessa vaihtoehdossa. Ja vaikka on spekuloitavissa, että kuinka paljon Marty vaikutti jatkossa Megadethin linjan muotoutumisessa kevyempään suuntaan, olihan Madonna nyt selkeästi kauempana hänen musiikillisista mieltymyksistään.
Niin ja sitten tosiaan se levyn kappalemateriaali. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat Holy Wars... The Punishment Due ja Hangar 18. Pari Megadeth-klassikkoa siis heti aluksi kehiin. Tai oikeastaan ei pelkästään Megadeth-klassikkoa, vaan ihan yleisesti thrash metal -klassikkoa. Ihan ok startti levylle.
Holy Wars on Megadethille ominainen Wake Up Dead -tyylinen kappale, eli biisi jonka rakenne muuttuu jatkuvasti eteenpäin kulkiessaan ja kertosäettä ei löydy (joskin tällä kertaa nyt parit riffit jopa toistuvat useammassa kohdassa kuin vain kerran). Hangar 18 hyödyntää introriffissään Mustainen kehittelemää The Call of Ktulu -sointukulkua ja huipentuu soolobattleen Mustainen ja Friedmanin välillä. Ilman tarkistuslaskentaa arvioisin, että yhteensä näistä kahdesta kappaleesta löytyy noin 100 Mustainen sooloa ja 200 Friedmanin. Arvioni saattaa vähän heittää oikeista lukemista, mutta monta niitä ainakin on.
Take No Prisoners on täynnä tylyjä ja monipuolisia riffejä. Luokittelisin Megadethin rankimpien biisien joukkoon. Poison Was the Curessa tempossa ei ole säästelty. Biisi etenee sellaisella vauhdilla, että vertautuu lähinnä debyytin speed metal -paahtoon – joskin laadukkaammalla sisällöllä. Lucretia on erittäin hyvä, kuten myös välillä ihan suosikkiraidaksenikin noussut Rust in Peace... Polaris. Niin ja Tornado of Soulsin kaikki Megadeth-fanit tietävät Friedmanin soolosta, joka nousee usein puheisiin kaikkien aikojen parhaita kitarasooloja listatessa.
Jos lähtisin miettimään asiaa siltä kantilta, että mitä biisiä pidän levyltä heikoimpana, niin se lienisi Five Magics. Mutta sitten taasen jos Five Magics sijoitettaisiin vaikkapa Peace Sells... But Who's Buying? -albumille, niin taitaisi se olla suosikkini Wake Up Deadin jälkeen. Heikoimmat hetket eivät siis ole tällä levyllä kauhean heikkoja. Toki, eihän Dawn Patrol nyt ole loppupeleissä mitenkään kauhean erikoinen kappale, mutta en sitä "oikeana" kappaleena ajattelekaan; se on yhtä bassoriffiä toistava välisoitto. On hyvin hankalaa yrittää määritellä erillistä arvosanaa tuollaiselle tekeleelle. Suhtaudun siihen lähinnä sellaisena ylimääräisenä levyn palasena. Vähän niin kuin monella levyllä on introna jotain tunnelmaa luovaa mölyä erillisenä raitana. Eli ei yksittäisenä raitana ole välttämättä kauhean kummoinen, mutta kokonaisuudessa sillä on paikkansa.
Kaksi ensimmäistä levyä olivat kovereita lukuun ottamatta täysin Mustainen käsialaa. So Far, So Good... So What! puolestaan sisälsi jotain kappaleita, joissa Ellefson on ottanut osaa joko sävellyksiin tai lyriikoihin. Täten on huomionarvoista, että Rust in Peace on ensimmäinen levy, jossa Mustaine on jättänyt joidenkin biisien sanoitukset tai sävellyksen täysin muiden vastuulle; Hangar 18 sanoitukset on tehnyt Menza ja Dawn Patrolin bassoriffi, eli kappaleen ainut sävellyksellinen osa-alue, on Ellefsonin käsialaa.
Peace Sells... But Who's Buying? -kannen tehnyt Ed Repka on palannut tekemään Rust in Peacen kansikuvan ja kuin levyjen musiikillista sisältöä peilaten, on lopputulos jälleen upea, joskin vielä parempi mitä edellisellä kerralla. Yksi komeimmista kansista mitä on millään levyjulkaisulla nähty. Roikkuu kehystettynä vinyylinä seinälläni.
Soittelen itse kitaraa, säveltelen ja harvakseltaan julkaisenkin musiikkia. Rust in Peace kuuluu albumeihin, joiden kuuntelu tuppaa aiheuttamaan inspiraatiopuuskan jopa vuosikymmenten kuuntelun jälkeen. Tämä levy pyörimään, niin johan alkaa tulla fiilistä kehitellä vähän teknisempää thrash-riffittelyä, kun kappaleissa tapahtuu niin paljon, että niistä tuppaa löytämään aina uutta. Toki huonona puolena sitten huomaa kitaran käteen ottaessaan, että ei nyt ihan tällaista kamaa kykene saamaan aikaan, saati sitten soittamaan.
Levyn sisällön lisäksi tuotanto on A-luokkaa. Nykytuotannolla toki soundeihin voisi lisätä huomattavasti enemmän munaa, mutta julkaisuajankohtaan peilaten soundit ovat erittäin laadukkaat ja erottelevat. Vuonna 1990 thrash metallin kulta-aika alkoi olla ohi ja seuraavien vuosien aikana koko genre painui ihan marginaaliin. Rust in Peacella Megadeth iski kuitenkin vielä pöytään näyttävän tilinpäätöksen omasta thrash metal -osaamisestaan, kunnes siirtyi kohti vähän erilaista ilmaisua, pitäen päänsä pinnalla läpi 90-luvun outojen vuosien.
Jos tälle levylle ei voisi antaa täysiä pisteitä arvostelussa, niin sitten ei sellaista levyä olekaan, jolle ne täydet pinnat voisi antaa.
Arvosana: 5/5
Parhaat palat: Kaikki