Yllättävä kolumni HS:ssä tänään 7.9.2010:
Hei toimittaja, ketä kannatat?
Osaltaan on, osaltaan ei. Almallahan on jo Aarno "Loka" Laitinen.
Printtipuolen medioille käy hyvin se, että ihmiset erehtyisivät tekemään vahinkoa itselleen ja käsityskyvylleen lukemalla lehtiä sen vuoksi, että mitä maailmankatsomusta toimittaja sattuu kannattamaan. Lukijoiden rooliksi jäisi kauhistuminen tai raivostuminen vääräuskoisen dogmatiikasta tahi herkistyminen samanmielisen toimittajan kaikenkattavasta oikeassa olemisesta.
Kepulien yms. ainaispolitikoinnista huolimatta koko "pintakuohu", "politiikan palauttaminen politiikkaan", on päämedioiden enemmän tai vähemmän yhteisymmärryksessä masinoima asia. Kysymys on pääosin keinotekoisesta dopingista, levikkien romahtamista vastaan. Voiton ja kunnian keräävät toimittajat, terveysongelmat jäävät lukijoiden ja koko yhteiskunnan kannettaviksi. Vanhojen vitsien uudelleenpainaminen ei ole pidemmällä aikavälillä kestävä ratkaisu, ennemminkin pitäisi massojen sijasta lähestyä personoidulla "sisällöllä" erikoisyleisöjä ja kehittää tätä kautta formaatteja ja ansaintalogiikkaa.
Analyyttisen lukijan/kansalaisen tulisi suhtautua lähtökohtaisen torjuvasti toimittajien roolin mielipidevaikuttajina. Toimittajaksi valikoituvat jo lähtökohdiltaan henkilöt, joilla ei ole edellytyksiä muodostaa perusteltuja ja järkeviä mielipiteitä. Toimittajiksi valikoituvat henkilöt, joilla näkemyksensä ja osaamisensa puolesta tuskin on muuta annettavaa kuin maailmankatsomuksensa. Tämä heijastuu osittain palkkauksessa, mutta vain osittain. Amerikassa kärkitoimittajille maksetaan aivan liikaa, Suomessa on pikemminkin päinvastoin.
Median "vallankumous" olisi mielestäni sitä, että sisältöä tuotettaisiin sisällöllisemmin. Eikä suinkaan niin, että lisätään melua melun päälle, kuten Jan Erolan kanssa liitossa oleva Anna Moilanen tekee julkisuudessa esittäessään karikatyyriä itsestään ja omista ajatuksistaan.
Jos ja kun kun sektoriosaaminen räätälöidään erikoisyleisöjä varten, uusien formaattien kautta (esimerkiksi blogit), yleispuolella olisi hyväksyttävä tosiasiat: toimittajan näkemykseltä on vaadittava entistäkin enemmän, että paletti pysyisi millään tavalla pinnalla. Printtimedian puolella suurin ongelma on toimittajiksi hakeutuvien ja valikoituvien osaamisen kaikenpuolinen kapeus ja näkemyksen suppeus. Toimittajakunnan poliittinen ja ideologinen yksipuolisuus ja yhdenmukaisuus on tälle alisteinen ilmiö, kausaalisessa syy-seuraussuhteessa.