En äkkiä etsien löytänyt tämäntyyppistä ketjua, joten me nelikymppiset, tässä ketjussa voimme purkaa oloamme...
Itsekin täytän neljäkymmentä tänä vuonna. Enkä oikein osaa sanoa, että onko elämä edessä vai takana. Olo on vähän kuin puolivälissä epäonistunutta Civilization peliä, jossa tietää, että ei tästä enää saa hyvää peliä, jossa dominoinaan voittajana koko maailmaa; vaan edessä on hidas nitkuttaminen keskinkertaisena pikkutekijänä. Ainut tylsä haaste on pysyä hengissä isompien tekijöiden jaloissa mahdollisimman pitkään. Samalla sitä tietää, että jos saisi aloittaa saman pelin ihan uudestaan, niin osaisi tehdä muutamat jutut ihan toisin, niin että menestys olisi ihan toista luokkaa kuin nyt. Elämässä vaan taitaa olla sellainen puute, että sitä ei voi aloittaa uudestaan vanhana ja viisaana. Vai voiko...
Toisaalta sitä on ihan onnellinen, kun tähän astisen elämänkokemuksen ansiosta osaa olla jo vähän armeliaampi itselleen. Enää ei ole tarvetta erityisesti päteä uralla tai ammatissa. Olen jo hoksannut, että ihmisen arvo määräytyy ihan muuten kuin aseman, kuukausipalkan, auton tai muistakaan menestyksen merkeitä. Silti en ole oikein vieläkään oppinut jokapäiväisen elämän pikkuasioista, vaan saan nautintoa enemmän pikkupihistelystä ja pahan päivän varalla säästämisestä.
Toisaalta taas sitä miettii, että millaista oman isäni elämä oli tämän ikäisenä: 4 lasta, oma firma, paljon töitä jne... Itselläni taas ei ole vielä yhtäkään lasta ja nostelen vähemmän ansiokkaasti pääosin omasta tahdostani ansiosidonnaista. Vaimo sentään löytyy. Hiukan siis tuntuu, että en ole elämässäni vielä oikein osannut tehdä määrätietoisesti oikeita asioita, vaan kyse on ollut tietyn pisteen jälkeen enemmänkin tahdottomasta ajautumisesta. Isäni ollessa neljäkymmentä aika ja ympäristö oli tietysti erilainen kuin nykyään, eikä siksi asioita voi verrata ihan suoraan. Kuitenkin puseroon hiipii ajatus siitä, että minä olen 4-kymppisen vielä aikuinen poika, vailla velvollisuuksia; kun taas isäni kantoi miehekkäämmin taakkaansa yhteiskunnassa hirvimetsällä ja ammatissaankin tuomalla elannon perheen pöytään. Toisaalta taas olen ihan ylpeä siitä, että olen kuitenkin osannut järjestää asiat ihan kelvollisesti, vaikka itse sanonkin.
Tässä iässä sitä jo tunnistaa elämän rajallisuuden ja hyvä niin. Sitä siis alkaa miettimään, että miten haluaa tämän rajallisen loppuajan käyttää. Perheettömänä en tietysti osaa arvatakaan kuinka helvetin vittumaista lapsiperheen arki voi pahimmillaan olla. Silti ensimmäinen asia to do -listallani on nimenomaan perhe ja lapset. Jostain syystä luulen aikanaan olevani muka hyväkin vanhempi. Mielelläni siis uhraan aikaa ja muita panoksia ollakseni läsnä jälkikasvun elämässä. Tiedä sitten meneekö se yli ja onko se sitten ainoa hyvän vanhemmuuden tunnumerkki. Väitän myös, että nelikymppisenä rakkauteen liittyvät tunteet ja odotukset alkavat olemaan enemmän kompromissihakuista realismia kuin ihannehakuista pinkkiä unelmahöttöä. Sama taitaa päteä kaikkiin muihinkin tunteisiin. Elämä muutenkin tuntuu samalta kuin säätila nyt toukokuun puolessa välissä. Taivas on harmaa, lämpötila ja valo vähissä, vaikka huoleton kesä pitäisi olla ihan kohta jo ovella.
Arvon nelikymppiset, miltä teistä tämä ikä ja elämänvaihe tuntuu?
Ai mikä on odotukseni lätkäasioissa rajallisessa loppuelämässäni? Tietysti se, että Ilves edes kerran vielä elinaikanani nostaisi pyttyä ilmaan.
Itsekin täytän neljäkymmentä tänä vuonna. Enkä oikein osaa sanoa, että onko elämä edessä vai takana. Olo on vähän kuin puolivälissä epäonistunutta Civilization peliä, jossa tietää, että ei tästä enää saa hyvää peliä, jossa dominoinaan voittajana koko maailmaa; vaan edessä on hidas nitkuttaminen keskinkertaisena pikkutekijänä. Ainut tylsä haaste on pysyä hengissä isompien tekijöiden jaloissa mahdollisimman pitkään. Samalla sitä tietää, että jos saisi aloittaa saman pelin ihan uudestaan, niin osaisi tehdä muutamat jutut ihan toisin, niin että menestys olisi ihan toista luokkaa kuin nyt. Elämässä vaan taitaa olla sellainen puute, että sitä ei voi aloittaa uudestaan vanhana ja viisaana. Vai voiko...
Toisaalta sitä on ihan onnellinen, kun tähän astisen elämänkokemuksen ansiosta osaa olla jo vähän armeliaampi itselleen. Enää ei ole tarvetta erityisesti päteä uralla tai ammatissa. Olen jo hoksannut, että ihmisen arvo määräytyy ihan muuten kuin aseman, kuukausipalkan, auton tai muistakaan menestyksen merkeitä. Silti en ole oikein vieläkään oppinut jokapäiväisen elämän pikkuasioista, vaan saan nautintoa enemmän pikkupihistelystä ja pahan päivän varalla säästämisestä.
Toisaalta taas sitä miettii, että millaista oman isäni elämä oli tämän ikäisenä: 4 lasta, oma firma, paljon töitä jne... Itselläni taas ei ole vielä yhtäkään lasta ja nostelen vähemmän ansiokkaasti pääosin omasta tahdostani ansiosidonnaista. Vaimo sentään löytyy. Hiukan siis tuntuu, että en ole elämässäni vielä oikein osannut tehdä määrätietoisesti oikeita asioita, vaan kyse on ollut tietyn pisteen jälkeen enemmänkin tahdottomasta ajautumisesta. Isäni ollessa neljäkymmentä aika ja ympäristö oli tietysti erilainen kuin nykyään, eikä siksi asioita voi verrata ihan suoraan. Kuitenkin puseroon hiipii ajatus siitä, että minä olen 4-kymppisen vielä aikuinen poika, vailla velvollisuuksia; kun taas isäni kantoi miehekkäämmin taakkaansa yhteiskunnassa hirvimetsällä ja ammatissaankin tuomalla elannon perheen pöytään. Toisaalta taas olen ihan ylpeä siitä, että olen kuitenkin osannut järjestää asiat ihan kelvollisesti, vaikka itse sanonkin.
Tässä iässä sitä jo tunnistaa elämän rajallisuuden ja hyvä niin. Sitä siis alkaa miettimään, että miten haluaa tämän rajallisen loppuajan käyttää. Perheettömänä en tietysti osaa arvatakaan kuinka helvetin vittumaista lapsiperheen arki voi pahimmillaan olla. Silti ensimmäinen asia to do -listallani on nimenomaan perhe ja lapset. Jostain syystä luulen aikanaan olevani muka hyväkin vanhempi. Mielelläni siis uhraan aikaa ja muita panoksia ollakseni läsnä jälkikasvun elämässä. Tiedä sitten meneekö se yli ja onko se sitten ainoa hyvän vanhemmuuden tunnumerkki. Väitän myös, että nelikymppisenä rakkauteen liittyvät tunteet ja odotukset alkavat olemaan enemmän kompromissihakuista realismia kuin ihannehakuista pinkkiä unelmahöttöä. Sama taitaa päteä kaikkiin muihinkin tunteisiin. Elämä muutenkin tuntuu samalta kuin säätila nyt toukokuun puolessa välissä. Taivas on harmaa, lämpötila ja valo vähissä, vaikka huoleton kesä pitäisi olla ihan kohta jo ovella.
Arvon nelikymppiset, miltä teistä tämä ikä ja elämänvaihe tuntuu?
Ai mikä on odotukseni lätkäasioissa rajallisessa loppuelämässäni? Tietysti se, että Ilves edes kerran vielä elinaikanani nostaisi pyttyä ilmaan.