Me nelikymppiset äijät – elämä edessä vai takana?

[Carlos]

Heh, täällä ollaan kovaa vauhtia liittymässä joukkoon. Itsellä on elämässä menossa nyt vähän niinkuin mäenharja, vaimo on ja lapset on jo kaikki pitkällä koulu-iässä menossa, ura alkaa olla hyvinkin vakiintunut ja vakaa, tottakai paljon on toteuttamattomia unelmia (jotka varmaan haaveiksi jäävätkin) mutta keskimäärin oma "pakollinen" elämäni alkaa olla paketissa. Tästä eteenpäin lähdetään kohti tuntematonta, en tiedä mitä haasteita ja yllätyksiä siellä odottaa, ja vieläkö tässä esim. vaihdetaan asuinmaata vai oliko se tässä. Mukava olotila silleen että nyt on aika rauhallinen tunnelma, jos kuolisin huomenna niin voisin sanoa eläneeni hyvän ja täyteläisen elämän, iloineen ja suruineen.

Nyt olen alkanut keskittyä ns. laatuajan haalimiseen elämässä, lasten jääkiekon seuraamiseen, lasten kanssa olemiseen, suon itselleni pieniä iloja silloin tällöin, juon paljon hyviä aikuisten juomia, ja niin edespäin. Mutta parasta tässä iässä on mielestäni se että nyt minua aletaan pitää joka paikassa jo "aikuisena", ei enää sitä samaa "olet vielä nuori" -mantraa. Se luo kivan fiiliksen, kun on sitä katu-uskottavuutta.

 

[kaizu]

Minä funtsin sellaista juttua, että oletettavasti lähes jokainen nelikymmenissä oleva on kokenut jonkinlaisia tragedioita elämässään niin kukakohan täällä on päässyt helpomalla? Itse koen päässeen kohtuu vähällä, kun faijani yllättävä kuolema on pahinta, mitä elämässäni olen kohdannut. Hän oli 67 ja minä 34. Avioeroani samana vuonna 09 pidän ainostaan positiivisena tapahtumana.

Jotta ketju ei menisi liian negailuksi niin olisi kiva kuulla myös se elämän tähtihetki. Omalla kohdalla on aika vaikea sanoa, mutta jos jättää nämä kliseet pois niin viime syksyllä oltiin aika lähellä, kun vein kaksivuotiaan poikani ensimmäistä kertaa IFK:n peliin ja hänen ensimmäisestä katseestaan jäälle näki, että on isänsä poika. En tule koskaan unohtamaan sitä tunnetta, jonka koin seisoessani hän sylissäni seuraamassa joukkueiden jäälletuloa B2-katsomon sisääntulo-aulassa.

 

[Timbit]

Neljäkymmentä tulee täyteen tänä vuonna. Päällimmäinen fiilis tästä iästä on se, että tämähän on paljon hienompaa kuin mitä ajattelin joskus alle kolmekymppisenä tämän olevan. Sellainen tarve huidella sinne ja tänne on poissa, samoin kuin tarve olla aina oikeassa tai ainakin peittää oma väärässäoleminen kaikin keinoin. Suhtautuminen aikaan on muuttunut kummasti, eli siinä missä vuosi oli ennen pitkä aika, on se nykyään vain vuosi. Saman naisen kanssa olen pitänyt yhtä noin 15 vuotta. Työelämässä on tällä hetkellä vähän tuulisempi vaihe, mutta se tuntuu enemmän mahdollisuudelta kuin miltään muulta. Sekin on mukava ajatus, että työelämästäni olen nähnyt vasta noin kolmasosan. Mitähän kaikkea sitä ehtiikään töikseen tehdä ennen eläkkeelle jäämistä?

@kaizu -palstaveljen kysymiä tragedioita en ole kokenut. Isovanhempien poismenosta on jo aikaa, mutta esimerkiksi omat ja vaimon vanhemmat ovat elossa ja tolkuissaan. Muutaman oman valinnan kautta elämä ei ole ollut niin tasaisen seesteistä kuin se olisi toisenlaisia valintoja tehtyä ollut, mutta kokemuksia on kertynyt hieno määrä. Ja pakkohan se on leuhottaa, kun huomaa, että tuollaiset 30+ ikäiset naiset katsovat kohti meikäläistä aivan eri tavalla kuin kymmenen vuotta sitten.

Tunnen itseni nuoremmaksi kuin kolmekymppisenä uskoin tuntevani tullessani nelikymppiseksi. Mahdankohan tuntea itseni teiniksi, kun 50 pamahtaa mittariin reilun kymmenen vuoden päästä?

 

[Pavlovin Koira]

Jotta ketju ei menisi liian negailuksi niin olisi kiva kuulla myös se elämän tähtihetki.

Koitetaas muistella muutamia hetkiä jolloin olen ollut niin onnen kukkuloilla että meinas jalat mennä alta.

Ekana tulee mieleen yksi talvi-ilta kun olin palaamassa junalla kotiin Tampereelta Espooseen vuonna 2002. Vaimo soitti ja sanoi: "vahvasti positiivinen". Se tunne että minusta on tulossa isä oli jotain todella hienoa! Varsinkin kun taustalla oli usemman vuoden yritys ja oli aloitettu lapsettomuushoitoakin.

Tokana tulee mieleen eka kerta kun kunnolla sain. Siis sitä itseään. Muutama epäonnistunut känniräpellys taisi sitä ennen olla mutta tämä oli kyllä kokemus jonka jälkeen melkein teki mieli nousta lentoon. Lähes koko viikonloppuhan siellä sängyssä puuhailtiin ja typykän luota kämpille kotiin talsiessa oli mieli hyvin, hyvin juhlatunnelmainen.

Kyllä kait se yliopistosta valmistuminen tais sitten olla kolmas huippuhetki. Aika monille epäilijöille tuli siinä näytettyä pitkää nenää ja on siitä paperista paljon hyötyä ollut. Monta asiaa se on mahdollistanut.

 

[Siivu]

Ehkä kuitenkin rohkaistun paikalle näin paria karvaa vaille nelikymppisenä, kun tuntuu, että pään sisällä pullistelee ja mullistelee kaikenlaista. Jonkinlaisessa tärkeys- / vaikutusjärjestyksessä:

1. Mahdoton itseluottamuspurske ja elämänhalu vaivannut noin vuoden ajan. Sitä tietää osaavansa, kykenevänsä ja voivansa melkein vaikka ja mitä. Ei tarvitse mennä montaakaan vuotta taaksepäin, kun tällaisesta ei ollut tietoakaan. Itsetunnon kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia, mutta nyt yhtäkkiä se on ihan uudella tasolla.

2. Hirvittävä tarve tehdä asioita ja aktivoitua jos jonkin kanssa. Uusia harrastuksia, joita haluaisi edes kokeilla, olisi oven takana jonossa vaikka kuinka paljon ja vanhat, jo aikoinaan kuopatut harrasteet innostavat mukaansa aivan uudenlaisella motivaatiolla. Aiheuttaa perheelliselle tietenkin haasteita ja perheen kesken vakavaakin neuvonpitoa, mutta tietyistä asioista en suostu enää tinkimään.

3. Veto! Siinä missä naisten vetovoima käy lakipisteessään joskus parikymppisenä siten, että tulevat omalla tavallaan vastustamattomiksi miehille ikään katsomatta, ilmeisesti sama on asetettu tapahtumaan miehille vasta keski-iässä. En tosiaan ole mikään Mr. Finland ehdokas, mutta niin vaan naarasta olisi tiedossa varsin riittävästi omiksi tarpeiksi, jos sille päälle sattuisin. Yrittämättä. Tai ehkä juuri siksi.

4. Edelliseen viitaten, kiusaukset. En osaa selittää asiaa kovinkaan tarkasti, mutta jokin pieni perkele minussa haluaisi tarttua kaikenlaisiin edelläkin listattuihin kiusauksiin silläkin uhalla, että ne romuttaisivat nykyisen parisuhteen ja perhe-elämän siinä muodossa missä se nyt on. Toistaiseksi olen onnistunut neutraloimaan tilanteet, mutta jos tämä polte jatkuu vielä pitkään, mene ja tiedä miten äijän käy.

Varsin kiehtovaa aikaa kaikkiaan, vaikkakin tavallaan vaikeaa, kun tuntuu, että olisi teini-iässä taas, vaikkei todellakaan pitäisi. Tai mistä minä tiedän. Olen puolittain antanut itselleni luvan omien halujen ja intressien johdattaa ja katsoa minne se vie. Oma elämä ei kuitenkaan ole enää pitkään korvattavissa tai korjattavissa, ellei se ala varsin pian mukautua uomaansa.

 

[SamSpade]

44 mittarissa. Naama vähän ahavoitunut, hiukset harventuneet, lukulasit piti hankkia, mutta fyysisesti (ja henkisesti) parhaassa kunnossa ikänä.
Treenissä yksi oppilas totesi että ei uskoisi yli kolmekymppiseksi kun jätin kuntopiirissä kakkoseksi nuoremmat nyrkkeilijät.
Eli ei voi moittia. Kuilun pohjalle mennään, mutta eletään oikeasti ja hyvin. Vähän koitetaan jarrutella matkalla vauhtia.

 

[Musta Nuoli]

Hyviä tekstejä täällä. Vaikka fyysisesti ja biologisesti alamäki onkin nelikymppisillä alkanut niin on tässä vuosia jäljellä kumminkin, ja olo on tyynempi kuin aiempien tasavuosien lähestyessä. Ylitän neljänkympin rajajoen tänä vuonna, ja ns. hyviä vuosia on varmasti vielä jäljellä ainakin seuraavaan tasavuosilukuun asti. Viisikymppisten kohdalla voikin sitten etsiskellä Jatkoajan ukkokerhon viestiketjua.

 

[El Lude]

47 kohta mittarissa. Kaksiteholasit, kaljuuntunut ja ilman kilpirauhasta. Naimisissa. Vakiduuni. Duuni sujuu paremmin kuin koskaan. Innostuin uudestaan nuoruuteni harrastuksesta. Poika saa(nee) tänä keväänä yo-lakin.
Posijutuista pojan syntymä, yliopistotutkinto ja kaikesta huolitta tai ehkä juuri siksi myös vaimo.
Voisi kai sitä asiat olla huonomminkin. Viisikymppisiä en muuten vietä, jos sinne asti elän.

 

[Fancy Jasper]

Tuttua luettavaa itsellekkin. 40-vuotispäivät lähenevät vääjäämättä. Jos 30 -vuotiaana tuli podettua eksitentiaalista kriisiä, niin nykyään huolettaa enemmän terveys. Lähinnä huvittaa tosiasia, että elämä alkaa kääntymään ehtoo puolelle. Lähenevältä kuolemalta sitä ehkä eniten toivoo, ettei tarvitsisi kitua sairauksien vuoksi. Ja ehkä siksi sitä kait itse ainakin työstää sen seikan kanssa, että elämäntaparemontti pitäisi tehdä. Alkoholin ja tupakan käyttöä vähemmälle sekä pitäisi kiinnittää huomiota terveellisempään ruokavalioon. Varmaan koira tulee kans jossain vaiheessa hommattua kaveriksi.

 

[Ted Raikas]

Alle kahden vuoden päästä täytän nuo maagiset 40. Mitenkään erityisemmin ei asia rassaa mieltä. Itse asiassa kun 30 kolkutteli, niin se tuntui jotenkin sillä tapaa isommalta ja kamalemmalta jutulta. Nyt, tällä hetkellä koen, että elän elämäni parasta aikaa monessa mielessä. Tai en tiedä onko aikuisiällä ollut koskaan aiemmin palikat ihan yhtä hyvin kohdillaan mitä nyt? No joo, sinkkuna olen, mutta toisaalta siinäkin statuksessa viihdyn paremmin kuin kertaakaan. Eli antaa tulla 40, siitä vaan.

Toki siis silloin kun 30 kolkutteli, niin olin henkisesti paljon enemmän rikki, epätasapainossa itseni suhteen ja asiat aika tavalla levällään. Voihan olla, että jos olisin nyt samanlaisessa elämäntilanteessa, niin tulevat pyöreät vuodet voisi tuntua joltain naulalta arkkuun. Onneksi ei tunnu siltä. Tässä ehtii ihan hyvin vielä kaikennäköistä.

 

[banaaninviljelijä]

Kolmekymppisenä oli asiat lähes mallillaan ja ajattelin, että nelikymppisenä kaikki on viimeisen päälle kuosissaan. Paskan marjat. Suurinpiirtein siitä päivästä kun täytin 40, alkoi alamäki, ensiksi loivana ja kokoajan jyrkkenevänä pudotuksen. Odotan siis viisikymppisenä olevani rappioalkoholisti, jos meno jatkuu yhtä paskana.

 

[Amerikanihme]

Kolmekymppisenä oli asiat lähes mallillaan ja ajattelin, että nelikymppisenä kaikki on viimeisen päälle kuosissaan. Paskan marjat. Suurinpiirtein siitä päivästä kun täytin 40, alkoi alamäki, ensiksi loivana ja kokoajan jyrkkenevänä pudotuksen. Odotan siis viisikymppisenä olevani rappioalkoholisti, jos meno jatkuu yhtä paskana.

En tiedä onko täällä ketjua viisikymppisille, mutta minulla alamäki alkoi kun täytin 30. Ja viisikymppisenä alamäki tosiaan vaan koko ajan jyrkkenee edelleen, joten tervetuloa.

 

[Sanainen arkku]

Onhan tässä jotain nähty. Kun kymmenen vuotta sitten elettiin jotenkin voimainsa tunnossa, niin nykyään luuloja omasta pystyvyydestä riisutaan siivu siivulta.

Silti on luottavainen olo, että ihan hyvin se menee.
Lapsia ei ole, joten elämässä voi tehdä vähän vapaammin peliliikkeitä. Nyt just tuntuu siltä, että tuskinpa tulen lähiaikoina edes yrittämään saavuttaa mitään tai oppimaan merkittävästi uutta. Aion pysytellä tiukasti vanhojen hyvien juttujen äärellä ja mukavoitua.

 

[attendo]

On tää hyvää aikaa. Lapset on jo aikuisia itsekin ja pärjäävät aika pitkälle omillaan, vaimolle ei tarvii puhua mitään kun kaikki sanottava on tähän ikään jo sanottu. Ei tarvii muuta kuin nauttia elämästä ja sen tarjoamista pienistä nautinnoista.

 

[Ahar]

On tää hyvää aikaa. Lapset on jo aikuisia itsekin ja pärjäävät aika pitkälle omillaan, vaimolle ei tarvii puhua mitään kun kaikki sanottava on tähän ikään jo sanottu. Ei tarvii muuta kuin nauttia elämästä ja sen tarjoamista pienistä nautinnoista.

Juurikin näin, paitsi oma nuorempi rakkauden hedelmä täyttää vasta 15. Mutta nyt voi näin nelivitosena, kun rahaakin riittää, tehdä lähestulkoon kaikkea mitä haluaa.

 

[Dee Snider]

Vähän vaikeaa on nyt. Viime vuoden loppu oli yhtä helvettiä, appiukko kuoli syöpään, anoppi sai samaan syssyyn molemmin puolisen keuhkoveritulpan ja oma äiti vietiin myös ambulanssikyytillä sairaalaan, kun pumppu prakasi. Samana päivänä, kun appiukko kuoli, meidän lemmikkikissa katosi ja se oli 12-vuotiaalle pojalleni sitten jo liikaa. Hän joutui myös aika systemaattisen koulukiusaamisen uhriksi. Tässä on alkuvuosi käyty pojan kanssa juttelemassa siellä sun täällä ammattilaisten kanssa ja nyt on taas valoa tunnelin päässä.

Myös meidän rakas ystävätär, jolla on pieniä muksuja, kertoi syövästään. Alkusyksystä setäni kuoli syöpään. Vaimon kummitäti on nyt selättänyt kolme syöpää ja enempää hän ei tule enää kestämään, kun sisuskaluja on jo kaavittu niin paljon pois, ettei ole enää mistä leikata.

Syöpä riehuu kyllä lähipiirissä niin lujaa, että kyllä sitä väkisinkin miettii, että koska osuu omalle kohdalle, kun ikää tulee.

Kyllä tuo viime vuoden downfall jätti jälkensä. Mikään ei tunnu oikein miltään, mutta kai se on silti hyvä juttu, että vituttaa kuitenkin. Töissä on jatkuvaa turbulenssia. Työparina on jatkuvasti jostain valittava nuori nainen(tällä hetkellä) ja kotonakin on nyt joku nalkutusvaihe rouvalla. Tykkään kyllä ensimmäisestä työparina ja jälkimmäistä toki rakastan, mutta tuntuu etten nyt riitä kummallekkaan. Eilen sitten jo vähän kasetti pettikin, rajansa kaikella. Järjestän töissä kyllä kaiken niin, että parilla olisi helpompaa ja kotona siivoan ym.. kotiaskareet pyrin hoitamaan viimeisen päälle. Mutta ei, ei kelpaa.

Talouspuolella tulee jatkuvia ylläreitä ja ikäviä sellaisia. No, pääasia että on saanut laskut, pojan harrastukset ym.. hoidettua, vaikkei itselle ei tileistä juuri mitään jää.

Kai sitä pitäisi itselle joku hillotolppa järjestää, että jaksaisi tätä nyt aika tuskaista arkea paremmin? Onneksi on kesä tulossa ja pitkä lomakin odottelee. Aion kyllä suvun mökillä viettää runsaasti aikaa ja kuunnella luonnon ääniä.

Aina voisi olla toki huonommin ja ihan hyvin tässä asiat kuitenkin on. Mutta kai näistä erilaisista vaiheista puhua saa ilman, että se laskettaisiin uhriutumiseksi (tämä nykypäivän hittisana) tai kitisemiseksi. Ja pojan hyvinvointihan tässä on pääasia ja sehän tässä on eniten kuormittanut.

 

[Prof. Puck]

Mulla on aika hyvin pullat uunissa. Tuskaa tuottaa lähinnä ajoittaiset työkiireet ja toki sitä huolta kantaa aina jälkikasvusta jossain takaraivossa, vaikkei siihen nyt mitään varsinaista syytä olekaan. Ne haaveet ja tavoitteet, joita itselleen parikymppisenä asetti, on tullut jo saavutettua, tosin vain huomatakseen, että elämää se tämäkin vain on; ei sen enempää - ei tosin vähempääkään.

Parisuhteessa menee niinikään hyvin, suorastaan erinomaisesti. Tykätään harrastaa vaimon kanssa paljon yhdessä, mutta kyllä niitä omiakin mielenkiinnon kohteita myös löytyy. Olen myös aidosti onnellinen siitä, että pahimmat sähläilyvuodet ovat takana naisrintamalla ja itsestäni on löytynyt aito halu sitoutua tähän suhteeseen. Toisen puolesta on tietenkin vaikea mitään varmuudella sanoa, mutta luottamus on siihen, että tämä fiilis on molemminpuolista.

Vallitseva (globaali) politiikka ja ympäristön tila huolestuttaa, joskus jopa niin paljon ettei asiaa halua aktiivisesti edes ajatella. Kumpa oppisimme elämään tällä pallolla kollektiivisesti "ihmisiksi".

Paljon olen miettinyt myös sitä vaihtoehtoa, että avaisin (ammatillisesti) uuden kappaleen elämässä, kun virtaa tuntuu kuitenkin riittävän ja talous on tasapainossa. Vaikea vaan luopua nykyisestä, kun tästäkin duunista kuitenkin tykkää, ajoittain paljonkin. Itse asiassa ja rehellisesti sanottuna haaveilen muusta kuin työnteosta, eli haluaisin keskittyä harrastuksille, joista jotain voisin jopa ansaita, mutta toki tulotaso tippuisi aika radikaalisti. Tulotason tippumista enemmän tosin mietityttää, että jos harrastuksista tekee työn, niin pilaako se samalla sen fiiliksen, mitä niistä nyt saa harrastuksen muodossa? Toinen vaihtoehto on säästää seuraavat viitisen vuotta sukanvarteen ja hypätä sitten pois oravanpyörästä, ei sekään huono ratkaisu.

Viime päivinä on pyörinyt mielessä myös sellainen vaihtoehto (varmaan vapun jälkeisiä ajatuksia), että ehdottaisi työnantajalle hiukan erilaista työaikamallia. Kolme kahden viikon lomaa vuodessa (jouluna, keväisin ja syksyisin) ja kesällä kolmen viikon breikki. Mitään muita juhlapyhiä tai kalenterivapaita en tuon päälle tarvitsisi tai kaipaisi. Olen jokseenkin vakuuttunut, että tuollainen malli sopisi minulle parhaiten. Työnkuva vaan on niin hektinen, että epäilen sen olevan käytännössä mahdotonta, mutta saahan sitä haaveilla.

Eli kaikki hyvin, mutta silti jotenkin levoton olo, toisin kun monilla muilla tänne kirjoittaneilla sisäisen rauhan saavuttaneilla. Elämää kohtaan löytyy vielä paljonkin intoa ja uteliaisuutta.

 

[jussi_j]

Itsellä kohta 50 lasissa ja kyllä elämä on edessä. Toki fyysinen puoli voisi olla paremmassa tikissä, mutta sehän on enempi oma vika kuin tuon numeron. Suosittelen nelikymppisiä olemaan ajattematta, että kun vedin sen cooperin 3500 silloin joskus, niin kyllähän sitä vieläkin. Sen sijaan kannattaa panostaa kuntoiluun extraa. On niinkin, että aineenvaihdunta hidastuu ja normaalit päivittäiset poltetut kalorit vähenee, niin kulutusta on listättävä tai syötävä vähemmän.

Muuten tilanne on kunnossa, lapset häipyneet opiskelemaan, asuntolainaa joku kymppi ja duunit kohdallaan. Viime vuonna 5 ulkomaanmatkaa omalla ajalla ja tänä vuonna jo 2.