Tämä on hyvä pointti. Joku alkoholismista kärsinyt joskus taisi todetakin, että alkoholiriippuvaisena kaikista pahimpia oli juuri ne päivät ja hetket kun ei juonut mitään. Ne oli pelkkää kärvistelyä, tuskaa ja sen hetken odottamista kun pääsee taas juomaan. Eli vaikka oli esim. viikot juomatta, niin silti se alkoholiriippuvuus piti tavallaan otteessaan koko ajan ja sotki elämää tehden normaalielämän ihan mahdottomaksi.
Se menee päihderiippuvuudessa juuri näin. Ja lisään tuohon vielä sen verran, että omalla kohdallani ne juomattomat päivät eivät silloin loppuaikoina olleet oikeastaan sen takia pahimpia, että kärvistelin juomatuskissani.
Ne oli ihan kauheita sen vuoksi, että kärsin ihan hirmuisista sosiaalisista peloista silloin ja juominen oli tietysti siihen hyvin paljolti syypäänä. Se oli sekoitus sitä, että minulla oli ne kaikki lapsuuden kokemukseni siellä taustalla täysin käsittelemättä, ja sitten päälle se kaikki oma sekoiluni alkoholin kanssa, ja ne temput mitä olin tehnyt. Se syyllisyys, häpeä ja erilaiset pelkotilat olivat ihan kammottavia. Muistan kun yksi opiskelutoverini joskus sanoi minulle, että sinua kun katsoo vierestä, niin on kuin katsoisi sitä television testiruutua. Nykyäänhän tuommoiselle voi jo nauraa, mutta eihän tuollainen siihen aikaan mitään muuta tehnyt, kuin ahdisti ja hävetti.
Sosiaalisten tilanteiden pelkoni oli sitä luokkaa, että rappukäytävään astuessani piti ovisilmästä tsekata, että rappukäytävästä kuuluvia ääniä tuottava ihminen ehtii menemään ohitse, että minun ei tarvitse kohdata sitä ihmistä. Ihan siis sekopäistä, että pelkää ihmisiä noin paljon, mutta noin murskana minun itsetuntoni silloin oli.
Sitten muistan, että kaupassa kun kävin, niin ajattelin että nuo kaikki ihmiset tuijottaa vaan minua ja katsoo, että mikä hirvittävä ilmestys tuo onkaan. Iltaisin menin nukkumaan semmoisessa itsesäälipiehtaroinnissa, että jos kuolisin nyt, niin kukaan ei jäisi varmaan kaipaamaan.
Opiskeluni olivat vielä semmoisella alalla, että niihin kuului todella paljon kaikenlaista sosiaalista kanssakäyntiä. Ryhmätöitä, esitelmien pitämistä ja sen sellaista. Useilla eri kielilläkin vielä kaiken lisäksi. Se oli aikamoista aikaa, kun olotilani oli tuollainen.
Vaikka tämä elämä ei ole mitään pelkkää ruusuilla tanssimista nykyäänkään, niin kyllä se vaan tuntuu hyvältä että siitä hirvittävyydestä on päässyt pois. Ja ihan lastenleikkiähän tämä on nykyään siihen verrattuna. Täydelliseksi en ole tullut, mutta paljon parempi versio kuitenkin olen itsestäni tänäpäivänä, kuin silloin. Kehityttävää on kuitenkin edelleen. Minulla on niitä samoja negatiivisia luonteenpiirteitä, ajattelu- ja käytösmalleja edelleen, mutta niille jo tänäpäivänä pystyy jotain tekemäänkin.
Olen tosi onnekas, että se stoppi tuli minulle jo niin nuorena.
Se juomattomuus ei vielä siis tarkoita sitä, että ihminen olisi parantunut alkoholiriippuvuudesta. Ne samat käytösmallit ja samat pakkomielteet on edelleen siellä taustalla ja purkautuvat ehkä sitten muihin asioihin. Ja lopulta ne sitten yleensä purkautuvat jälleen siihen alkoholiin. Todellinen paraneminenhan lähtee vasta sitten käyntiin kun ihminen kykenee tunnistamaan nuo haitalliset käytösmallit ja saa työkalut niiden taklaamiseen.
Minulla se on ainakin mennyt niin, että avaimena on ollut se, että on päässyt käsiksi niihin riippuvuuden alla velloneisiin tunteisiin.
Se rehellisyys ja avoimuus. Nämä on vaan semmoisia juttuja, että näitä ei vaan voi mitenkään korostaa liikaa, että miten tärkeitä nämä ominaisuudet on näiden ongelmien ratkaisussa. Se että lopettaa semmoisen itselleen valehtelemisen, itsensä pettämisen ja pakenemisen.
