Marko Virtanen ei tosiaankaan kuulu omiin suosikkivalmentajiini, paitsi tuloksen puolesta näin vastustajajoukkueen näkövinkkelistä. Mutta Virtasta on kehuttava siitä, että hänen ulosantinsa on parantunut huomattavasti ja hänen on onnistunut poisoppia niistä jatkuvista itkemisistään, ainakin median edessä.
Katselin CMoresta sitä dokkaria Satakunnan jengeistä ja silloin ihan himassa puhuttiin, että jos pitäisi valita, kummassa pukukopissa olisin pelaajana, Lukon vai Ässien, valitsisin ehdottomasti Ässät. Jokaisella valmentajalla on tietysti oma tyylinsä ja kaikkien pitää saada ollakin omia itsejään, mutta silti Lukon kopista tuli sellainen virkamiesmäinen tuoksu, kun Ässillä haisi testot ja rentous kotisohvalle asti. Lisäksi ihmettelimme sitä, että Lukossa koppikielenä oli suomi, vaikka joukkueessa oli useampi ulkkari. Lukko ei toki ole ainoa seura Liigassa, jossa koppikielenä on suomi. Musta tämä ei enää ole 2020-lukua ja seurat tekevät karhunpalveluksen erityisesti omille nuorille pelaajilleen, eikä tilanne varmasti ole ulkkareidenkaan suhteen optimaalinen.
Mietin myös tuossa Lukko-HIFK-sarjassa sitä, että Virtanen ei saanut jossain määrin Hakulista keskittymään olennaiseen, eli pelaamiseen, vaan Hakulisella meni aivan järjettömän suuri määrä energiaa kaikkeen muuhun kentällä. Joo, toki kuuluu hänen työnkuvaansa, mutta jos verrataan vaikka HIFK:hon ja otetaan esimerkiksi vaikka Muuli Åsten, Hakulisella on kuitenkin ihan todellinen tuloksentekovastuukin, siinä missä Åsten voi keskittyä energiavaihtoihin ja pelaamaan 0-0. Nyt Hakulisella jäi tuloksenteko kyllä pahasti piippuun ja se näkyi kyllä taululla.
Jokaisella pelaajalla on tietysti itse vastuunsa omista peliesityksistään, mutta kyllä mulle tulee voimakkaasti mieleen, että osaako Virtanen repiä maksimit irti parhaista pelaajistaan silloin, kun on pakko. Koska Lukossa petti mun mielestäni nimenomaan se ykkösheppaosasto. Kun heistä oikein kukaan ei onnistu ja pääse flowhun, niin kyllähän silloin sormi osoittaa myös penkin taakse. Jotenkin Virtasen koko olemuksesta aisti ihan sarjan ensihetkistä lähtien, että hän oli jollakin tavalla hyvin epävarma. Enkä tarkoita, että olisi pitänyt olla ylimielinen ja rotsi auki, mutta sellaista normaalia johtajalle kuuluvaa itsevarmuutta ja todellista luottamusta omaan jengiin hän ei kyllä missään vaiheessa huokunut. Ja sellainen kyllä tarttuu pelaajiin. Mä en esim. olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että Zagidulin olisi noin epävarma, mitä nyt oli. On kuitenkin ihan maailmanluokan veskari.
Mun mielestäni koko sarja ratkesi ennen kaikkea korvien väliin, koska marginaalit olivat todella pienet. HIFK pääsi kuin varkain 3-0-johtoon, mutta Lukko repi kaulaa vielä kiinni nimenomaan henkisen vahvuutensa vuoksi. Mutta sitten taas lopussa HIFK sai kasattua itsensä nimenomaan henkisesti sille tasolle, että saatiin ylipäätään vetoja kohti maalia ja lopulta runtattiin ensin väkisin kavennus ja lopulta pelkällä henkisellä perkelellä lopulta tasan. Jotenkin tässäkin kohtaa sormi osoittaa valmennuksen suuntaan. Virtaselle voi hankkia vaikka kuinka nimekkään nipun, mutta jos joukkue ei ole henkisesti vahvimmillaan pleijareissa, todennäköisemmin edessä on lomille lähtö kuin jatkoon meno, jos pelillisesti ollaan tasaväkisiä. Ja aika usein ollaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Virtasen valmentama jengi kyykkää henkisesti pleijareissa, joten ei se nyt enää pelkkää sattumaakaan voi olla.
Kiitos ja anteeksi. Tarkoitukseni ei ole lyödä lyötyä, vaan kirjoittaa omat havaintoni näin totaalisen ulkopuolisena.
