Ihmiset kyllä kyllästyvät entisestään tähän pelokkaaseen jääkiekkoon ja se tulee näkymään yleisömäärissä. Varmastikin on jo näkynyt. Pudotuspelikevät uhkaa jäädä kovin lyhyeksi.
Nyt voidaan kieltämättä olla lähellä tilannetta, jossa tehdään perumattomia vaurioita. Olin viime kaudella jo varsinkin kevättä kohti mentäessä erittäin epätoivoinen ja totaalisen kyllästynyt tapaan, miten Kärpät suoritti. Jossain vaiheessa harkitsin jo kanavapakettien perumista, kun tunne oli kadonnut täysin. Niin joukkueelta, kuin omalta osaltanikin.
Hallille en enää lähtenyt, koska olen huono fani, niinkuin tällä palstalla useampi on jo osannutkin kertoa. Jotenkin sain ottelut kahlattua läpi, mutta voitot eivät enää nostattaneet endorfiinitasoja, eikä tappiotkaan tuntuneet miltään. Maalejakaan en enää tuulettanut spontaanisti, kuten vuosikymmenten ajan olen aiemmin tehnyt. Olin yksinkertaisesti loppu.
Sitten kuitenkin kesän aikana jostain ihmeen syystä se tunne tuli takaisin. Ehkä se oli se etäisyys (Kärppä)kiekkoon, jonka se vaati. Syksyllä oli parempi tunne tulevasta kuin vuotta aiemmin. Tämän kauden alussa kävin hallillakin kohtuullisen aktiivisesti ja tuntui taas, että pelipäivä oli juhlapäivä.
Nyt kuitenkin ollaan taas siinä tilanteessa, että usko on loppu. Ei loppumassa, vaan loppu. Eilen nytkähdin pakkoliikemäisesti ekan maalin jälkeen, mutta toinen maali ei enää oikein tuntunut miltään. Välittömästi vain heräsi ajatus, että tämäkin sössitään. Ja niinhän siinä lopulta kävikin.
Palstalle useamman vuoden ajan kirjoittaneena ja vielä useamman vuoden lukeneena uskaltaisin väittää, että todella moni muukin potee samaa oiretta. Onko rakkaudesta tullut sairaus? En varmasti ole ainoa, jolla ei ole enää voimia raahautua hallille katsomaan, kun kauden tärkeimmässä ottelussa KooKoo kairaa kakkoseen 0-5 loppulukemien arvoisesti, vittu säälipleijareissa.
Edelleenkään minulle ei ole tärkeintä menestys. Tärkeintä on se, että seuroista kaikkein kaunein näyttäytyy uskottavalta niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. Mutta näyttäytyykö se? Rehellisesti on vastattava, että ainakaan minulle ei.
Hallille minusta ei ole hetkeen menijäksi. Nyt taistelen itseni kanssa, että jaksan ylipäänsä seurata koko seuran sekoilua. Kaiholla ja kyynel silmäkulmassa muistelen, kun vuosituhannen vaihteen jälkeen haastettiin selkeästi nimettömämmillä joukkueilla suurimpia. Ei menty tappioiden jälkeen materiaalin taakse, vaan joka ainoassa pelissä miehet kaukalossa kaatuivat saappaat jalassa. Voitotkin tuntuivat todellakin voitoilta, kun kaikki tehtävissä oleva oli tehty. Edelleen, niin kaukalossa kuin kaukalon ulkopuolellakin.
Kärppien pitää nyt ihan oikeasti omilla toimillaan saada kannattajat takaisin taakseen. En tiedä riittääkö minulla jaksaminen enää seurata tämän loppukauden, saati ensi kauden otteita "normaalisti", jos tämä kausi vedetään viemäristä alas samoin kuten viime kausikin.
Marjamäki on yksinkertaisesti vain poistettava pääkäskijän paikalta. En näe mitään muuta vaihtoehtoa enää. Nyt ei ole enää kyseessä vain kauden lopputulema, vaan nyt on kyseessä koko seuran uskottavuus.