Ensimmäinen viesti palstalle - tulkoon se nyt tähän ketjuun, kyseinen laji ja seura kuitenkin kaikista lähinnä sydäntä.
Tunnuksen loin jo vuosia sitten (näemmä keväällä 2018), mutta lähinnä vierailijana olen sitten kuitenkin palstaa päivittäin lukenut.
Ajattelin purkaa tähän nyt vähän omaa kannattajahistoriaa sekä ajatuksia ja fiiliksiä nykytilanteesta.
Ensimmäinen vaikutuksen tehnyt ja mieleenpainuva pelaaja oli aikoinaan King Éric - olin vasta natiainen ja joitain vuosia vanhempi isoveli (ei United-fani) seurasi Valioliigaa, siitä se sitten itselläkin lähti.
All-time favourite -pelaaja taas on ollut Ryan Giggs - vanha paita Giggsin nimellä ja numerolla on, sanotaanko kaikesta huolimatta, edelleen tallessa.
Kuten kaikki hyvin tietävät, eihän se Giggsyn elämä sitten myöhemmin ihan putkeen ole mennyt - ja ikävähän noita juttuja on ollut seurata, sitä ei käy kiistäminen.
Pitkiin aikoihin ei sitten olekaan ollut sen suurempaa suosikkipelaajaa, nykyisistä varmaan lähimpänä Marcus Rashford.
Pitkään oli Rashfordin(kin) tekeminen tuskaisaa korpivaellusta, mutta siitä huolimatta kesän PSG-huhut puskivat otsalle kylmää hikeä. Kuitenkin kyse edelleen nuoresta omasta kasvatista, jolla itse haluan edelleen nähdä hyvän tulevaisuuden punaisessa paidassa.
Nyt sitten toki on kuvaan astunut rytinällä uusi nimi, siitä lisää tuonnempana.
Täällä ei varmasti kenellekään tarvitse kertoa, millaista Manchesterin punaisten kannattaminen on monet viimeiset vuodet ollut. Ei ole kyse siitä, että kun mestaruutta ja pyttyjä ei tule joka vuosi, vaan kyse on ennen kaikkea mädistä peruspilareista: omistajat, johtoporras, seuran räpellys ja kyvyttömyys siirtomarkkinoilla... Siten jokainen on voinut päätellä, ettei homma voi isossa kuvassa toimia. Jos on joskus optimismi nostanut päätään, on se kaikonnut varsin nopeasti ja eteenpäin on tallustettu leuka aina vain lähempänä rintaa.
Nyt ennen alkanutta kautta ilmassa oli kuitenkin uudenlaista toivonkipinää. Oli selvää että pelillisesti hommaan piti todella sekavan viime kauden jälkeen saada järkeä, ryhtiä ja rakennetta, mutta toivoin myös ten Hagin olevan se auktoriteetti, jonka vahtivuorolla ei haluttomia vapaamatkustajia katsella eikä ilmaislippuja pelaavaan kokoonpanoon/avaukseen jaella - oli nimi selässä mikä tahansa.
Nyt onneksi vaikuttaa siltä että tuohon toiveeseen on vastattu.
Ja siirtomarkkinoilla sekoilusta huolimatta oli kauden alkuun mennessä onnistuttu naaraamaan sentään jokunen hyvän oloinen hankinta - näistä Martínez oli vielä sellainen, etten muista milloin viimeksi olisin ollut yhtä innoissani uudesta pelaajasta. Tämä perustui kaikkeen näkemääni ja lukemaani - ja varmasti osin myös siihen, että aiemmin pudottelemistani nimistä huolimatta topparin pelipaikka on aina ollut sellainen jonka huippuja olen arvostanut (erityisen) suuresti.
En odottanut missään nimessä helppoa kautta, mutta se ei poista sitä että alku oli tietenkin täysi mahalasku ja varsinkin Brentford-matsi oli suorastaan shokeeraava. Siinä myös korostui taas se totaalinen selkärangan katkeaminen ja lannistuneisuus, mitä en toivoisi nähtävän enää yhtään. Myös käsien levittelyyn, välinpitämättömyyteen ja negatiiviseen yleisilmeeseen oli mitta täynnä jo ajat sitten.
(Mutta, myötä- ja vastamäessä tai jotain sellaista...)
Tästä syystä olen ollut siinä joukossa, jonka mielestä Ronaldon olisi aika jatkaa matkaa - myönnän toki olleeni myös siinä joukossa, joka vuosi sitten otti miehen paluun riemulla vastaan.
Jokainen pelaaja tietysti haluaa aina pelata, mutta myös Ronaldon täytyy olla valmis sopeutumaan uudenlaiseen rooliin ja sitä kautta auttamaan joukkuetta. Näin ollen jääminenkään ei olisi ongelma (vaikka suhtaudun siihen edelleen varauksella), semminkin kun Martial ei valitettavasti tahdo pysyä kasassa ja siirtoikkunan mahdolliset viimeiset liikkeet ovat edelleen vähän levällään.
Onneksi alle viikon päästä ollaan jo viisaampia ja ainakin sikäli tilanne vähän rauhoittuu.
Maanantainen North West Derby oli sitten tietenkin uskomaton esitys - juuri silloin kun sitä tarvittiin.
Olen joskus kokenut että joukkueen kollektiivisen surkeuden keskellä Maguire on saanut jopa kohtuuttoman paljon lokaa niskaansa, mutta kylmä totuus on, että viimeistään nyt oli kapteenin aika istahtaa penkin puolelle. Parhaimmillaan Maguire on ollut oikeasti laadukas toppari, joskaan ei ehkä nyt tässä kohtaa mikään ideaali pelaajatyyppi, mutta tason pudotus on ollut aivan valtaisa ja kestänyt aivan liian pitkään. Kauden ekat matsit olivat järkyttävää katsottavaa - ja toisin kuin jotkut haluavat nähdä, väitän edelleen että Martínez teki jo näissä ekoissa matseissa hyviä henkilökohtaisia ratkaisuja ja väläytteli osaamistaan, mutta hukkui osin vierellä säntäilleen toppariparin ja pelin sekavuuden surkeuteen.
Liverpoolia vastaan Martínez oli MOTM, ansaitusti, ja ylipäätään toppariparin toisiaan täydentävä yhtenäisyys ja puolustuslinjan kokonaisvaltainen toimivuus lämmitti mieltä sanoinkuvaamattoman paljon. Tätä oli niin kaivattu.
Maanantain illassa ei jääty telineisiin, koko joukkueen asenne oli juuri sitä mitä pitääkin ja kirsikkana kakun päällä kaksi upeasti rakennettua ja viimeisteltyä maalia.
Voiton jälkeisessä euforiassa matsin highlightseja tuli kelailtua pitkin viikkoa, ja aina sieltä löytyi uusia juttuja.
On tietysti selvää että alkupäivän Southampton-vieraspeli ei saa aikaan ihan samanlaista tunnemyrskyä. Odotin ehkä vaikeahkoa peliä ja niukkaa voittoa. Sellainen tulikin, mutta maltillisista odotuksista huolimatta tuo reilu 90-minuuttinen aiheutti ajoittain ah-niin-tuttua turhautumista.
Positiivisina asioina tietenkin voitto ja kolme pistettä (se oli kuitenkin nyt kaikista oleellisinta), nollapeli (!) ja tietenkin taas hienosti rakenneltu, upea voittomaali.
Turhan rikkonaista oli kuitenkin taas peli. Yksikään joukkue ei myllytä täysin yksipuolisesti 90-minuuttista, mutta Unitedin peli aaltoilee vielä liikaa ja jälleen esimerkiksi käytännössä heti johtomaalin jälkeen vastustaja otti pallonhallinnan ja otteen pelistä. Ja kuten myös ETH totesi, palloa olisi loppua kohden pitänyt pystyä hallitsemaan enemmän. Viimeisten minuuttien puolustustaistelu saikin taas sykkeen kohoamaan. Myös harhasyöttöjä/pallonmenetyksiä tuli (taas) liikaa.
Edelleen kuitenkin puolustukselle kehuja. Dalotille toki nyt varsinkin sattui joitain virheitä, mutta toisaalta paikkasi hyvin sillä hienolla keskityksellä Brunon maaliin ja blokkaamalla Sékou Maran saksarin lisäajalla.
Ei se kaunista ollut, mutta se on nyt toissijaista. Tuloksen myötä positiivisen kautta nyt eteenpäin.
Ja pilattakoon tämä palstadebyytti ihan viimeistään nyt toteamalla, että itse kyllä tykkään näistä paljon ja monesta suunnasta parjatuista kolmospaidoista.